Kirjoittaja on sosiologian professori Mikko Niemelä.

Pidin syyslukukauden ensimmäisellä periodilla kurssin Terveys ja yhteiskunta. Aluksi tarkoituksena oli pitää puhdas vanhan koulukunnan luentokurssi: 20 tuntia luentoja ja niiden perään luentotentti. Ei oppimispäiväkirjoja, ei esseitä, ei läsnäolopakkoa, ei ryhmäkeskusteluja, ei vierailevia luennoitsijoita, ei mitään 1970-luvun puolivälin jälkeen keksittyä.

Jouduin toki hieman joustamaan. Käytin sähköistä tenttiä, PowerPointia ja välillä jopa nettiä, luennot olivat opiskelijoiden saatavilla pdf-muodossa Moodlessa, ja vuonna 1980 syntynyt Arttu Saarinen taloussosiologian puolelta hoiti puolestani pari luentoa.

Luennot alkoivat maanantai- ja keskiviikkoaamuisin klo. 8.30. Kurssin ensimmäiselle luennolle saapui 32 aamuvirkkua opiskelijaa. Olimme Artun kanssa melko varmoja, että tuosta opiskelijamäärä ei tule kasvamaan. Tämä piti paikkansa: osallistujamäärä vaihteli tämän jälkeen 9 ja 17 opiskelijan välillä. Neljä opiskelijaa kävi kaikilla luennoilla. Kaikkiaan 12 opiskelijaa jaksoi herätä yli puolelle luennoista. Kurssin lähentyessä loppua ajattelin usein opiskelijoita, etenkin niitä aktiivisia. Kannattaisiko niidenkin vaan nukkua hieman pidempään ja lukea luentokalvot Moodlesta sitten iltapäivällä?

Nyt on arvosanat annettu ja suoritukset rekisterissä, ja on aika myös katsoa kannattiko herätä. Kurssin läpäisy oli periaatteessa tehty melko helpoksi koska viimeinen joustoni vanhan liiton luentokurssin osalta oli se, että Moodlesta löytyi myös 15 tenttikysymystä, joista sähköinen tenttikoje arpoi tenttiin kolme kysymystä. Kysymykset toki olivat keskimääräistä vaikeampia, mutta niiden kertominen etukäteen antoi kuitenkin aamutorkuille mahdollisuuden kohdistaa kotiläksyjen teon oikeisiin asioihin.

Kaikkiaan 32 opiskelijaa suoritti tentin. Hyväksytyn suorituksen ja opintopisteet sai vähemmälläkin osallistumisella, mutta arvosanajakauma osoittaa kuitenkin selvästi, että ne, jotka luennoilla istuivat aktiivisemmin pärjäsivät tentissä paremmin. Yli puolella luennoista paikalla olleiden opiskelijoiden keskimääräinen arvosana kipusi yli neljään, tyyppiarvon eli moodin ollessa 5. Sen sijaan muut, vähemmän kuin puolet luennoista istuneet, saivat arvosanaksi keskimäärin 3.

Aamuheräämisten kannattavuus on tietysti suhteellinen asia. Läpi kyllä pääsi vähemmälläkin istumisella. Erinomaiset suoritukset olivat kuitenkin harvassa mikäli luentoja ei ollut käynyt myös seuraamassa suhteellisen aktiivisesti. Ero oli itse asiassa yllättävänkin suuri ottaen huomioon sen, että tentittävä materiaali ja tenttikysymykset olivat kaikkien saatavilla.

Kirjoittaja on sosiologian dosentti Ismo Kantola.

Tänä vuonna Suomi ei ollutkaan heinäkuun kiinni, vaan taisteli ankarasti Kreikan irroittamiseksi eurosta. Iltapäivälehdet selostivat taustoja kummalliseen tilanteeseen. Samaan aikaan villisiat etenivät itärajalta kohti Sisä-Suomea. Kaiken kukkuraksi sekä Venäjän että Afrikan helteet antoivat silloin vielä odottaa itseään.

Helteitä odottaessa otin valokuvia ja johduin miettimään semioottisen sosiologian kysymyksiä.

