Miksi lisääntyvä lääkärien määrä ei riitä?
Lääkäripula ja yleisemminkin pula terveydenhuollon henkilökunnasta on ollut otsikoissa ja keskusteluissa viime aikoina. Vastoin yleisiä käsityksiä, lääkäreitä ja hammaslääkäreitä on nyt enemmän kuin koskaan 2000-luvulla. Samanaikaisesti lääkärien virkoja on kuitenkin julkisella sektorilla enemmän täyttämättä kuin koskaan aiemmin – jotakin menee pieleen. Kun vertailukohdaksi otetaan muut pohjoismaat, lääkärien määrä on kaikkialla kasvussa – Suomessa olemme jääneet jossain määrin jälkeen, mutta selkeällä kasvu-uralla olemme mekin. Mitä sitten on tapahtumassa, miksi lisääntyvä lääkärien määrä ei riitä?
Lääkärien työnkuva on oleellisesti muuttunut kaikkialla alan voimakkaan kehityksen myötä – terveydenhuollon työkalupakki ja sen myötä mahdollisuudet potilaan tehokkaaseen hoitoon ovat moninkertaistuneet. Aikaisemmin potilaan kunnon ja hänen elämänlaatunsa romuttaneet sairaudet pystytään nykyisin hoitamaan jopa kokonaan tai ainakin saattamaan lähes oireettomiksi. Tuo ei kuitenkaan tapahdu 20 minuutin pikavastaanotolla – etenkin kun saman aikaisesti lääkärin hallinnollisten tehtävien määrä on kasvanut. Väestön ikääntyessä myös potilasmateriaali on muuttunut – perusterveydenhuollon potilaista merkittävä osa on monisairaita ja sitä kautta vaikeasti hoidettavia. Lääkärin työn sisällölliset vaatimukset ovat siis kasvaneet saman aikaisesti yhteiskunnan selkeän muutoksen sekä yleisen elintason kohoamisen myötä. Monelle nuorelle lääkärille täysipäiväinen, henkisesti raskas työ mahdollisine päivystyksineen ei enää ole se ainoa vaihtoehto – etenkin kun työympäristöissä ei ole pystytty reagoimaan muuttuneeseen tilanteeseen. Vapaa-ajan arvostus on myös kasvanut merkittävästi kaikkialla, alasta riippumatta. Työnkuvan muutos, sen raskaus sekä työympäristöjen haasteet ovatkin keskeisiä syitä nopeasti kasvavaan terveydenhuollon henkilöstöpulaan. Lääkäripulan vallitessa elannon on myös voinut hankkia perinteistä helpommin ja tähän on myös tartuttu. Tuohon elannon hankkimisen helppouteen osaratkaisua ovat tarjonneet myös vuokralääkärifirmat – pula-ajan haukat.
Lääkäri- ja hammaslääkärikoulutus on yliopiston kalleinta koulutusta
Yhteiskunnan muutos, terveydenhuollon mahdollisuuksien lisääntyminen sekä väestön ikääntyminen haastavat myös koulutuksen – valmistuvan lääkärin on kyettävä hallitsemaan huomattavasti monimutkaisempaa kokonaisuutta kuin ennen. Lääkärin peruskoulutuksen pituuteen tuo ei kuitenkaan ole vaikuttanut – ratkaisu on löytynyt erikoislääkärikoulutuksesta, johon nykyisin lähes kaikki valmistuvat lääkärit suuntaavat. Koulutusputki ylioppilaasta erikoislääkäriksi on käytännössä reilut 10 vuotta. Lääketieteelliset tiedekunnat kantavat vastuun tästä kokonaisuudesta käytännön koulutuksen tapahtuessa palvelujärjestelmässä yliopiston opettajien sekä erikoislääkärikouluttajien ohjauksessa.
Nopeasti kehittyvään alaan liittyy myös jatkuva tutkimus- ja kehitystyö. Lääkikset yhdessä yliopistosairaaloiden kanssa ovatkin poikkeuksetta yliopistojensa julkaisu- ja tohtorikoulutusmyllyjä; lääketieteen perustutkijoiden lisäksi merkittävä osa erikoislääkärikoulutuksessa olevista nuorista lääkäreistä hankkii tohtorikoulutuksen.
Yliopistojen rahoitusmalli sekä SOTE-uudistuksen rahoitusvaje uhkaavat kuitenkin vakavasti lääkärikoulutusta jo nykyisillä sisäänottomäärillä – sisäänoton kasvattaminen, johon on selkeitä paineita, on käytännössä mahdotonta ilman merkittäviä lisäsatsauksia. Lääkärikoulutusta tehdään jo nyt resursseilla, jotka oli suunniteltu nykyistä huomattavasti pienemmille sisäänotoille. Tämä rasittaa erityisesti kouluttajia, lääkäriksi kun ei yksin luennolla opita – koulutuksen on kliinisten taitojen osalta oltava hyvinkin yksilöllistä yksilö- ja pienryhmäohjausta. Kun lisäksi vertaamme lääketieteen (ml. hammaslääketiede) koulutuksen OKM-korvauksia, ovat esimerkiksi eläinlääketieteen ja taiteen alojen opiskelijakohtaiset korvaukset kaksinkertaisia ja myös mm. tekniikan alojen ja luonnontieteiden opiskelijakohtaiset korvaukset merkittävästi korkeampia kuin mitä lääketieteen koulutuksesta yliopistoille maksetaan. Olemmekin lääketieteellisten tiedekuntien osalta arvioineet, että koulutuskorvaus on vain noin 1/3 koulutuksen todellisista kustannuksista yliopistoille. Kun samanaikaisesti STM:n koulutuskorvaukset palvelujärjestelmälle ovat vuosien ajan laskeneet, on epäyhtälö valmis. Lisäksi lääketieteellisiä tiedekuntia kuormittaa OKM-mallin ulkopuolisen erikoislääkärikoulutuksen kasvavat vastuut ja STM:n erilliskorvaus tältä osin on sekin vain noin 1/3 kuluista ja laskussa. Aika on lääkisyliopistoille myös kaikkea muuta kuin otollinen hakea asiaan korjausta. Ongelmana on, että OKM:n nollasummapelissä korjausliike johtaisi yliopistojen välisen balanssin muuttumiseen ja tätä vastustetaan – jopa kiivaasti. Hyvinvointialueiden rahoitusvaje ei sekään helpota tilannetta – vaatii jo jonglöörimäistä otetta, että koulutuksen laatu ei putoa.
Suomalainen lääkärikoulutus on vielä korkealaatuista ja viiden koulutusta tarjoavan yliopiston vastuulla – terveydenhuoltojärjestelmämmekin tarjoaa edelleen haasteellisesta tilanteesta huolimatta, vastoin julkisuuskuvaa, maailman parhaisiin kuuluvaa hoitoa; onko tämä kaikki nyt murenemassa?
Kirjoittaja on Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaani.
Photo by Annie Spratt on Unsplash