Uutta pedagogiikkaa etsimässä: Massaluentoja, hybridiopetusta, etäluentoja vai ryhmäopintoja?

Suuri määrä uusia opiskelijoita on taas aloittamassa akateemisia opintojaan Turun yliopistossa. Tahdomme toivottaa uudet opiskelijamme lämpimästi tervetulleiksi yliopistoyhteisöön!

Syksyn alkajaisiksi ja poikkeuksellisen tilanteen jatkuessa on myös hyvä muistutella mieliin, mikä yliopisto oikeastaan on, ja mihin siellä annettava korkein opetus perustuu.

Tiedekunnissa, laitoksilla ja oppiaineissa käydään parhaillaan yhteisesti keskustelua ja varmistutaan siitä, että opinto-ohjelma näyttäytyy kunkin koulutusohjelman sisällä opiskelijalle riittävän monipuolisena. Näin on tärkeää tehdä erityisesti tässä tilanteessa, jossa meillä on jopa kahden ja puolen vuosikurssin ajalta opiskelijoita, jotka eivät ole kampuksella välttämättä kertaakaan käyneet.

Ei ole tarkoituksenmukaista, että jollakin tietyllä vuosikurssilla ollaan pelkästään etäopiskelussa ja jollain vuosikurssilla taas lähiopetuksessa. Yliopistoyhteisöön kiinnittymisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että ainakin ensimmäisen ja toisen vuosikurssin opiskelijat pääsevät nyt ja tulevinakin vuosina aloittamaan opintonsa lähiopetuksessa, viettämään aikaa kampuksella ja tutustumaan opiskelutovereihin ja muihin yliopistoyhteisömme jäseniin.

Opintojen edetessä maisterivaiheeseen moni opiskelijamme on jo tavalla tai toisella työ-, ja/tai perhe-elämässäkin kiinni ja näin on hyvä ollakin. Silloin opintojen etenemistä tukee se, että kasvokkaista ohjausta on tarvittaessa saatavilla, mutta muutoin opinnot on hyvä tarjota pitkälti ajasta ja paikasta riippumattomalla tavalla.

Vaikka keskustelu painottuukin nyt opetusjärjestelyihin teknisenä suoritteena, on tärkeää samalla kehittää eteenpäin pedagogista ajatteluamme. Olemmeko valmiita uuteen?

Tieteenalojen traditiot ohjaavat pedagogisia valintoja

Asiantuntijoidemme tekemien pedagogisten valintojen taustalla on monesti tietyn tieteenalan pedagoginen traditio eli opetuksen muodon perinne, jota ei ennen pandemiaa ole välttämättä juurikaan haastettu. Nämä traditiot ovat tuoneet turvaa ja varmuutta siitä, että kulkemalla opinnot läpi tietyllä tavalla, saavuttaa edellytetyt tiedot ja taidot.

Pandemia on saanut meidät arvioimaan uudelleen tieteenalasidonnaisia oppimiskäsityksiä, koska perinteiset luennot eivät ole pitkään aikaan olleet mahdollisia.

Oppimiskäsitykset voidaan luokitella esimerkiksi empiristis-behavioristisiin ja kognitiivis-konstruktivistisiin. Tiukempiakin luokittelutapoja on, mutta todellisuudessa erilaiset oppimiskäsitykset ja niiden ilmitulemana pedagogiset ratkaisut vuorottelevat silloin, kun opetusta toteutetaan korkeatasoisesti ja eri taustaisia oppijoita ymmärtäen.

Empiristis-behavioristinen oppimiskäsitys lähtee omaksuttavan tiedon määrällistämisestä ja mittaamisesta. Opetustapahtuma on säätelevä ja oppija nähdään passiivisessa valossa, tiedon vastaanottajana. Tämä lähestymistapa on kuitenkin silloin tärkeä, kun omaksutaan asioiden perusteita. Kognitiivinen lähestymistapa painottaa tiedon käsittelyä ja omaksumista, sekä tiedon jäsentelyä asioiden syvemmän ymmärtämisen saavuttamiseksi.

Konstruktivistisessa lähestymistavassa on taas kaksi pääsuuntausta: sosiokulttuurinen lähestymistapa, jonka keskiössä on vuorovaikutus ja yhteisöllinen-, ja vertaisoppiminen sekä yksilö-, tai tilannesidonnainen lähestymistapa, joka tulee kyseeseen esimerkiksi silloin, kun oppija tarvitsee lisätukea tai lisäohjeita.

Behavioristisen ja konstruktivistisen tradition lisäksi on kokemuksellisen oppimisen merkitystä korostava humanistinen oppimiskäsitys. Siinä korostetaan tekemistä ja kokeilemista oppimisen vahvistajana (”learning by doing”) ja omaksutun tiedon välitöntä käytäntöön soveltamista. Kokemuksellisessa oppimisessa oppimisen eteneminen tapahtuu syklisesti konkreettisen toiminnan kautta kohti ilmiöiden teoreettista ymmärtämistä ja parempien toimintamallien luomista. Siinä olennaista on oppijan aktiivinen reflektointi ja osallisuus.

Edeltävän luokittelun pohjalta on mahdollista tunnistaa kullekin tieteenalalle tyypillisin opetustapa ja löytää tieteenalan traditioista (tietokäsitys, tutkimustraditiot) perustelut sille, miksi asiat tietyssä oppiaineessa on tyypillisesti opetettu juuri sillä tavalla. Tieteenalojen traditiot selittävät samalla sitä, miksi joillakin aloilla pandemian sulkiessa luentosalit omaksuttiin hybridi-, ja etäopetus vaivatta ja miksi joillakin tieteenaloilla edelleen odotetaan mahdollisuutta palata aiempaan.

Miten yliopisto-opetusta voitaisiin sitten uudistaa rikkomatta näitä tärkeitä tieteenalakohtaisia traditioita?

Kohti uudenlaista pedagogiikkaa?

Yliopisto-opetuksen ytimenä on saada opiskelijat esittämään hyvin pohjustettuja, kriittisiä kysymyksiä niin toisilleen kuin opettajilleenkin. Aiemman tutkimuksen ja sen tuottaman tiedon varaan pohjautuvat uudet löydökset, ideat ja saavutukset vievät yliopistokoulutustakin eteenpäin. Tietoa on hyvä rakentaa yhdessä: tutkitaan teemaa lisää, otetaan mukaan lähitieteenalojen asiantuntijoita ja muodostetaan kokonaiskäsitystä eri ilmiöistä. Ja tunnistetaan aukkopaikat; mistä emme vielä tiedä tarpeeksi?

Blogikirjoituksen pääotsikon kysymysmuotoon on miellyttävää vastata: tarvitsemme kaikkia edellä mainittuja opetusmuotoja, kulloiseenkin tarkoitukseen ja tilanteeseen sopivasti.

Perinteiselle luento-opetukselle on digimuotoisen opetuksen lisäksi ilman muuta edelleen tilausta. Mikään ei voita tunnetta, jonka luennoitsija kokee astuessaan suureen luentosaliin ja saadessaan opiskelijoiden huomion kiinnitetyksi aiheeseen, josta hän parhaiten tietää ja jota hän pääsee kuulijoille avaamaan. Opiskelijoiden väliset kontaktit ja ystävyyssuhteet, monesti parisuhteetkin, syntyvät juuri luennoilla ja soveltavia opinto-osuuksia tehdessä.

Yliopistojen tehtävänä on kouluttaa aktiivisia, ajattelevia kansalaisia, jotka pystyvät kokoamaan asiantuntijatiimejä ja toimimaan kontribuoivana osana niissä, etsimään, jäsentämään ja omaksumaan keskeistä tietoa ja myös viestimään kirjallisuus- ja tutkimusperustaisista löydöksistään eri yleisöille sopivalla tavalla. Yksinomaan luentomuotoinen opetus ei tästä syystä enää palvele nykyisiä oppimistarpeita.

Korkeatasoinen opetus, muodosta huolimatta, saa edelleen voimansa erinomaisesta tutkimuksesta, jota meillä ja muualla tehdään. Vaikuttavuudeltaan merkittävimmissä tilanteissa opetuspuhe on arvostavaa, opetukseen osallistutaan aktiivisesti. Väitellään, harjoitellaan ja käytetään yhdessä uusinta opetusteknologiaa. Järjestetään hybridimuotoista opetusta silloin, kun se katsotaan soveltuvaksi. Otetaan myös ohjaustilanteista puolin ja toisin kaikki irti.

Yliopistomme elää yhteisön, tutkimuksen ja pedagogiikan moninaisuudesta. Siitä voisi saada aineksia tähän aikaan ja tulevaisuuteenkin sopivalle uudenlaiselle pedagogiselle linjalle.

Yhteisöllistä syksyä kaikille yliopistolaisille!

Piia Björn
Kirjoittaja on Turun yliopiston koulutuksesta ja koulutusrakenteista vastaava vararehtori