Kuvituskuvassa mosaiikki, jossa teksti "Imagine" sekä kaksi ruusua

Kuvitelkaa, jos olisimmekin avoimen tieteen edelläkävijöitä?

Suuret yhteiskunnalliset haasteet, kuten eriarvoisuus ja ilmastonmuutos, sekä äkilliset globaalit haasteet, kuten koronaviruspandemia, vaativat ilmiö- ja ratkaisukeskeisyyttä sekä tieteenalojen välisten ja tieteen tekemisen rajojen ylittämistä. Tieteen avoimuus luo parempia edellytyksiä suurten globaalien haasteiden ratkaisemiselle esimerkiksi tutkimusideoiden, -tulosten, ja -aineistojen vapaan saavutettavuuden keinoin. Maailmanlaajuinen yhteistyö ja jakaminen onkin nyt koronaviruspandemian aikana ollut ennennäkemätöntä. Samalla myös tieteen avoimuuteen liittyvät laatua ja luotettavuutta sekä standardeja, koordinaatiota ja yhteensopivuutta koskevat haasteet ovat konkretisoituneet. Poliittisten päätöksentekijöiden rooli tieteen avoimuuden mahdollistajana on niin ikään noussut korostuneesti esiin.

Samaan aikaan kun avoin tiede on ottanut tuulta tutkimusta ohjaavien tahojen purjeisiin, ovat avoimuutta edistävien linjausten taustalla vaikuttavat oletukset ja arvot sekä tutkimuksen käytännön tasolle asti viedyt tavoitteet ja toimenpiteet kuitenkin jääneet epäselviksi. Liian harvoin on tutkimuksen arjen tasolla ollut selvää, mitä avoimella tieteellä oikeastaan yritetään korjata. Taloudellisten arvojen ja kilpailukyvyn vahvistamiseen liittyvien tekijöiden vuoksi avoimuutta on edistetty erityisesti viime vuosina kiireellä jo ennen koronapandemiaa. Hämmästyttävän vähäiseksi on jäänyt niin sanotusti puhtaammalta pöydältä käytävä tieteeseen olennaisesti kuuluva kriittinen pohdinta siitä, millaista avoimuuden tulisi olla ja miksi tieteessä tulisi sitä edistää.

Plan S -aloitteen alla kiire asettuu ymmärrettävään kehikkoon, onhan tavoitteena muuttaa suurten kansainvälisten tieteellisten kustantajien suuriin voittoihin perustuvaa liiketoimintalogiikkaa. Niin ikään koronapandemia on nostanut esiin muun muassa datanhallinnan, yhteensopivien standardien, datan jakamista koskevien julkista, yksityistä ja kansalaisyhteiskuntaa sitovien sopimusten, tutkijoiden kannustinten sekä kestävien infrastruktuuriratkaisujen tarpeen. Paradigman muutosta tavoittelevien linjausten osalta kiirettä perustellaan myös sillä, että avoimuutta on pyritty edistämään melko tuloksetta jo hyvinkin pitkään.

Yletön määrä erilaisia avoimuuden aloitteita, kiihtyvä linjausten luomisen ja muuntumisen tahti sekä uusien linjausten suhde tutkimusorganisaatioiden muuhun ohjaukseen ovat kuitenkin aiheuttaneet sirpaloitumista, sekaannusta ja monimutkaisuutta tutkimuksen käytännön tasolla. Avoimen tieteen infrastruktuurien korostuminen antaisi aihetta pohtia kriittisesti myös linjausten tekno-utopistisia ideaaleja. Avoimesta tieteestä ei voidakaan vielä puhua käänteentekevänä muutoksena tavassa tehdä tiedettä ja tutkimusta.

Viime viikolla julkaistujen tutkimustulosten[1] perusteella suomalaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkijoilla on monenlaisia hankaluuksia avoimen tieteen ja tutkimuksen linjausten ymmärtämisessä ja viemisessä tutkimuksen tekemisen käytännön tasolle. Näin on siitä huolimatta, että linjauksilla tavoitellaan tutkimuksen parempaa laatua ja sitä, että tutkimustieto ja resurssit olisivat paremmin tutkijoiden saavutettavissa.

Vieraannuttaako avointa tiedettä ajava tiedepolitiikka?

Tutkijoiden vastauksia voidaan tulkita myös tiedepolitiikasta vieraantumisen näkökulmasta. Vastauksista esiin nouseva vieraantumisen taipumus saattaisi selittää, miksi tutkijat ovat haluttomia noudattamaan tai miksi heidän on mahdotonta noudattaa avoimuudesta linjattuja periaatteita.