Kuva 1. Valo,  valokuvaus, tulkinta, teoria, oikea ja väärä.

Valo ja pimeys, näkö ja sokeus.  Narratiivin syntymästään saakka sokea näkee näön saatuaan ihmiset ensin kävelevinä puina. Näenkö minä oikein, narratiivi kysyy? Näenkö mitään mitä on (kreik. ontos oon) vai onko näkemäni vain kuvitelmaani? Tuntoaisti tulee avuksi. Päätä seinään, puutapäin, muurahaisia munaskuihin. Zombi juoksee pää kuhmuilla, muurahaisia tippuen. Mutta käykö tässä niin, että sadomasokismi hävittää lopulta tämän viimeisenkin totuuden koetinkiven niin, että vain Pilatuksen kysymys jää käteen.

Autenttisuus auttoi, tekoreippaus osoittautui huijaukseksi. Mutta valitettavasti kaikki autenttinen tapahtuu mikroilmastoissa, tavallaan tuuletuskanavissa, jotka olisi niissä loisivien mikrobien takia nykylääketieteen normein saneerattava määräajoin. Autenttisuuden autuas yhteismitattomuus on kaltevalla pinnalla kapitalismissa,  kun saneerauksiin tarvittava raha yhteismitallistaa kaiken. Mitattomuus häviää, ja mittaamattomuus. Ikävä jää. Tervetuloa turtumus. Kovan biletyksen perästä huomasin päässäni mustan aukon kvantitatiivisen elvytyksen ja deflaation välillä.

Tutkittuani ansaitsemani delirium tremensin jälkeen hieman asiaa, muistin että Merkelin Saksa on aina pelännyt hyperinflaatiota – siis Weimarin tasavallan traagisen talouden jälkeen. Vaan ei hätää nyt, pelko pois, ymmärsin myös. Keskuspankkien runsaat tarjoumat menevät tyyten derivatiivien ostoon. Kun paljon ostetaan, paljon myös kurssit nousevat. Rahan arvo ei inflatoidu, kun se on oston kohteena. Ja kun samaan aikaan tavallisille kuluttajille tarjotaan ankaruutta, tavisten ostovoima heikkenee ja tavaroiden hinnat laskevat.

Mutta metropolialueiden kiinteä omaisuus on poikkeus tästä hintojen halpuuttamisesta – etenkin pienenevän keskiluokan kasvutodellisuudessa – mietin. Alan lehtiä (Jallu ja Kalle) silmäiltyäni huomasin, että toden totta, finanssimaailma sijoittaa derivatiivien ohella hieman myös kiinteään omaisuuteen, ikäänkuin pitääkseen tuntumaa materiaaliseen todellisuuteen. Tässä kohtaa vanha malli rahan määrän ja hintojen suhteesta näyttäisi vielä toimivan.

Elokuulla ne helteet sitten tulivat, Turkuun ja Prahaan, meille sosiologeille. (Tässä en voi olla sivuhuomauttamatta, että meille sosiologeille kesä-, heinä- ja elokuu ovat usein ne tieteellisesti tuottoisimmat.) Turussa Lisa Adkins valotti finanssimarkkinoita ja Prahassa Agnes Heller investoijien ja politiikan yhteyksiä. Academian poliittinen herätys vahvistui syksyn mittaan, kuten voimme lukea edellisistä blogeista.

Herätyksessä ei ymmärtääkseni ole ensisijainen kyse siitä, miten työmme arvotetaan monetaarisesti, vaan enemmän digniteetistä. Olemme indignados tässä nykyhallitusten operoimassa diskursiivisessa konstellaatiossa maailmanlaajuisesti.

”Jättäkäämme hallitukset avaruuteen…” (Suomen talvisota)

Viikkoa 49 on Suomen yliopistoissa leimannut aktivismi hallituksen politiikkaa vastaan. Tiistaina 1.12.2015 järjestettiin Turussa koulutuslakko-liikkeen masinoima mielenosoitus, jossa protestoitiin koulutukseen suuntautuvia leikkauksia ja laajemmin niin koulutuspolitiikan kuin inhimillisen elämän alistamista talouskasvun eetokselle. Kulkue kokoontui taidemuseonmäellä puolenpäivän jälkeen, ja mielenosoittajien reitti kulki torin ja jokirannan kautta Turun yliopiston päärakennuksen pihalle, jossa pidettiin aiheeseen liittyviä puheita ja esityksiä. Myös Turun yliopiston sosiologian oppiaineesta paikalla oli muutamia opiskelijoita ja henkilökunnan edustajia (ks. kuva).

Kuvassa vasemmalta oikealle Laura Lyytikäinen, Suvi Keskinen, Päivi Naumanen, Suvi Salmenniemi, Harley Bergroth ja Paul Jonker-Hoffrén. Kameran takana Carita Lockmer.

Paikallaolijoiden määrää oli vaikea silmämääräisesti arvioida, mutta mikään tuhatpäinen massa ei marssilla vellonut. Toisaalta, mieltä osoitettiin samanaikaisesti monessa yliopistokaupungissa ja pienehkötkin mielenosoitukset voivat toki olla alku jonkin suuren. Mihin tahansa yhteiskunnallisiin epäkohtiin haluammekin vaikuttaa, on vaikea keksiä tärkeämpää ja kauaskantoisempaa yhteiskunnallisen sivistyksen kanavaa kuin monimuotoinen, tuottavuuspaineesta vapaa koulutus ja tiede. Yksi mielenosoituksen tärkeimmistä viesteistä on se, että koulutuksen tai tieteen arvoa ei voi mitata rahassa tai innovaatioissa, eikä niiden tehtävä ole palvella talouskasvua. Koulutuksen ja tieteen tärkein tehtävä on lisätä ymmärrystämme elämästä ja avata silmiämme mahdollisille maailmoille. Se, että elämme, ajattelemme, opiskelemme ja teemme työtä tuottaaksemme lopulta pelkän tuottamisen takia, ei todellakaan ole ainoa mahdollinen maailma. Lisäksi, mahdollisten maailmojen todellisuudessa koulutuksesta tai mistä tahansa muusta asiasta leikkaaminen on ennen kaikkea poliittinen ja ideologinen valinta, ei missään nimessä mikään objektiivinen ”pakko”, jollaisena leikkaukset usein retorisesti esitetään.

Yksi tilaisuuden puhujista oli kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby, joka korosti sitä paradoksia, että nykyisessä koulutuspolitiikassa tutkijoita vaaditaan tekemään entistä enemmän ja parempaa työtä entistä nopeammin entistä vähemmillä resursseilla. Yliopiston kontekstissa me mielenosoitukseen osallistuneet sosiologit toivomme, että alla olevassa kuvassa yliopiston seinällä komeileva teksti otetaan vakavasti. ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että meille yliopisto ei kokonaisuutena nyt eikä koskaan ole tuloksentekolaitos eikä erityisen notkea ja ketterä yrittäjyysakatemia, jollaiseksi sitä on viime aikoina yritetty brändätä. Päinvastoin, tällaiset absurdit strategiat herättävät meissä tarpeen vastarintaan.

Näihin teemoihin palattiin ja niitä syvennettiin seuraavana päivänä, keskiviikkona 2.12., kun sosiologian oppiaineen ”politiikan tilat ja taktiikat”-kurssilla järjestettiin paneelikeskustelu, jossa pohdittiin yliopistoa politiikan ja poliittisen vaikuttamisen tilana. Keskustelijoina olivat Mikko Mononen (TYY:n hallituksen puheenjohtaja), Suvi Auvinen (TeM, anarkisti), Karoliina Lehtola (Index ry:n opintosihteeri), Rauli Mickelsson (VTT, poliittisen vaikuttamisen tutkija) ja Mona Mannevuo (FT, työelämän ja tietotyön tutkija).

Paneelissa keskusteltiin yliopiston roolista ja tulevaisuudesta sekä opiskelijoiden ja henkilökunnan mahdollisuuksista vaikuttaa yliopiston kehitykseen ja päätöksentekoon. Keskustelua herätti erityisesti jo mielenilmauksen yhteydessä puhuttanut muutos sivistysyliopistosta ”yrittäjyysyliopistoon”. Ajatus yliopistosta yritysmaailman toimintalogiikkaa jäljittelevänä organisaationa, jonka tehtävänä on sivistysyliopiston kriittisen ja valistuneen kansalaisen sijaan tuottaa ”oman elämänsä yrittäjiä” kiihdyttämään talouskasvua ja kilpailukykyä herätti kritiikkiä niin panelisteilta kuin yleisöstäkin. Keskustelussa kannettiin huolta tutkimuksen vapaudesta. Index ry:n opintosihteeri Karoliina Lehtola kritisoi ”putkitutkintoja” ja oli huolissaan tutkimuksen kaupallistamisen seurauksista. Tutkimustiedolle asetettavat ”hyödyllisyyden” kriteerit nähtiin keskustelussa ongelmallisina. Kuka määrittelee mitä ”hyöty” on? Hyötynä näyttäytyvät tällä hetkellä usein vain ne paljon puhutut ”kaupalliset innovaatiot” (joita valtausbanderolleissa on kehotettu tunkemaan erinäisiin paikkoihin) ja suoraan hallintoa ja päätöksentekoa palveleva tieto. Mutta ilman esimerkiksi humanististen ja yhteiskuntatieteiden tuottamia ”maailman kuvittelemisen” välineitä emme olisi tietoisia historiasta ja miten se vaikuttaa nykypäivänä, emme pystyisi tulkitsemaan mitä maailmassa tapahtuu ja miksi, emmekä pystyisi kuvittelemaan toisin näkemisen ja tekemisen tapoja.

Tieteen yhteisöllinen luonne on varassa jäädä sivuraiteelle kun meitä kaikkia tiedeyhteisön jäseniä puhutellaan yksilöyrittäjinä, joiden tehtävä on valmistua nopeasti ja tuottaa ”huippututkimusta”. Koulutus näyttäytyy entistä vahvemmin yksilöllisenä arvonkeräämisen projektina yhteiskunnallisen, kollektiivisen sivistysprojektin sijaan, kuten yleisökommentti tiivisti. Luovuus ja sivistys edellyttävät tasa-arvoa, poliittista vaikuttamista tutkinut Rauli Mickelsson painotti. TYY:n hallituksen puheenjohtaja Mikko Mononen näki yrittäjyysyliopiston ajatuksessa myös myönteisiä puolia, joskin hänkin painotti yliopiston tehtävää kriittisten kansalaisten kouluttajana.

Monissa puheenvuoroissa ilmaistiin huoli siitä, ettei yliopisto arvosta työntekijöitään eikä itseään. Ideoita tähyillään hämmästyttävän kritiikittömästi yritysmaailmasta. Miksi tasa-arvon ja sivistyksen ideat eivät enää näyttäydy tavoittelemisen arvoisina? Mickelsson tuskaili, miksi Suomeen mahtuu aina vain yksi näkemys kerrallaan; tällä hetkellä tämä näkemys on uusliberalistinen managerialismi, jonka seurauksena perinteinen sivistyseetos on kääntynyt päälaelleen. Kun aiemmin pyrittiin kasvattamaan resursseja jotta saataisiin laajennettua koulutusmahdollisuuksia, on nuoli kääntynyt nyt toiseen suuntaan: koulutus on valjastettu rahan tuottamisen välineeksi. Tästä puhui myös tutkija Mona Mannevuo. Hän nosti esille sen, kuinka yliopisto näyttäytyy työntekijöilleen yrityksenä, jolla on tulostavoitteet, jotka työntekijöiden tulisi kuuliaisesti täyttää. Ihanteeksi meille kaikille tarjotaan start up-yrittäjän hahmoa, jonka kääntöpuolena näyttäytyy vanhanaikainen ”palkansaaja”, joka on laiska – ja tietysti, mikä pahinta, ”innovointikyvytön”. Koska humanistin/kriittisen yhteiskuntatieteilijän työ ja tutkimus on tosiasiassa tietysti kaikkea muuta kuin startup-pöhinää ja hyvällä tsempillä hoituvaa, originaaliudessaan huikaisevien ideoiden tulvaa, seuraus on, että työntekijän on usein todella vaikea hahmottaa, mitä työnantaja häneltä oikeastaan odottaa ja vaatii.

Keskustelua kaivattaisiin myös viime vuosien kilpailua ja epävarmuutta synnyttäneen yliopistopolitiikan negatiivisista seurauksista, etenkin sen emotionaalisista kustannuksista. Ruuvin jatkuva kiristäminen on ajanut henkilökunnan ja opiskelijat äärirajoille. Säästöjen sijaan nyt suunnitellut leikkaukset tulevat tuottamaan uupumusta, masennusta, keskeytettyjä opintoja ja lisääntyneitä sairauspoissaoloja. Kuten edellisestä lamasta tiedetään, säästöt yhdessä kohtaa tuottavat usein kustannukset moninkertaisina toisessa kohtaa. Yliopiston mankelista tuskin saadaan enää lisätehoja irti vaikka kuinka puristettaisiin, päinvastoin.

Monissa puheenvuoroissa pohdittiin myös yliopistodemokratian tilaa. Yliopiston päätöksentekoprosessit näyttäytyivät epäselvinä ja salamyhkäisinä ja kolmikantaa toivottiin vahvemmin mukaan. Mickelsson toi esille, kuinka managerialismi on luonut otollisen maaperän diktatoriselle ja epädemokraattiselle hallintakulttuurille. Yliopiston tuoreen työhyvinvointikyselyn tuloksissa nousee myös selkeästi esille henkilöstön keskuudessa vallitseva epätietoisuus yliopiston johtamisen ja päätöksenteon prosesseista. Tämä demokratiavaje tulisi ottaa vakavasti.

Solidaarisuutta koko koulutuskentän, eri tieteenalojen, eri ammattiryhmien ja laajemmin koko yhteiskunnan tasolla peräänkuulutettiin useissa paneeli- ja yleisöpuheenvuoroissa. Helsingin yliopiston valtauksissa mukana ollut aktivisti Suvi Auvinen painotti sitä, että leikkauspolitiikassa on keskeisesti kyse luokkapolitiikasta. Hän paikansi koulutuslakkoliikkeen osaksi globaalia talouskuri- ja leikkauspolitiikkaa vastustavaa liikehdintää. Hän myös muistutti liikkeen vastustavan kaikkia koulutukseen ehdotettuja leikkauksia, joista yliopistojen rahoitusleikkaukset ovat vain osa. TYY:n jättäytyminen koulutuslakkoliikkeen ulkopuolelle herätti runsaasti kysymyksiä sekä panelistien että yleisön taholta. TYY:n hallituksen puheenjohtajaa pyydettiin useaan otteeseen perustelemaan sitä, miksi TYY ei lähtenyt mukaan liikkeeseen.

Sekä paneelikeskustelu että käynnissä olevat mielenilmaukset vaativat ottamaan kantaa tieteen vapauteen ja yliopiston sivistys- ja yhteiskuntakriittiseen tehtävään. Ei ole yhdentekevää, millaisille arvoille tulevaisuuden yliopisto rakentuu. Meitä hyödyttömiksi leimattuja humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä tarvitaan tarkastelemaan kriittisesti tehostamisen, kilpailun, innovoinnin, profiloinnin ja poisvalinnan viimeaikaista newspeakia. Nyt jos koskaan kaivataan sivistysyliopiston koulimaa toisin kuvittelemisen ja tekemisen taitoa sekä aktiivista vastarintaa, etenkin kun maata johdetaan sivistystä halventavalla asenteella, joka kiteytyy surullisella tavalla pääministerin eilisessä lausahduksessa: “löytyy kaikenmaailman dosenttia, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä”.

Linkkejä:

Suvi Auvisen blogi, josta löytyy hänen alustuksensa paneelikeskusteluun: http://suviauvinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Koulutuslakko-liikkeen Turun haaran Facebook-ryhmä: https://www.facebook.com/koulutuslakkoturku/

Harley Bergroth & Suvi Salmenniemi