80-vuotias lääketieteelllinen tiedekunta haluaa jatkossakin taata laadukkaan tohtorikoulutuksen
Kun pohdimme Turun yliopiston 80-vuotisen lääketieteen koulutuksen juhlavuotta, nousi ensimmäisenä ajatuksena esiin juhlapromootion järjestäminen: valmistuuhan tiedekunnastamme noin 80 tohtoria vuosittain, joten tarve omalle promootiolle oli myös ilmeinen. Tällä viikolla järjestettävä tiedekunnan oma tohtoripromootio juhlallisuuksineen edustaa myös hienosti turkulaisia pitkiä akateemisia perinteitä.
Jaettavien tohtorin tunnusmerkkien takana on vuosien työrupeama – kliinisillä aloilla oman työn ohessa kuluu aikaa usein pitkäänkin ja myös hoitotieteessä on tyypillistä, että tutkintoa tavoitellaan oman työn ohella – hiljaa hyvää tulee. Perustutkimuksen väitöskirjat taasen vaativat onnistumisia laboratoriotyössä, ja onnistumiset eivät suinkaan ole mikään automaatio.
Lääketieteessä ja sen lähialoilla tutkimustyö ja viimeisten tutkimustulosten seuraaminen ovat arkipäivää – teknologiat, menetelmät, toimintatavat, hoitosuositukset ja hoitopolut syntyvät ja elävät ajassa; tohtorintutkinto on vain yksi etappi arjessa. Tohtorikoulutuksen perimmäinen tarkoitus on oppia tekemään ja lukemaan tiedettä sekä pysymään ajan tasalla – tekemään käytännössä viimeiseen, tutkittuun tietoon perustuvia päätöksiä, suosituksia ja ohjeita sekä myös tuottamaan uutta tietoa.
Lääketieteellisessä tiedekunnassa olemme tieteen tuottajina poikkeuksellisen lähellä kansalaisia – teemme jatkuvasti työtä nykyisten ja erityisesti tulevaisuuden potilaiden hyväksi – tohtorintutkintoon tähtäävä tutkimustyö on tässä merkittävässä osassa. Työssään suomalaiset yliopistot ja yliopistosairaalat ovat myös kansainvälisestikin katsoen poikkeuksellisen hyviä – teemme työtä tehokkaasti ja tuloksellisesti. Newsweek-lehden vuosittaisessa tutkimuksessa Turun yliopistollinen sairaala sijoittui maailman rankingissa sijalle 56 (2023), mittareina mm. hoidon laatu, tutkimus, innovaatiot sekä laadun pysyvyys – tätä olemme yhdessä rakentaneet jo pitkään.
Tohtorikoulutuksen merkitys lääke- ja terveystieteiden alalla on kiistaton – alasta riippumatta tutkijakoulutusta tarvitaan kaikessa tietoon pohjautuvassa kehittämisessä. Tohtorikoulutuksen tehostamiseksi on yliopistojen rehtorien neuvosto UNIFI ehdottanut opetus- ja kulttuuriministeriölle pilottia, jossa pyritään saattamaan tohtoriopinnot valmiiksi 3–4 vuodessa keskieurooppalaisen tavan mukaan – laadusta tinkimättä. Ehdotuksen mukaan tuon pilotin olisi tarkoitus alkaa myös pian – jo vuoden 2024 alusta. Ensikommentit ehdotukselle ovat olleet lähinnä torjuvia – tohtorikoulutuksessa 3–4 vuotta riittää kyllä opintoihin sekä useimmiten myös itse tutkimuksen toteuttamiseen, kunhan ohjaus on kunnossa, mutta nykymuotoisen vähintään kolme julkaisua sisältävän nippuväitöskirjan julkaisujen tekeminen sekä itse kirjan kirjoittaminen pidentävät tarvittavaa aikaa. Oma havaintoni on, että väitöskirjan tekijät tarvitsevat myös lopussa aikaa tohtoriksi kypsymiseen – väitöskirjan tekijä on kuin korkeushyppääjä: rima on asetettu ja keskittyminen hyppyyn vie vain aikaa – usein jopa kokeneen silmään huvittavan pitkään. Nyt tuo kypsymisaika olisi nollattava ja siirrettävä väitöskirjan jälkeiseen ”post-doc”-aikaan.
Yhteiskunnan näkökulmasta tutkintoihin käytettävän ajan lyhentäminen on tehokkuutta. Jotta tuo tehokkuus myös hyödyntäisi yhteiskuntaa, tarvitaan muutakin. Tohtorintutkintojen osalta tutkinnon jälkeiset vuodet ovat oleellisia, jotta tutkijakoulutuksen opit saadaan tuottamaan. Yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tuo onnistuu luonnostaan – tuoreet tohtorit saavat opastusta ja mentorointia, mutta muussa työelämässä tilanne vaihtelee. Nopeutetun tohtorintutkinnon jatkeeksi tarvittaisiin ehdottomasti myös muita toimia. PoDoCo-ohjelma (Post Docs in Companies) on tuttu monelle akateemisen ja työelämän rajapinnassa – ohjelmassa vastuuta jaetaan työnantajan sekä yliopiston tutkimusryhmän välillä. Kun tuore tohtori työllistyy tuo PoDoCo-tyyppinen ohjelma hänelle kypsymisaikaa ja parhaassa tapauksessa myös meritoi mukana olevaa akateemista ryhmää samalla rakentaen yhteistyötä työelämän suuntaan. Lääketieteellisen tiedekunnan näkökulmasta tämä tarkoittaa myös syvenevää tutkimusyhteistyötä yliopistollisella hyvinvointialueella sekä erityisesti yliopistosairaalavetoisilla yhteistoiminta-alueilla. Työhön on syytä tarttua myös ripeästi – muutoin nopeutetun tohtorikoulutuksen hyödyt valuvat hukkaan.
Kirjoittaja on Turun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaani.