Ladataan...

Selkeästi ja sensitiivisesti kodittomuuden kokemuksista: haastattelussa sosiaalityön dosentti Riitta Granfelt

KULTVAn uusi juttusarja esittelee tutkijaverkoston parissa työskentelevien ihmisten työtä. Ensimmäisenä haastateltavana on sosiaalityön dosentti Riitta Granfelt. Granfelt on pioneeri suomalaisessa asunnottomuuden tutkimuksessa ja tehnyt tutkimusta aihepiiristä jo vuodesta 1986.

Sosiaalityön dosentti Riitta Granfelt on tutkinut asunnottomuutta jo vuodesta 1986, ollen näin yksi suomalaisen asunnottomuuden tutkimuksen pioneereista. Riitta Granfelt on tehnyt pitkän uran tutkimalla yhteiskunnan marginaalissa elävien ihmisten, kuten vankien ja pitkäaikaisasunnottomien, kokemuksia. Työuransa myötä Granfeltille on tullut tutuksi, miten moninaiset psykososiaaliset vaikeudet altistavat ihmisen syrjäytymiselle. Pitkäaikaista asunnottomuutta, jonka pariin Granfelt on palannut tutkijanurallaan yhä uudestaan, voidaan pitää yhtenä äärimmäisistä syrjäytymisen muodoista.

Väitöstutkimuksessaan Kertomuksia naisten kodittomuudesta (1998) Granfelt kertoo kiinnostuneensa ensin naisten asunnottomuudesta ja syrjäytymisestä, mutta tutkimuksen myötä huomio siirtyi asunnottomuudesta kodittomuuteen, sillä erityisesti kokemukset kodin puutteesta tai särkymisestä olivat keskeisiä Granfeltin tutkimukseen osallistuneille naisille.

– Asunto voidaan antaa yhteiskunnallisena etuutena, mutta kotia ja kokemusta kodista ei voida antaa. Kunnan tarjoamasta vuokra-asunnosta voi tulla koti, mutta ei välttämättä, Granfelt kertoo.

Sukupuoleton asunnottomuus?

Granfelt sanoo, että vaikka arkiajattelussa asunnottomat näyttäytyvät usein pelkistetysti puiston penkeillä ja porraskäytävissä majailevina ihmisinä, asunnottomat ovat yhteiskunnallisena ryhmänä laaja-alainen ja on pitkäaikaista sekä lyhytaikaista asunnottomuutta. Lisäksi erityisesti naisilla yleistä on Granfeltin mukaan piiloasunnottomuus, jolla tarkoitetaan esimerkiksi sukulaisten ja tuttavien luona yöpymistä.

Granfelt sanoo, että keskustelu asunnottomuudesta ja siihen liittyvistä ongelmista on usein myös sukupuoletonta. Silti – tai ehkä juuri siksi – etenkin naisten asunnottomuus jää yhteiskunnallisessa keskustelussa usein paitsioon ja monet asunnottomille tarkoitetut palvelut ovat ensisijaisesti miehille suunnattuja.

– Kun puhutaan asunnottomille tarjotuista palveluista, yksinelävä asunnoton nainen on viimeisenä jonossa, Granfelt toteaa.

Viime vuosina asunnottomuuden sukupuoliulottuvuuksiin on kuitenkin alettu kiinnittää huomiota. Granfelt nostaa yhtenä esimerkkinä esiin NEA-hankkeen (Naiserityisyys asunnottomuustyössä),  jonka tavoitteena on naisten asunnottomuuden vähentäminen ja sukupuolen huomioivien käytäntöjen kehittäminen asunnottomuuden vastaisessa työssä.

Omassa tutkimuksessaan pitkäaikaisesti asunnottomien naisten kanssa Granfelt on havainnut, miten asunnottomat naiset ovat usein erityisen haavoittuvassa asemassa. Esimerkiksi päihdeongelmaiset asunnottomat naiset ovat alttiita myös seksuaaliselle hyväksikäytölle ja väkivallalle. Moni asunnoton nainen on myös äiti. Lapsiin kohdistuva ikävä sekä äitiyteen liittyvä syyllisyys ja häpeä ovatkin tulleet naisten tarinoissa vahvasti esiin.

Kokemusten ja kertomusten tulkitsija

Omassa tutkimustyössään Granfelt on keskittynyt kuuntelemaan, ymmärtämään ja välittämään marginaalissa elävien ihmisten omia kertomuksia ja kokemuksia. Tutkimuksen avulla hän on nostanut esiin yhteiskunnassa usein piiloon jääviä tarinoita esimerkiksi siitä, miltä kodittomuus tuntuu ihmisten elämässä. Granfelt määrittää asunnottomuuden tutkimuksen keskeiseksi tavoitteeksi sen, että kokemukset asunnottomuudesta tuodaan osaksi yhteiskunnallista ja yhteiskuntatieteellistä keskustelua ja että ne saisivat paikkansa sieltä. Uraansa aloittelevia tutkijoita ja opiskelijoita Granfelt muistuttaa myös kielen keskeisestä roolista tutkimustuloksista kommunikoidessa:

– Tutkijanurallani olen pitänyt tärkeänä kaunista, selkeää ja informatiivista kieltä ja tutkimuksen osallistujien kokemusten erilaisia vivahteiden esille tuomista.

Granfelt kertoo, että analysoidessaan aineistoja hän pyrkii pysymään lähellä aineistoa ja tavoittamaan haastattelemiensa naisten omia merkityksenantoja. Haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tutkimuksessa korostuu myös tutkijan eettinen vastuu – tutkijoina meidän pitää tarkasti kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään ihmisten kokemusta ja kantaa vastuu tekemistämme tulkinnoista.

Tulevaisuuden suuntia

Suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa asunnottomuus on nähty vakavana yhteiskunnallisena ongelmana ja pitkäaikaisen asunnottomuuden poistaminen on poliittisesti hyväksytty tavoite. Ensimmäinen valtakunnallinen pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelma aloitettiin vuonna 2008 ja nyt on meneillään kolmas. Asunnottomuuden vastaisen työn ja asunnottomuutta tarkastelevan tutkimuksen merkitys ei kuitenkaan vähene. Tulevaisuudessa Granfelt ennakoi huomion kiinnittyvän yhä enemmän kodittomuuden ja siirtolaisuuden kysymyksiin sekä turvapaikanhakijoiden ja paperittomien kokemuksiin kodittomuudesta. Poliittisena tavoitteena ja tutkimuksensa osallistujien toiveena olisi Granfeltin mukaan, että asunnottomuuden lisäksi päästäisiin eroon kodittomuudesta – ”että asunnosta tulisi koti, jonka he pystyvät säilyttämään”.

Granfelt kertoo tutkimustyöstään myös KULTVAn seuraavassa seminaarissa, jonka aiheena on Asuminen, asunnottomuus ja eriarvoisuus. Seminaari järjestetään keskiviikkona 10.10. klo 12-16 luentosalissa Edu 2 (Assistentinkatu 5, Turun yliopisto). Lisätietoja seminaarista täältä.

 

Teksti ja kuvat: Emma Lamberg

Kirjoittaja on KULTVAn koordinaattori ja tekee väitöstutkimustaan sosiologian oppiaineessa.

Vastaa