Erityisesti avoimia tutkimusaineistoja koskevat linjaukset näyttävät jääneen niin abstraktille tasolle, että tutkijat eivät välttämättä edes kykene muodostamaan itselleen käsitystä siitä, mitä tutkimusaineiston avoimuus heidän tutkimuksensa kohdalla voisi tarkoittaa. Julkaisemisen avoimuudessa linjaukset eivät puolestaan näytä saavan otetta siitä arjesta, jossa tutkimuksen tuloksia julkaistaan, luetaan ja vertaisarvioidaan eli jossa tutkimuksen laatu varmistetaan.

Tieteen avoimuuden edistämisen kannustinhaasteet eivät näin pelkisty vain tutkimuksen arvioinnin ja akateemisen meritoitumisen järjestelmiin: myös linjausten ja periaatteiden sekä tutkimusarjen väliset kuilut luovat merkittäviä ristiriitoja tieteen hyötyä korostavan ohjauksen ja tutkimuskulttuurien välille. Kaiken kaikkiaan nykyiset linjaukset tuntuvat tutkijoiden mukaan ajoittain jopa irtaantuvan siitä epätäydellisestä ja inhimillisestä, monenlaisten valtasuhteiden värittämästä tiedemaailmasta ja tiedejärjestelmästä, jossa vaikuttavat erityisesti tutkimuksen rahoituksen rakenteet.

Viime kädessä avoimempaa tiedettä tavoittelevan ohjauksen tarkoitus on kuitenkin tieteen ja yksittäisen tutkijankin kannalta uskoakseni hyvä ja kuilu linjausten ja tutkimuskäytäntöjen välillä mitä todennäköisimmin tahaton. Haittojen syntyminen ei kuitenkaan vaadi tietoista tarkoitusta. Syitä tilanteelle voidaan hakea taloudellisesta arvotuksesta linjausten ja kiireen takaa. Merkitystä saattaa olla myös sillä, ketkä avoimuutta edistävät ja millaisista positioista käsin. Moni avoimen tieteen edistämisen kanssa sitoutuneesti erittäin hyvää työtä tekevä toimii nimittäin tutkimusorganisaatioiden johdon ja hallinnon positiossa, joista käsin katsottuna tieteen ja tutkimuksen avoimuuden tavoitteet ja haasteet liikkuvat pikemminkin organisaatio- ja järjestelmätasolla kuin tutkimuksen käytäntöjen tasolla. On mahdollista, että käytännön tasolla toimivat tavoitteet ja esiintyvät haasteet jäävät tästä syystä paitsioon kiitettävästi toteutettavista avoimista kommentoinneista huolimatta.

Tästä näkökulmasta tulisi ymmärrettävämmäksi myös se, miten helposti esimerkiksi uuden julkisjohtamisen ja akateemisen kapitalismin logiikat näyttäisivät sujahtaneen osaksi avoimen tieteen ja tutkimuksen edistämistä. Elämmehän aina tietyssä ajassa ja horisontissa. Kun tieteen ohjausta, johtamista ja hallintoa koskevat logiikat ottavat paikkansa itsestäänselvyyksinä, unohdetaan herkästi tarkastella kriittisesti niitä ehtoja ja olettamuksia, joiden pohjalta tiedettä, tutkimusta ja avoimuutta edistetään.

Dialogia. Sivistystä. Aikaa.

Koronapandemian aikaa elettäessä on toki ymmärrettävää, miksi tieteen ja tutkimuksen avoimuutta halutaan edistää kiireisesti. On samanaikaisesti kuitenkin valitettavaa, että avoimuuden edistäminen tekee parhaillaan todeksi paitsi altruistista tutkijaa myös yrittäjämäisestä yliopistosta ylemmäs tiedejärjestelmän organisoitumisen tasolle skaalautunutta akateemista kapitalismia julkisjohtamisen keinoja samalla vahvistaen.

Jos sivistyksessä on kyky ottaa etäisyyttä ja tulla tietoiseksi mahdollisten toisten näkökulmista, kuten professori Hanna Meretoja Gadamerin jalanjäljissä kirjoittaa, niin toivoisi, että avoimuuden edistämisessäkin kyettäisiin avaamaan taloudellista kasvua ja arvotusta laajempi näköala tieteen avoimuuteen. Katsetta tulisi siirtää lyhyen tähtäimen taloudellisista ja akuuttien kriisien ratkaisemiseen liittyvistä hyödyistä myös niihin päämääriin, joihin tiedeyhteisö ja tutkijat omista lähtökohdistaan ja arvoistaan käsin haluavat ja myös voivat aidosti sitoutua.

Avoimuuden edistäminen edellyttää avoimuutta niille eri näkökulmille, joiden kautta avoimuus voi toteutua tutkimuksen käytäntöjen tasolla. Näyttäisimmekin tarvitsevan kiireen rinnalle myös dialogia tieteen avoimuudesta ja kriittistä suhtautumista ainakin osittain tieteen ulkopuolelta annettuihin arvoihin. Tarvitsemme myös aikaa lisätä ymmärrystä siitä, mitä avoimuus eri tieteenalojen ja tutkimuskäytäntöjen tarkastelussa merkitsee tai voisi merkitä. Aikaa miettiä. Aikaa kuvitella. Halua ja uskallusta ravistella itsestäänselvyyksiä tavoissa ymmärtää, ohjata ja johtaa tiedettä. Tarvitsemme myös kiireettömiä kohtaamisia, joissa voidaan päästä yhdessä ”avarampaan ymmärryshorisonttiin, joka ylittää osapuolten alkuperäiset horisontit” (Meretoja 2019) tieteen ja tutkimuksen avoimuudesta. Tarvitsemme luovia ratkaisuja saada näkyviin eri alojen tutkijoiden kädenjälki.

Puhetta avoimen tieteen edelläkävijyydestä on pidetty yllä vuodesta 2014 lukien. Tämä puhe elää vahvasti myös nykyisessä kansallisessa ”koko tiedeyhteisön” koordinaatiossa. Olkaamme siis sitä. Avoimen tieteen edelläkävijöitä. Mutta rohkeammin, kriittisemmin, aidosti tieteen ja tutkimuksen omista ehdoista ja arvoista lähtien. Dialogia ja sivistystä korostaen.

”Jotta voi rakentaa parempaa maailmaa, täytyy ensin pystyä kuvittelemaan se” (Meretoja 2019). Jotta voi rakentaa avoimempaa tiedettä, täytyy ensin olla aikaa kuvitella se.

Miten sitten voisimme luoda edellytyksiä mahdollisille maailmoille, joissa suuria yhteiskunnallisia haasteita ratkotaan yhteinen hyvä, ei taloudellinen kasvu edellä? Mielenkiintoisia polkuja tarjoilee ainakin Euroopan unionin tutkimus- ja innovaatiopolitiikan missio-orientaation taustalla vaikuttava ekonomisti, Mariana Mazzucato. Mazzucaton tavoitteena on uudistaa innovaationarratiivia, jossa julkinen sektori näyttäytyy passiivisena toimijana. Hänen näkemyksensä nostavat esiin julkisten investointien kriittisen tärkeän merkityksen yksityisen sektorin suurituottoiselle toiminnalle (esim. lääketeollisuus), josta suuri yleisö ei julkisen sektorin investoinneista huolimatta saa takaisin lainkaan suoria tuottoja esimerkiksi omistusosuuksien tai rojaltien muodossa.

Jään kuvittelemaan, mitä mahdollisuuksia ja haasteita viraali eli tarttuva avoimuus toisi tieteelle, yhteiskehittämiseen ja viime kädessä yhteiskunnan hyvinvoinnille.

Erika Lilja
Erika Lilja
Kirjoittaja toimii INVEST-lippulaivan projektipäällikkönä Turun yliopistossa ja väitöskirjatutkijana/apurahatutkijana Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahaston tuella Higher Education Groupissa, Tampereen yliopistossa.


[1] Tutkimukseni on julkaistu tieteellisessä hybridilehdessä. Halusin perehtyneisyydestäni huolimatta julkaista tutkimukseni tulokset tieteellisessä lehdessä, jonka vertaisarviointiprosessi on laadukas ja joka on luokiteltu johtavaksi tieteelliseksi lehdeksi. Näin siksi, että tutkimukseni tulokset tavoittavat oikean yleisön ja jotta niitä ei kyseenalaistettaisi julkaisukanavan perusteella. Tutkimukseni tulokset ovat maksumuurin takana, sillä minulla ei apurahatutkijana ole mahdollisuutta maksaa artikkelin noin 3 000 euron suuruista APC-maksua. Tätä maksua ei voitu myöskään kattaa Tampereen yliopiston apurahatutkijoiden APC-maksurahastosta.

Artikkeli on luettavissa kokonaisuudessaan julkaisusarjan sivuilta, kun jaan sen omilla lukuoikeuksillani. Avoimen tieteen käytännön suosituksia olen eritellyt artikkelin viimeisessä luvussa.

Kategoriat: Tiede, TutkimusAvainsanat:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *