Maija Setälä, professori, Turun yliopisto
Iso-Britannian taannoinen EU-jäsenyyttä koskeva kansanäänestys herätti keskustelua kansanäänestysten roolista edustuksellisissa demokratioissa. Keskustelu kääntyy usein siihen, minkälaiset asiakysymykset sopivat kansanäänestyksen aiheeksi. Olennaisempaa olisi kuitenkin tarkastella sitä, miten ja miksi kansanäänestyksiä päätetään järjestää.
Britannian kansanäänestys edusti Suomessakin käytössä olevaa mallia, jossa kansanedustajien enemmistö eli käytännössä katsoen hallitus päättää äänestyksen järjestämisestä. Tällaiset kansanäänestykset ovat käytössä useissa eurooppalaisissa demokratioissa. Hallitukset ovat käyttäneet kansanäänestyksiä varsin säästeliäästi, yleensä legitimoimaan merkittäviä päätöksiä ja poistamaan vaikeita kysymyksiä politiikan asialistalta. Britannian äänestys oli myös neuvoa-antava, toisin sanoen muodollinen päätösvalta säilyi kansanedustajilla. On toki todettava, että valtiollisella tasolla edustajat ovat lähestulkoon poikkeuksetta kunnioittaneet neuvoa-antavien äänestyksien tuloksia.
Ensimmäiset Euroopan integraatiota koskevat kansanäänestykset järjestettiin vuonna 1972, jolloin Tanskassa ja Norjassa äänestettiin EEC-jäsenyydestä. Samana vuonna Ranskassa äänestettiin Britannian jäsenyydestä talousliitossa. Britanniassa äänestettiin EEC-jäsenyyden ehdoista vuonna 1975. Taustalla oli hallitusvastuussa olleen työväenpuolueen sisäiset erimielisyydet jäsenyyden suhteen. Toistaiseksi integraatiokysymyksistä on järjestetty yhteensä 59 kansanäänestystä sekä EU:n jäsenmaissa että sen ulkopuolelle jääneissä maissa.
Integraatioaiheisten kansanäänestysten taustalla on ollut hyvinkin vaihtelevia institutionaalisia ja poliittisia tekijöitä. Tanskassa kansanäänestys on järjestettävä sellaisista kansainvälisistä sopimuksista, jotka eivät saa tuekseen 5/6 määräenemmistöä parlamentissa. Irlannissa integraatioaiheisten äänestysten taustalla on perustuslain vaatimus, että kaikki perustuslain muutokset on alistettava kansanäänestykseen. Muissa jäsenmaissa äänestykset ovat yleensä perustuneet hallitusten aloitteisiin. Niitä on käytetty legitimoimaan EU-jäsenyyden kaltaisia merkittäviä päätöksiä, ratkomaan hallitusten sisäisiä ristiriitoja sekä vahvistamaan maan asemaa jäsenvaltioiden välisissä neuvotteluissa.
Tyypillisesti kansaäänestykset ovat koskeneet maan osallistumista integraatioprosessiin sekä integraatiota syventävien sopimuksien ratifiointia. Vuonna 1994 EU-jäsenyydestä äänestettiin Itävallassa, Suomessa, Ruotsissa sekä myös Norjassa, jossa äänestäjien enemmistö hylkäsi jäsenyyden. Tämän jälkeen liittymisestä on järjestetty kansanäänestys kaikissa uusissa jäsenmaissa. Kansanäänestyksistä on siis tullut eräänlainen poliittinen pakko ainakin jäsenyydestä päätettäessä.
Kansanäänestysten tulokset eivät aina ole olleet integraatiota edistäviä. Viime aikoina on ollut nähtävissä, että kansanäänestyksillä on myös potentiaalia johtaa EU:n hajaantumiseen. Vuonna 2015 järjestetyn Kreikan hätälainaa koskevan äänestyksen taustalla oli hallitusvastuussa olevan Syriza-puolueen sisäiset erimielisyydet sekä pyrkimys vahvistaa maan asemaa lainaneuvotteluissa. Alankomaissa järjestettiin aiemmin tänä vuonna EU:n ja Ukrainan välistä yhteistyösopimusta koskeva äänestys, jonka taustalla oli uusi, kansalaisten aloitteeseen perustuva kansanäänestysjärjestelmä. Erilaiset populistiset ja EU-vastaiset tuntemukset kanavoituivat äänestyksessä, ja enemmistö äänestäneistä kannatti sopimuksen hylkäämistä. Alhaisesta äänestysaktiivisuudesta huolimatta äänestystuloksella on vaikutuksia EU:n ja Ukrainan välisten suhteiden kehittymiseen. Brexit-äänestyksen taustalla oli puolestaan konservatiivipuolueen sisäinen hajaannus integraatiokysymyksessä. Ainakin tällä hetkellä ei-puolen voitto näyttää todellakin johtavan Britannian eroon EU:sta.
Britannian äänestyksen yhteydessä keskusteltiin paljon siitä, onko kansalaisilla riittävää kompetenssia päättää monimutkaisista EU-kysymyksistä. Monissa EU-maissa vallitseva syvä epäluottamus hallituksia kohtaan kärjistää tilannetta, koska se luo otollista maaperää disinformaation levittämiselle. Näihin ongelmiin olisi kuitenkin lääkkeitä. Esimerkkiä voisi ottaa vaikkapa Yhdysvaltojen Oregonista, jossa kansanäänestyksiin menevät kansalaisaloitteet arvioidaan kansalaisraadeissa. Kansalaisraadin keskeiset argumentit aloitteen puolesta ja vastaan lähetetään äänestäjille, jolloin he saavat punnittua ja tasapuolista informaatiota oman päätöksensä tueksi. EU-kansanäänestykset ovat kuitenkin nyt muodostuneet lähinnä kovan poliittisen pelin välineeksi, ja kansalaisosallistumisen edellytysten parantaminen on jäänyt toissijaiseksi tavoitteeksi.
by 
