Maahanmuutosta ja yliopistosta
Jos seuraat uutisia, hyvä lukija, olet varmasti kuullut maahanmuutosta. Siitä nimittäin puhutaan paljon – niin paljon, että joskus tuntuu, ettei puhuta oikeastaan mistään muusta. Maahanmuutto on monimutkainen, monitasoinen ilmiö, ja sanan alle jokainen laittaa, mitä haluaa. Eri ryhmiin suhtaudutaan kuitenkin eri tavalla, ja poliittisen keskustelun satumaailmassa esiintyvät hahmoina sekä hyvä että paha maahanmuuttaja.
Maahanmuuton eräästä aspektista puhutaan paljon tällä hetkellä yliopiston sisällä: ulkomaalaisia osaajia pitäisi saada enemmän. Yleinen äänensävy on muuttunut todella paljon 1990-luvun lopusta: muualta tulleet ovat yleistyneet yliopistossa kaikilla tasoilla, organisaatio on tullut monipuolisemmaksi ja avoimemmaksi. Mitä yliopisto voisi vielä tehdä liittyen maahanmuuttoon?
Yliopiston perustehtävät ovat ennen kaikkea tutkimus ja opetus. Maahanmuuttoon liittyen yliopiston ensimmäinen tehtävä on tutkia siihen liittyviä ilmiöitä ja tarjota siihen liittyvää tietoa yhteiskunnalle ja päätöksentekijöille: suhteuttaa ilmiötä, selittää sen erilaiset puolet, selittää sen taustoja. Suomeen kohdistuva maahanmuutto on pieni mutta näkyvä ja symbolisesti, taloudellisesti ja poliittisesti merkittävä ilmiö. Sillä on hyviä ja huonoja puolia, jotka liittyvät kulttuurisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin aspekteihin. Tieteellä on valtava rooli ilmiön selittämisessä ja siihen suhtautumisessa, eikä maahanmuuttoon kohdistuvaa tutkimusta saa missään tapauksessa lopettaa.
Maahanmuuttoon liittyvää tutkimusta tulee rahoittaa monipuolisesti ja riittävästi. Tutkijoiden tulee voida tutkia ilmiötä rauhassa ilman häirintää tai vihapuhetta. Jyväskylän yliopiston tutkimushanke verkkovihasta toi hyvin esiin, kuinka tutkijoihin kohdistuu vihapuhetta ja miten se jo vaikuttaa päätöksiin tutkia erilaisia aiheita. Tässä asiassa yliopiston velvollisuus on tukea tutkijoita, joihin vihapuhetta kohdistuu.
Maahanmuuttoon liittyen tieteen olennainen funktio on tehdä selkeämmäksi sitä, mistä puhutaan: maahanmuutto on monipuolinen ilmiö, johon mahtuvat niin venäjäkielinen vähemmistö, intialaiset informaatikot, syyrialaiset taksikuskit kuin Helsingissä asuvat saksalaiset kirjantoimittajat. Siihen liittyy yhteiskunnallisia muutoksia, jotka ovat globaaleja, valtakunnallisia ja paikallisia. Suomessa maahanmuuton historiallinen kehityskin on eräänlainen painolasti: Suomen valtion suhtautuminen maahanmuuttoon tai pakolaisuuteen on pitkään ollut lähtökohtaisesti kielteinen. Vapaa tiede pystyy tuottamaan yhteiskunnallisista ilmiöistä faktoja, joihin terveen yhteiskunnallisen keskustelun pitäisi perustua.
Opetukseen liittyy myös paljon haasteita. Suomessa asuu jo ihmisiä, joiden juuret ovat muualla, jotka elävät vaikeissa taloudellisissa olosuhteissa ja jotka eivät näe yliopistoa heille avoimena tai vaihtoehtona. Tämä koskee eri aloja eri tavalla. Muutamia vuosia sitten Historians without Borders -järjestö julkaisi raportin jossa korostettiin tarvetta saada koulujen historianopetus inklusiivisemmaksi. Muualta tullet oppilaat eivät kiinnostu historiasta, koska he kokevat sen vieraana eikä opetusohjelma sisällä elementtejä, jotka vetoaisivat heihin. Suomessa on tilaa monipuolisemmalle historiakertomukselle. Vähemmistöjen asemaa tulisi käsitellä myös virallisissa yhteyksissä, silloinkin kun se ei nykyvalossa näytä kunniakkaalta tai oikeudenmukaiselta.
Suomessa vuonna 2018 väestöstä 7,1 % puhui äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea. Samana vuonna Suomessa eli noin 400 000 tilastollisen vuosikirjan määritelmän mukaan ulkomaalaistaustaista. Heitä voisi näkyä yliopistoissa enemmän. Puheisiin lukukausimaksuista liittyy myös tärkeänä pohdinta Suomen vähäosaisten väestönosien suhtautumisesta yliopistoihin ja mahdollisuuksista päästä yliopistoihin.
Yliopisto tekee jo paljon, jotta sen ulkomailta tulleet työntekijät ja opiskelijat tuntisivat itsensä osaksi yliopistoyhteisöä, mutta paljon voi vielä tehdä. E2-tutkimuskeskuksen koordinoima, Jenny ja Antti Wihurin säätiön rahoittama BASE-projekti (Tutkijoiden vaikuttavuutta vahvistamassa), johon Turun yliopistokin osallistuu, tuottaa kallisarvoista tietoa ulkomaalaisten osaajien tilanteesta ja mielialoista. Projektista saatua tietoa on tärkeää hyödyntää yliopiston päätöksenteossa. Samalla arjessa on oltava läsnä ja reagoitava, ongelmat eivät saisi muhia pinnan alla. Kuten muidenkin työntekijöiden, ulkomaalaisten osaajien on voitava kertoa ongelmistaan, jotka usein liittyvät hyvin konkreettisiin käytännön asioihin. Suurimpiin ongelmiin on myös päättäväisesti otettava kantaa: ulkomaalaisilla tutkijoilla on vielä huomattavia vaikeuksia päästä kiinni Suomen yhteiskunnan verkostoihin, mediaan, julkiseen keskusteluun tai rahoituskeinoihin – kieli ei ole ainoa este.
Asiat ovat huomattavasti kehittyneet siitä, kun muutin itse Suomeen. Tulevaisuudessa yliopisto muuttuu vielä monipuolisemmaksi. Muutokseen liittyy erilaisia aspekteja, jotka on tärkeää kohdata avoimesti, tieteellisistä lähtökohdista sekä suuntaan ja toiseen joustaen. Psykologinen pahoinvointi, yksinäisyys, yliopistolaisten urakehitykseen liittyvät esteet, massayliopiston ongelmat, huono-osaisten pääsy yliopistoon, tieteen rahoittaminen, tieteen suhtautuminen englannin kieleen ja globalisaatioon ja vihapuhe ovat kaikki asioita, joihin maahanmuutto liittyy ja joita pitää pohtia. Ulkomaalaisten osaajien asioita ei tulisi yliopistossa kohdella erillisenä muista yliopiston edessä olevista haasteista.
Kirjoittaja on Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani.