Kirjoittaja on sosiologian tohtorikoulutettava ja innokas opettaja Katja Pohjola

Tänä syksynä sain ilon vetää viimeisen praktikum-kurssin sosiologian 2.vuoden opiskelijoille. Praktikum-kurssi on pitkään ollut osana sosiologian opintoja, mutta nyt uuden sosiaalitieteiden kandiohjelman myötä on sen aika siirtyä historiaan.

Kurssilla 25 opiskelijaa työskentelivät 5 hengen ryhmissä koko syksyn ajan. Jokaisella ryhmällä oli oma ohjaaja, joka tuki tutkimuksenteossa ja seurasi aktiivisesti työn edistymistä. Tämän syksyn tähtiohjaajat; Sanna, Laura, Harley, Camilla ja Sampo, tekivät upeaa työtä. Ja niin tekivät opiskelijatkin!

Praktikum-kurssi huipentui loppuseminaariin, jossa ryhmät esittivät ensin tutkimuksensa muiden edessä suuressa salissa. Tämän jälkeen sai tehdä lähempää tuttavuutta tutkimustuloksiin ja tutkimusten tekijöihin posteritilaisuudessa. Posterit ovat nyt nähtävillä sosiologian käytävän seinällä. Hienoa työtä! Toivon, että tämä oppimiskokemus kantaa pitkälle ja antaa opiskelijoille hyvät valmiudet tarttua kandiin ja graduun, kun niiden aika tulee. Lisäksi ryhmätyöskentelytaidot ovat varmasti lisääntyneet kaikilla.

Loppuseminaarissa jokaisella oli vielä yksi rooli, rahoittajan rooli. Esitysten ja postereiden perusteella piti valita yksi tutkimus, jota lähtisi rahoittamaan. Omaa tutkimusta ei tietenkään voinut valita. Myös muutamat ulkopuoliset kuulijat saivat jakaa rahaa. Voittopotin vei niukasti terveyrkäyttäytymisen muutoksia tutkinut ryhmä (Aleksi Pasma, Ella Korpinen, Jenni Saarenketo, Okko Kuisma, Janne Salminen). Onnittelut!

Tässä vielä alla kaikkien ryhmien mediatiedotteet tutkimuksista:

MASSAVÄKIVALTA JA VIHOLLISKUVAT – MEDIAN OSALLISUUS KRIISIUUTISOINNISSA JA VASTAKKAINASETTELUIDEN TUOTTAJANA

Riina Kauppinen, Milja Pihkola, Kirsi Pylvänäinen, Aleksi Alila ja Oona Virtanen

Turun yliopiston sosiologian opiskelijoiden tutkimusryhmä on tutkinut syksyn 2018 Praktikum-seminaarin yhteydessä Turun puukotusten uutisointia. “Tutkitut mediat Yle ja Ilta-Sanomat osaltaan sekä loivat että kyseenalaistivat yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja, ja tuottivat tapahtumaan liittyviä tunneohjeita esimerkiksi välittämällä käsinkosketeltavaa kauhua”, toteaa tutkimusryhmä harjoitustutkimuksessaan. Tunteet ja erilaiset mielikuvat leviävät nopeasti eri uutismedioiden välityksellä kriisitilanteen koittaessa. Myös terrorismi aiheena on omiaan aiheuttamaan voimakkaita tunnereaktioita ja kahtiajakoja.

Poikkeuksellisena yhteisöä koskevana kriisinä Turun puukotukset aiheuttivat voimakkaan, valtakunnanlaajuisen reaktion. Tutkimuksessa analysoitiin, millä keinoin Turun puukotuksiin liittyvässä uutisoinnissa niin kutsuttua moraalipaniikkia tuotettiin ja välitettiin. Keskeisiksi analyysin kohteiksi nousivat ne kielelliset ja kuvalliset keinot, joiden kautta yhteisöllisyyttä ja yhteisöstä poikkeamista uutisoinnissa kuvattiin ja miten kuvaa yhteisöstä tai sen ulkopuolisuudesta näin ollen rakennettiin. Tutkijaryhmä paikansi aineistosta esimerkiksi kansalaisuuteen, uskonnollisuuteen, ”radikaaliuteen” ja moraaliseen toimijuuteen liittyviä yhteisön rakentamisen tapoja ja diskursseja. Näiden pohjalta ryhmä pohti kriisiuutisoinnin yhteiskunnallisia vaikutuksia.Tutkijat tarkastelivat myös uutisoinnin tapoja tuoda esille tunteita ja vedota tunteisiin.

Tutkimuksessa pohditaan tunnerikkaiden uutiskuvausten yhteiskunnallista merkitystä ja vaikutusta yhteiskunnallisten tapahtumien ja jakojen kokemiseen muun muuassa pelon, kauhun, surun ja toisaalta toivon kautta. Pikkutarkat kuvaukset herättävät voimakkaita tunteita, ja tutkijaryhmä on analysoinut, millä keinoin lukijoiden tunteisiin pyrittiin vaikuttamaan. Näin analyysin kohteena ovat olleet myös ne tavat, joilla lukijoita ja kansalaisia ohjataan tapahtuman johdosta tuntemaan. Tapahtuneen jälkeen media-aineistossa oli huomattavissa paljon liennyttelyä suomalaisilta arvojohtajilta, ja kotimaan turvallisuuden ja jatkuvuuden korostamista.

YKSINHUOLTAJAT- MODERNIN YHTEISKUNNAN UHRIT

Anna Lagerroos, Enni Lavonius, Anna-Riikka Lotti, Susanna Meusel, Ella Snellman

Yksinhuoltajat ovat suuremmassa riskissä syrjäytyä yhteiskunnasta vähäisten taloudellisten resurssien takia 2010-luvun Suomessa. Perheen käytettävissä olevat taloudelliset resurssit vaikuttavat yksilöiden kykyyn osallistua aktiivisesti yhteiskuntaan ja odotettuun elintasoon. Yksinhuoltajaksi voi päätyä esimerkiksi avioeron tai puolison kuoleman johdosta, mutta usein yksinhuoltajuus on myös omavalintaista.

Käytämme Praktikum-tutkimuksessamme syrjäytymisen määrittelemiseen apuna Towsendin ja Bourdieun teorioita. Syrjäytymisellä nähdään olevan teorian mukaan monta eri tasoa, jotka kaikki vaikuttavat yksilöihin. Näitä syrjäytymisen eri osa-alueita ovat Towsendin mukaan taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen. Tutkimuskysymyksemme on yksinhuoltajien yhteys syrjäytymiseen ja köyhyyteen Suomessa 2010-luvulla.

Syrjäytyminen voidaan nähdä moniulotteisena ilmiönä, jolla on vahvoja vaikutuksia niin yksilöön kuin yhteiskuntaan. Se on yksilön subjektiivinen kokemus, mutta sillä on myös laajempia vaikutuksia makrotasolla. Yksilöiden ja perheiden syrjäytyminen on yhteiskunnan kestävyyden kannalta ongelma, joka on tärkeä tiedostaa.

Perhemuotojen moninaisuus on viime vuosikymmenten aikana lisääntynyt. Perinteisen ydinperheen rinnalle on muodostunut erilaisia perhemuotoja ja keskustelu yksinhuoltajaperheistä on muuttunut myönteisemmäksi.

Tutkimuksemme tulokset tukevat hypoteesiamme, että perhemuoto korreloi syrjäytymisen riskin kanssa. Yksinhuoltajaperheet saivat tutkimuksessamme enemmän syrjäytymistä kuvaavia arvoja kuin kahden vanhemman perheissä olevat huoltajat. He ovat siis suuremmassa riskissä kuin muut perheet. Yksinhuoltajat ovat keskimääräisesti köyhempiä, mikä on eräs syrjäytymiselle altistava tekijä. Suhteellinen köyhyys koskettaa yleisemmin yksinhuoltajaperheiltä.

MUUTOKSET POLIITTISELLA KENTÄLLÄ JA JULKISESSA KESKUSTELUSSA MAHDOLLISTIVAT PERHEVAPAAUUDISTUKSEN ETENEMISEN

Simo Arhippainen, Katri Janerko, Johanna Lahtela, Veera Tuominen, Heikki Vehmas

Tutkimuksessa tarkastellaan seikkoja, jotka mahdollistivat perhevapaauudistuksen nousemisen politiikan keskiöön hallitusohjelman ulkopuolelta tällä hallituskaudella. Julkinen keskustelu ja puolueiden herännyt aktiivisuus on luonut paineita muutoksen tekemiselle. Erityisesti perussuomalaiset ovat jarruttaneet uudistuksen ajamista, mutta lopulta puolueen hajoaminen mahdollisti uudistuksen etenemisen.

Perhevapaiden uudistaminen on saanut kuluvalla hallituskaudella paljon huomiota, vaikka kauden alussa siitä ei juurikaan puhuttu. Tutkimuksessa selvitettiin, mitkä asiat mahdollistivat uudistuksen nousemisen hallituksen pohdittavaksi tällä kaudella. Aineistona käytettiin pääasiassa puolueiden ja järjestöjen uudistusmalleja esittelykirjoituksineen, sekä Helsingin Sanomien ja YLE:n uutisointia aiheesta. Useimpien toimijoiden ehdotukset ovat variaatioita ns. 6+6+6 -mallista. Nyt keskustelussa esiintyy tasa-arvon lisäksi vahvasti työllisyyden näkökulma, jota ei aikaisemmin tuotu tässä yhteydessä esille. Asenteet näyttävät median johdolla kehittyneet sellaiseen suuntaan, että tasa-arvoon ja työllisyyteen liittyvät näkökulmat ovat yhä relevantimpia. Myös valinnanvapauteen liittyviä näkökulmia tuodaan esiin. Erityisesti perussuomalaiset korostavat perheiden itsemääräämisoikeutta.

Puolueista perussuomalaiset, keskusta ja kristillisdemokraatit ovat olleet perinteisesti vähiten innostuneita uudistamaan perhevapaajärjestelmää. Perussuomalaisten Timo Soinin väistyminen puolueen johdosta ja sittemmin puolueen hajoaminen yhdistettynä tasa-arvoon, valinnanvapauteen ja työllisyyteen liittyviin perusteluihin näyttävät mahdollistaneen uudistuksen nousemisen asialistalle. Uudistuskeskustelussa esiintyy usein haluttomuutta leikata kotihoidon tukea. Tuki on suosittu ja sitä käyttävät lähes kaikki perheet. Hallituskauden alussa puolueet eivät juurikaan puhuneet perhevapaista, mutta nyt poikkeuksellisen useat tahot ovat tehneet uudistusehdotuksen ja useimmat toimijat jakaisivat vapaat tasan molempien vanhempien kesken. Tämä asennemuutos kantanee myös perhevapaauudistusta pitemmälle.

TYÖTTÖMÄT ISÄT TEKEVÄT VÄHEMMÄN KOULUTETTUJA TYTTÖLAPSIA

Anna Kuusela, Venla Savola, Roosa Klemelä, Justus Mahonen, Meeri Kivinen

Turun yliopiston sosiologian opiskelijoiden Praktikum-tutkimustyö osoittaa isän työttömyyden ja lapsen koulutusvuosien välisen yhteyden Suomessa. Lapset, joiden isät ovat olleet työttöminä heidän ollessa 14-vuotiaita, ovat todennäköisesti vähemmän kouluttautuneita kuin ne lapset, joiden isät ovat olleet silloin työmarkkinoilla. Tämä yhteys koskee yllättäen vain tyttölapsia.

Työttömyys on piinannut suomalaista yhteiskuntaa ja koko läntistä maailmaa jo vuosikymmeniä. Koska työttömyys on lisääntynyt, on hyvin tärkeää tutkia työttömyyden ylisukupolvisia vaikutuksia. Jo monet aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet isän työttömyyden olevan yhteydessä lapsen tulevaisuuden koulutustasoon. Tämän yhteyden sukupuolittaisia eroja ei ole aikaisemmin laajasti tutkittu.

Tutkimusaineistomme koostui European Social Survey-poikkileikkausaineistosta vuosilta 2004–2014, ja siihen sisältyvät kaikki kyselyyn näinä vuosina vastanneet 25-55 vuotiaat suomalaiset. Tutkimme isän työttömyyden ja lapsen koulutuksen yhteyttä lineaarisella regressioanalyysilla. Analyysi osoitti, että isän työttömyydellä on negatiivinen yhteys lapsen koulutusvuosiin. Jatkoanalyyseissamme selvisi, että tämä yhteys on tilastollisesti merkitsevä vain tyttölapsien kohdalla.

Pierre Bourdieun Pääoma-teorialla voidaan selittää vanhemman työttömyyden ja lapsen koulutuksen välistä yhteyttä. Perheen taloudellinen, sosiaalinen ja inhimillinen pääoma ennustavat lapsen sosiaalista liikkuvuutta ja sosioekonomisen aseman periytymistä. On oletettavaa, että työttömät vanhemmat eivät voi taata lapsilleen samanlaisia resursseja kuin työmarkkinoilla olevat vanhemmat. Tämä mekanismi selittää sitä, kuinka vanhemman työttömyys vaikuttaa negatiivisesti lapsen tulevaisuuden koulutukseen.

Mielenkiintoinen löytö tutkimuksessamme on se, että isän työttömyys on yhteydessä vain tyttölasten tulevaisuuden koulutusvuosiin, mikä on ristiriidassa Vanttajan (2005) tutkimuksen kanssa. Mahdollinen selittävä tekijä meidän löydöksellemme voi olla se, että käyttämämme työttömyys-muuttuja on mitattu juuri ennen lapsen ensimmäistä koulutusvalintaa lukion ja ammattikoulun välillä. On mahdollista, että isän työttömyys tällaisessa siirtymävaiheessa vaikuttaa lapsen koulutusvalintaan. Poikien reagointi isän työttömyyteen saattaa olla tyttöjen reagointia lievempää siksi, että pojat kouluttautuvat jo alkujaan tyttöjä vähemmän.

Tutkimustulokset vahvistavat sitä tosiasiaa, että lasten väliseen mahdollisuuksien tasa-arvoon tulisi kiinnittää suurempaa huomiota myös Suomessa.

TERVEYSKÄYTTÄYTYMISEN MUUTOS EI KAVENNA SOSIOEKONOMISIA TERVEYSEROJA SUOMESSA

Aleksi Pasma, Ella Korpinen, Jenni Saarenketo, Okko Kuisma, Janne Salminen

Turun yliopiston sosiologian opiskelijoiden praktikum –ryhmän tutkimus osoittaa, että terveyskäyttäytymisen muuttaminen ei ole yhteydessä koettuun terveyteen sosioekonomisten asemien välillä.

Tutkimuksessa käytettiin UKK-instituutin ja Tampereen kaupungin yhdessä tuottamaa ja UKK-instituutin toteuttamaa Tampereen terveys- ja sosiaalikyselyiden aineistoa vuosilta 1999, 2005 ja 2008. Kolmelta vuodelta kerätyssä oli mukana yhteensä 6858 yli 18-vuotiasta henkilöä.

Aineistosta selvitettiin vastaajien koetun terveyden, terveyskäyttäytymisen ja sen muutospyrkimysten eroja sosioekonomisen aseman perusteella. Lisäksi selvitettiin koetun terveyden ja terveyskäyttäytymisen sekä sen muutospyrkimysten yhteyttä. Koettua terveyttä tarkasteltiin viisiportaisella Likert-asteikolla. Terveyskäyttäytymistä tarkasteltiin ylipainon, alkoholin kulutuksen, tupakoinnin ja liikunnan avulla. Sosioekonomista asemaa määriteltiin koulutuksen ja työmarkkina-aseman avulla. Koulutusmuuttuja luokiteltiin kolmeen luokkaan, perusasteeseen, keskiasteeseen ja korkeaan asteeseen. Perusaste pitää sisällään peruskoulutuksen, keskiaste toisen asteen koulutuksen, kuten lukion, ammattikoulun tai opistotason koulutuksen ja korkea-asteeseen lukeutuvat korkeakouluopinnot yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa. Työmarkkina-asema jaettiin luokkia yhdistelemällä neljään luokkaan: työllisiin, työttömiin, eläkeläisiin ja muihin. Taustamuuttujista ikä ja sukupuoli vakioitiin.

Koettu terveys on yhteydessä koulutukseen ja työmarkkina-asemaan. Korkeammin koulutetut ja työssä olevat kokevat terveytensä paremmaksi. Terveyshuolet heikentävät koettua terveyttä ja ne ovat yleisempiä alemmin koulutettujen keskuudessa. Terveyskäyttäytymisessä tupakointi heikentää koettua terveyttä ja liikunta taas parantaa sitä. Kuitenkin terveyskäyttäytymisen muutoksilla ei ole merkitsevää yhteyttä koettuun terveyteen.

Kirjoittajina sosiologian apulaisprofessori Suvi Salmenniemi ja Suomen Akatemian tutkijatohtori Mari Toivanen

Järjestimme keväällä 2017 Harjoituksia sosiologisessa mielikuvituksessa– nimeä kantavan opintojakson. Idea kurssille sai alkunsa kävellessämme takaisin Publicumille pitkäksi venähtäneeltä lounastauolta. Keskustelimme luovuuden merkityksestä tieteelle ja siitä, miten helposti se näivettyy kiireen ja mekaanisen suorittamisen alle. Lähdimme kehittämään ideaa luovuuden ja mielikuvituksen ruokkimisesta opetuksen keinoin. Vajaa vuosi myöhemmin seisoimme seminaarihuoneessa seitsemäntoista sosiologian aine- ja syventävien opintojen opiskelijoiden edessä, tavoitteenamme löytää uusia näkökulmia arjen ilmiöihin sosiologista mielikuvitusta harjaannuttamalla.

Lähestyimme mielikuvitusta kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin hyödynsimme C. Wright Millsin ajatusta sosiologisesta mielikuvituksesta, eli pyrkimyksestä pohtia ja jäsentää henkilökohtaisen kokemuksen ja laajempien yhteiskunnallisten ja historiallisten valtarakenteiden välistä suhdetta. Toiseksi olimme kiinnostuneita ruokkimaan mielikuvitusta tutustumalla erilaisiin oppimisen ja tiedontuotannon tapoihin sekä yhdistämällä tieteen ja taiteen työskentelymenetelmiä. Opintojakso olikin kokeellinen monella tapaa ja pyrimme tekemään siitä mahdollisimman matalahierarkkisen ja osallistavan. Temaattisesti kurssi kattoi laajan kirjon aiheita aina sukupuolesta, seksuaalisuudesta, luokasta ja rodullistamisesta metodologiseen nationalismiin, poliittiseen hallintaan ja vastarintaan. Kurssilla käytettiin monenlaisia oppimisen muotoja: luentoja, runojen kirjoittamista tieteellisistä teksteistä, tilan havainnointia ja analysointia kaupunginkirjastossa, kertojaäänen kuvittelua erilaisille kuville, lukupiiriä, keskustelua henkilökohtaisten kokemusten yhteiskunnallisista merkityksistä sekä ryhmätöitä. Työskentelimme monenlaisten aineistojen parissa käyttäen tieteellisten julkaisujen lisäksi kaunokirjallisuutta, sanomalehtiartikkeleita, yleisöosastokeskusteluja, blogeja, elokuvia, sketsejä, stand-up komiikkaa sekä erilaisia kuva-aineistoja, kuten mainoksia ja emojeja. Opiskelijat saattoivat palauttaa ryhmätyönsä esseinä tai vaihtoehtoisesti podcastina tai videoesityksenä. Meillä oli myös ilo saada kurssille kolme kiinnostavaa vierasta: taistelevaa tutkimusta harjoittava Juha Suoranta, esitystaiteilija ja taiteen tutkija Pilvi Porkola sekä kirjailija ja valokuvatutkija Hanna Weselius. Heidän puheenvuoronsa valottivat erilaisia tieteen ja taiteen tapoja tuottaa tietoa yhteiskunnasta.

Päällimmäisenä kurssista jäi käteen tunne siitä, että olimme päässeet pintaa syvemmälle eri sosiaalisten ilmiöiden ymmärtämisessä ja oppineet paljon uutta ennen kaikkea opettajina. Kurssille osallistuneet opiskelijat olivat innostuneita ja aktiivisia ja lähtivät ennakkoluulottomasti kokeilemaan vaihtoehtoisia työskentely- ja suoritusmuotoja. Kurssi herätti meidät ajattelemaan, miten perinteiset opetusmenetelmämme eivät useinkaan tee oikeutta ja anna riittävästi tilaa opiskelijoiden kyvyille ja luovuudelle. Opiskelijat osaavat tehdä paljon enemmän kuin mihin perinteiset menetelmät antavat mahdollisuuden! Ilahduimme lukiessamme, kuunnellessamme ja katsoessamme harjoitustöitä, jotka osoittivat kurssin opiskelijoiden monipuolista taitoa jäsentää kriittisesti ja oivaltavasti mitä moninaisimpia yhteiskunnallisia ilmiöitä. Monista kuoriutui esiin myös varsinaisia taiteellisia virtuooseja! Opiskelijapalautteessa nousi esiin kurssin tärkeänä antina sosiologiseen ajatteluun harjaannuttaminen ja keskustelun merkitys oppimiselle. Vaikka dialogi on ollut keskeinen osa oppimista ja akateemista vuorovaikutusta aina Sokrateesta alkaen, käytetään sitä opinnoissamme yhä aivan liian vähän. Kurssi muistutti, että asioiden monipuolisempi ja syvällisempi ymmärtäminen ja toisten kokemuksista oppiminen kehittyvät dialogissa. Dialogi voi olla sosiologista mielikuvitusta parhaimmillaan.

Opetamme kurssin jälleen ensi keväänä ja tämän kevään opiskelijoilta saadun palautteen kautta pyrimme kehittämään kurssia edelleen. Haluamme jatkossa sisällyttää opintojaksolle vielä enemmän keskustelua ja dialogisten menetelmien oppimista, rikkomaan ja sekoittamaan aiempaa enemmän tieteen ja taiteen välisiä raja-aitoja ja lähestymään kriittisesti ja monipuolisesti tässä ajassa liikkuvia yhteiskunnallisia ilmiöitä erilaisten aistien, aineistojen ja analyyttisten välineiden avulla. Kuvittelemisen taito on paitsi uutta luovan ja paradigmoja horjuttavan tutkimuksen, myös toisenlaisen maailman näkemisen ja tekemisen edellytys. Sosiologisen kuvittelemisen ja kysymisen taitoa tarvitaan niin yliopiston sisällä kuin sen ulkopuolellakin.

Kirjoittajat Suvi Salmenniemi, Harley Bergroth, Inna Perheentupa, Johanna Nurmi, Laura Kemppainen ja Tatiana Tiaynen-Qadir ovat TRACKTHERA-tutkimushankkeen tutkijoita

Erilaiset terveyden edistämisen, onnellisuuden ja henkisen hyvinvoinnin tavoittelun terapeuttiset käytännöt – esimerkiksi self-help, elämäntaitovalmennus, henkisen kasvun kurssit, itsenmittaus sekä vaihtoehtoiset ja täydentävät hoitomuodot – ovat kasvattaneet suosiotaan eri puolilla maailmaa. Näiden käytäntöjen ympärille on muodostunut koko joukko uusia ammatteja ja asiantuntijuuden muotoja ja ne ovat monin tavoin läsnä ihmisten arkipäivässä.

Joulukuussa 2016 Turun yliopistossa järjestetty Travelling and transforming therapeutics: Subjectivity, materiality and inequality -workshop pureutui tähän ilmiöön monitieteisen ja kansainvälisen tutkijajoukon voimin. Työpajassa jäljitettiin ‘terapeuttisen’ käsitteen kautta niitä moninaisia psykologisia, henkisiä, hengellisiä ja terveyteen liittyviä käytäntöjä, joita ihmiset hyödyntävät itsensä ja sosiaalisten suhteidensa muokkaamisessa. Tämän kaltaista erilaisia terapeuttisia käytäntöjä jäljittäviä ja yhteen tuovia kokoontumisia ei ole liiemmälti aiemmin järjestetty; ainakin tällaista oli aistittavissa tutkijajoukon innostuneiden keskustelujen perusteella.

Työpajan järjesti kaksi Sosiaalitieteiden laitoksen tutkimushanketta, Koneen säätiön rahoittama Mielen arvoitus: Vertaileva tutkimus terapeuttisesta tiedosta ja minuudesta (http://www.utu.fi/fi/yksikot/soc/yksikot/sosiologia/tutkimus/tutkimus/theraself/Sivut/home.aspx) sekä Suomen Akatemian rahoittama Terapeuttisen jäljillä: Etnografinen tutkimus hyvinvoinnista, politiikasta ja eriarvoisuudesta (http://trackthera.utu.fi/). Hankkeiden taustalla on ajatus siitä, että terapeuttiset käytännöt voivat toimia havainnollisena linssinä moniin yhteiskunnallisesti tärkeisiin kysymyksiin, kuten vallankäytön, politiikan ja eriarvoisuuden muotoihin.

Työpajan keynote-puhujina olivat Helen Lambert Bristolin yliopistosta, Ole Jacob Madsen Oslon yliopistosta sekä Eeva Sointu Smith Collegesta. Tapahtuman aloitti Eeva Sointu, joka tarkasteli vallitsevia teoreettisia käsityksiä terapeuttisesta, jotka hänen mukaansa usein ohittavat eletyn kokemuksen. Soinnun mukaan terapeuttista koskevan sosiologisen tutkimuksen tulisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, mikä tekee niistä ihmisille merkityksellisiä. Hän nosti esille erityisesti ruumiillisuuden, tunteiden ja rituaalien näkökulmat tärkeiksi jatkotutkimukselle.

Ole Jacob Madsen puolestaan pohti kriittisesti esitelmässään yhteiskunnan psykologisoitumista; sitä, miten mitä erilaisimmat asiat puetaan nykyisin psykologisen ja tunteita painottavan sanaston kaapuun. Madsen peräänkuulutti psykologien ammattikuntaa syvälliseen eettiseen pohdintaan omasta roolistaan tilanteessa, jossa psykologiasta on tullut populaarikulttuurin keskeinen ainesosa, ja rajalinja ammatillisen ja populaarin psykologian välillä on hämärtynyt.

Helen Lambert päätti tapahtuman kuljettamalla kuulijansa tarkastelemaan terapeuttisia käytäntöjä Intiassa. Hänen esityksensä muistutti terapeuttisen moninaisuudesta; toisin sanoen, terapeuttinen ei palaudu vain psykologisen tiedon ja refleksiivisten minäprojektien kulttuuriin. Psykologisen tiedon ja itsensä kehittämisen käytäntöjen sijaan Lambertin esityksen keskiössä oli “kansanterapeutiikka”, eli Lambertin useiden vuosien ajan tutkimat “luutohtorit” (bone doctors), suvussa periytyvä ammattikunta joka toimii virallisen terveydenhuollon ulkopuolella. Lambertin etnografinen kuvaus luutohtoreiden praktiikasta ja tavoista mainostaa palveluitaan avasi kiinnostavan näkymän terveyden ja (itse)hoivan pluralismiin intialaisessa arjessa.

Monimuotoinen ja muuntautuva terapeuttinen

Terapeuttiset käytännöt ovat globaali ilmiö: yhtäältä niissä on paljon yhteistä mutta toisaalta ne myös matkustavat paikasta toiseen ja saavat erilaisia merkityksiä ja muotoja asettuessaan osaksi erilaisia historiallisia, kulttuurisia ja maantieteellisiä konteksteja. Työpaja pyrki ennen kaikkea tuomaan esille näitä terapeuttisen saamia moninaisia ilmenemismuotoja ja terapeuttisen liikkumista. Aihetta käsittelevä tutkimuskirjallisuus on toistaiseksi keskittynyt pitkälti läntisiin jälkiteollisiin yhteiskuntiin ja erityisesti Yhdysvaltoihin ja Iso-Britanniaan. Työpajassa käännettiin katsetta anglo-amerikkalaista kontekstia laajemmaksi ja keskusteltiin siitä, miten terapeuttiset käytännöt toimivat muun muassa suomalaisessa, norjalaisessa, israelilaisessa, portugalilaisessa, venäläisessä, saksalaisessa ja intialaisessa kontekstissa, sekä erilaisten materiaalisten toimijoiden välityksellä. Näin pyrittiin tavoittamaan näkökulmia terapeuttisten käytäntöjen ylirajaiseen, materiaaliseen ja alati muotoutuvaan luonteeseen. Tarkastelemalla terapeuttisia käytäntöjä kontekstissaan työpaja monipuolisti ymmärrystä terapeuttisten käytäntöjen merkityksestä ja seurauksista sekä horjutti ajatusta terapeuttisesta jonakin yhtenäisenä ja selkeärajaisena.

Työpajan esitykset toivat hyvin esille terapeuttisen laaja-alaisuutta. Esityksissä käsiteltiin muun muassa mindfulness-käytäntöjä, uushenkisyyden käytäntöjä, uskonnollisuuden roolia ihmisten elämässä, vaihtoehtoiseen lääketieteeseen nojaavaa tiedontuotantoa sekä itsen ja oman terveyden tarkkailun teknologisia ja digitaalisia sovelluksia. Myös teoreettiset lähestymiskulmat terapeuttiseen vaihtelivat: terapeuttista tulkittiin ja otettiin haltuun esimerkiksi intersektionaalisen teorian, affektiivisen työn, sosiaalisten liikkeiden, foucault’laisen valta-analytiikan, feministisen ruumiillisuusteorian sekä toimijaverkostoteorian avulla. Yleisellä tasolla työpajassa puhutti erityisesti se, mitä kaikkea “terapeuttinen” sisältää ja merkitsee, sekä se, miten terapeuttisen ja poliittisen välinen suhde tulisi ymmärtää.

Kohti nyansoidumpaa ymmärrystä terapeuttisesta

Vaikka terapeuttisten käytäntöjen tutkimus on kasvanut merkittävästi viime aikoina, katveeseen on jäänyt monia merkittäviä kysymyksiä, joita tutkimalla on mahdollista tuottaa kattavampi ja yksityiskohtaisempi ymmärrys ilmiöstä. Lisää tutkimusta kaivataan erityisesti terapeuttisten käytäntöjen eletystä ja ruumiillisesta kokemisesta, ja tähän monet työpajan esityksistä toivatkin valaistusta. Tutkimalla sitä, miksi ihmiset hakeutuvat erilaisten terapeuttisten käytäntöjen äärelle ja mitä nämä käytännöt heille merkitsevät, voidaan ymmärtää paremmin syitä näiden käytäntöjen suosion taustalla.

Terapeuttista kulttuuria (therapeutic culture) koskevissa keskusteluissa terapeuttinen uhkaa ajoittain jähmettyä ja muodostua varsin totalisoivaksi kertomukseksi. Voisi olla paikallaan etsiä hienovaraisempia teoreettisia ja käsitteellisiä työkaluja terapeuttisten käytäntöjen jäsentämiseen. Sommitelmia (assemblage) koskeva teoretisointi voisi tarjota yhden hedelmällisen tavan lähestyä terapeuttista nostaen keskiöön erilaisten inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden vuorovaikutuksen sekä ne prosessit joiden kautta erilaiset tilanteiset ja kontekstuaaliset sommitelmat kehkeytyvät. Sommitelman käsite auttaa myös ylittämään monia dikotomisia jakoja. Etnografisen, ihmisten arkiseen kokemukseen pureutuvan ja tutkijan osaksi terapeuttisen kenttää sitovan tutkimuksen keinoin voidaan myös tuottaa hienovaraisempia tulkintoja, jotka julkisten diskurssien ja hallinnan pyrkimysten analyysissä jäävät pi

Kirjoittaja on sosiologian projektitutkija ja fulbrighter Heta Pöyliö

Yhdysvallat on historiallisesti nähty maana, jossa unelmat toteutuvat. Ihmiset lähtivät Euroopasta paremman elämän toivossa Atlantin yli suurten lupauksien maahan. Edelleenkin Yhdysvallat koetaan mahtipontisena maana, jossa kaikki on suurta ja mahdollista. Niinpä ajattelin jakaa muutamia ajatuksia elämästä Piilaaksossa – sosiologisten lasien läpi katsoen tietenkin.

 Tohtorikoulutettava fulbrighterina

Ensin pari sanaa siitä, miten olen oikein päätynyt viettämään puoli vuotta yhdessä mailman kuuluisimmista ja parhaimmista yliopistoista. Viime vuonna hain ASLA-Fulbright apurahaa tutkijavaihtoon Yhdysvaltoihin, ja onnekseni sain sen! Fulbright on kansainvälinen järjestö, jonka tavoitteena on lisätä vastavuoroista ymmärrystä Yhdysvaltojen ja muiden maiden välille. Fulbright Center (Suomen Fulbright) on akateemiseen vaihtoon erikoistunut voittoa tavoittelematon organisaatio, joka tarjoaa monen tasoisia ja pituisia ohjelmia opiskelijoille, tutkijoille sekä ammattilaisille.

Suomessa ei mielestäni vielä olla tajuttu kuinka suuresta organisaatiosta ja merkittävästä mahdollisuudesta on kyse. Fulbright toimii melkein jokaisessa valtiossa (yli 160 maassa), ja joka vuosi tuhansia ihmisiä toimii fulbrighterina, joko Yhdysvaltoihin suuntaavana tai Yhdysvalloista muihin maihin. Näinä kahtena kuukautena, jotka olen täällä nyt viettänyt, olen tavannut joka viikko uusia ihmisiä, jotka ovat nyt tai ovat olleet fulbrightereita – Fulbright verkosto on järjetön! Tämän lisäksi, että ohjelma on todella laaja, siihen osallistuvat ovat myös usein tehneet erittäin merkittävän uran; yli 80 fulbrighteria on saanut Pulitzerin, yli 50 Nobelin palkinnon ja yli 30 on toiminut valtion johtajina!!

Vaikka Fulbright näkee minut kategoriassa “Visiting Scholar” (mikä vaikuttaa esim. sosiaalinumeron hakuun yms.), Stanfordissa olen kategoriassa “Student”. Maisteriopiskelijat ja tohtorikoulutettavat mielletään useassa tiedekunnassa samaksi porukaksi. Väitöskirjaprosessi koostuu kahden vuoden maisteriopinnoista, minkä jälkeen keskitytään enemmän itse tutkimukseen. Väitöskirjatutkimus on kuitenkin hyvin erilaista kuin Suomessa. Täällä professorit ohjaavat tiiviisti opiskelijoiden töitä ja tutkimus jaotellaan vuosiin. Se, että oletko toisen vai neljännen vuoden grad student, kertoo myös sinun tutkimuksellisista taidoista sekä itsenäisyyden tasosta. Tietylle tasolle päästäkseen on tehtävä erilaisia kokeita ja kirjoitelmia, mitkä määrittävät väitöskirjatutkimuksen aihetta, rajausta, menetelmiä yms. Julkaisut tulevat mahdollisesti kuvaan usein vasta väitöskirjan viimeisinä vuosina.

Stanfordin rajattomat mahdollisuudet

Vierailevana väitöskirjatutkijana (Visiting Student Researcher) en virallisesti ole oikeutettu osallistumaan kursseille ja saamaan opintopisteitä. Tämä voi kuulostaa hurjalta – mitä sitten saan irti tästä ajastani näin mahtavassa yliopistossa? Yhdysvalloissa yliopistot jakautuvat usein melko selvästi opetus- ja tutkimusyliopistoihin. Stanford kuuluu jälkimmäisiin; tutkimuksellinen osaaminen kaikilla tieteen aloilla on maan huippua!

Stanfordin campus ja Hoover Tower

Pystyisin täyttämään jokaisen viikonpäivän erilaisilla tapahtumilla, akateemisilla ja sosiaalisilla. Eri tiedekunnat, oppiaineet, opiskelijajärjestöt, tiede- ja taideyhdistykset sekä erilaiset tukipalvelut (kansainväliset palvelut, uraohjaus, kirjastot yms.) järjestävät seminaareja, workshoppeja, luentoja, konferensseja, työpajoja ja kaikkea näiden väliltä ja enemmän. Tähän mennessä olen kuunnellut luentoja maan huipuilta ympäri maata sosiologian ja muiden kiinnostavien tiedekuntien aiheista, ja osallistunut tukijan identiteettiin, tutkimussuunnitelmaan ja aineistonkäsittelyyn liittyviin työpajoihin. Sosiaaliset ja verkostoitumista edistävät tapahtumat ovat vielä erikseen (vaikka usein akateemisissakin tapahtumissa yhtenä keskeisenä on verkostoituminen, tutustuminen saman alan tutkijoihin ja opiskelijoihin ja ideoiden jakaminen). Opiskelijoille (joihin väitöskirjatutkijat luetaan) järjestetään todella monipuolisesti erilaisia aktiviteetteja; urheilutapahtumia, illallisia, elokuvailtoja, taidenäyttelyitä, musiikkiesityksiä, eri kansallisuuksien juhlallisuuksia yms.

Stanfordin kotipeli

Joten, vaikka en virallisesti pysty ansaitsemaan opintopisteitä kursseilta, on yliopiston tarjoama kurssien ulkopuolinen tarjonta niin monipuolista että kokemus on varmasti yhtä antoisa. Kaikkien aktiviteettien lisäksi minulla on mahdollisuus hyödyntää sosiologian alan huippujen tietoja ja taitoja keskustelujen kautta sekä seminaareissa, joissa esittelen omaa tutkimustani.

Eriarvoisuuden kehto

Näin presidentin vaalien alla eriarvoisuuden eri muodot Yhdysvalloissa ovat olleet esillä niin presidenttiehdokkaiden kampanjoissa, äänestäjien mielipiteissä, median kommenteissa kuin poliittisissa analyyseissä. Sosiologisesta näkökulmasta katsottuna Yhdysvallat ei ole eriarvoisuuden mallimaita – sosiaalinen liikkuvuus ei ole yhtä korkeaa kuin esimerkiksi Euroopan maissa, konservatiiviset sukupuoliroolit niin työmarkkinoilla kuin kotitalouksissa ovat vahvoja ja tuloerot ovat mielettömiä. Mutta presidentinvaalit (ja luultavasti enemmänkin herra Trumpin kommentit) ovat nostaneet myös etnisyyteen liittyvän eriarvoisuuden pinnalle. Täällä rotuun ja etniseen taustaan liittyvä eriarvoisuus on aivan eri sfääreissä kuin koto-Suomessa. Täällä melkein jokaisella on jonkinlaisia sukujuuria muualla kuin Yhdysvaltojen maaperällä mutta silti iso osa kansalaisista tekee jaon “meihin” ja “heihin” (miten sen sitten kukanenkin määrittää mitä nuo ryhmät sisältävät). Amerikan alkuperäiskansat ja heidän roolinsa tämän maan historiassa on myös aivan oma lukunsa.  Lokakuun puolessa välissä iso osa amerikkalaisista vietti Kolumbuksen päivää. Tällöin juhlitaan Kolumbuksen saavutuksia ja Amerikan löytymistä. Alkuperäiskansoille tämä päivä kuitenkin edustaa jotain aivan muuta kuin iloa ja juhlaa. Heille se on muistutus kaikista riistoista ja epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, jota he ovat kohdanneet vuosisatojen aikana, minkä vuoksi he viettävät kyseistä päivää nimellä Native Americans’ Day.

Center on Poverty and Inequality:n lehti Pahtways

Täällä teknologian kultakehdossa sanotaan, että täällä eletään kuplan kuplassa (“A bubble in a bubble”) eriarvoisuuden ja huono-osaisuuden suhteen, mikä luultavasti pitää hyvinkin paikkansa. Suuret tekniikkayritykset ovat nostaneet asumisen kulut taivaisiin, samoin kuin palkkatason, mikä on ajanut matalasti koulutetut ja matalapalkkatyölaiset pois alueelta; iso osa palvelu- ja ravintola-alan työntekijöistä matkustaa pitkiä aikoja edullisemmalta asuinalueelta Piilaaksoon töihin päivittäin. Mutta ei kaikilla ole ollut tätä vaihtoehtoa eikä kodittomuus, vähävaraisuus ja huono-osaisuus ole mitenkään hävinneet alueelta, päinvastoin. Mutta olen ollut positiivisesti yllättynyt ihmisten suhtautumisesta vähävaraisiin – Palo Alton keskustassa kaduilla ruokaa pyytävät asunnottomat saavat usein hymyjä, toivotuksia ja pyytämäänsä ruokaa tuntemattomilta ohikulkijoilta.

Linkkejä, joihin kannattaa tutustua:

Center on Poverty and Inequality, Stanford University http://inequality.stanford.edu/

Department of Sociology, Stanford University https://sociology.stanford.edu/

Fulbright Center Stipendiohjelmat http://www.fulbright.fi/fi/stipendiohjelmat

Hetan oma blogi https://dropsofblog.wordpress.com/

 Kirjoittaja on sosiologian tohtorikoulutettava Carita Lockmer.

Elokuun viimeisenä päivänä vietettiin sosiaalitieteiden laitoksen uusien opiskelijoiden tutustumispäivää. Paikkana oli Liedon Vanhalinna historiallisine miljöineen ja ilma loppukesäisen lämmin. Aurinko hellikin tapahtumaan osallistujia koko päivän, säteillen aina sisälle asti!

Päivä polkaistiin käyntiin aamukahveilla ja -leivillä sekä vapaamuotoisella tutustumisella pöytäkeskustelujen parissa. Seuraavaksi laitoksen johtaja, professori Hannu Ruonavaara vahvisti uusien opiskelijoiden tehneen hyvän valinnan esitelmöimällä aiheesta ”Miksi opiskella sosiaalitieteitä?”

Ruonavaaran esityksen jälkeen aloitettiin oppiaineiden esittelyworkshopit. Opiskelijat jaettiin kolmeen ryhmään ja johdatettiin kukin kuulemaan tarkempaa tietoa sosiologiasta, taloussosiologiasta ja sosiaalipolitiikasta. Jokainen ryhmä kävi vuorollaan läpi kaikki aineet. Sosiologian workshopin piste oli samassa paikassa kuin alkukahvitkin: viehättävässä entisessä navetassa – joka nykyään toimii tilausravintolana. Workshop aloitettiin esittelyllä, jonka teki apulaisprofessori Suvi Salmenniemi.

Salmenniemen johdannon jälkeen esiteltiin myös muut paikalla olleet oppiaineen ihmiset: yliopistonlehtori Laura Lyytikäinen, yliopisto-opettajat Johanna Nurmi ja Päivi Naumanen, tapahtuman alussa puhunut professori Hannu Ruonavaara, apurahatutkija Carita Lockmer sekä oppiaineen harjoittelija Vesa-Matti Paasivaara. Paasivaara myös jakoi fukseille mielenkiintoista, omakohtaista tietoa sosiologian opiskelusta Turun yliopistossa.

Seuraavaksi ryhmäläiset laitettiinkin töihin: heidät jaettiin kolmeen ryhmään ja istuutumaan tiettyjen pöytien ääreen. Pöydille oli jaettu sattumanvaraisiksi yhdistelmiksi erilaisia esineitä. Opiskelijat löysivät edestään mm. tiskiharjan, sateenkaarilipun, särkylääkerasian, vanhan valokuvan ja Roope Ankka-patsaan. Näistä ja muista tavaroista heidän tuli ryhmissä yhdessä keksiä sosiologista mielikuvitusta kutkuttavia tarinoita.

Ja niitähän syntyi! Ilmoille saatettiin hauskoja, oivaltavia ja monikerroksisia kertomuksia jotka käsittelivät useita sosiologian kiinnostuksenkohteita: esimerkiksi yhteiskunnan muutosta, työnjakoa, ympäristöasioita, seksuaalisuutta ja sukupuolta, identiteettiä, työtä – ja paljon muuta. Tarinat liikkuivat myös eri aikatasoilla katsoen menneeseen ja kurkottaen kauas tulevaisuuteen.

Ensimmäisen workshopin jälkeen oli aika maistuvan lounaan. Pöytä notkui herkullisia antimia, ja osallistujat pääsivät ravitsemaan mielen lisäksi myös kehoa. Lounastauko oli aikataulutettu mukavan väljäksi, joten halukkaat pääsivät myös tutustumaan paikkoihin paremmin ja mm. kiipeämään Vanhalinnan linnavuoren laelle. Huippu on noin 55 metriä merenpinnasta, joten ylös päästäkseen täytyy hieman kiivetä. Mutta kapuaminen on kyllä sen arvoista, maisemat ylhäältä ovat upeat.

Otettiinpa ylhäällä selfieitäkin!

Kuvassa tutkija Carita Lockmer, professori Hannu Ruonavaara ja yliopisto-opettaja Päivi Naumanen.

Lounastauon jälkeen jatkettiin taas workshoppien parissa: oppiaineet pitivät oman osuutensa vielä kaksi kertaa. Opiskelijoiden keksiessä sosiologisia tarinoitaan, valkokankaalla pyöri sosiologisia termejä sekä meemejä mielikuvitusta herättelemässä.

Sosiologia siis paitsi herättää akateemista pohdintaa ja yhteiskunnallista ajattelua, myös kasvattaa huumorintajua! Kun workshopit olivat ohi, oli aika päättää tilaisuus. Vanhalinnan keittiöstä loihdittiin esiin kahvia ja maistuvia jälkiruokaleivonnaisia. Suut makeana, hyvän keskustelun siivittämänä oli hyvä lähteä kotimatkalle, katse tulevassa syksyssä.

Kirjoittaja on sosiologian professori Hannu Ruonavaara

Turun yliopiston sosiologia juhlii 90-vuotissynttäreitään paljolti työn merkeissä. Vuoden aikana järjestetään useita juhlavuoteen liittyviä seminaareja. Keskiviikkona 9.3. pidettiin symposiumi aiheesta Housing and Social Theory. Tilaisuudessa puhui vierailija Readingin yliopistosta, professori David Clapham, sekä omasta väestämme Hannu Ruonavaara ja Tuukka Kaidesoja. Paikalla esityksiä kuuntelemassa ja niistä keskustelemassa oli parisenkymmentä tutkijaa ja opiskelijaa.

Kuvissa David Clapham, Hannu Ruonavaara ja Tuukka Kaidesoja

Asumistutkimus oli pitkään käytännönläheinen, päätöksentekoa palveleva tutkimusala, jossa kriittisellä teoreettisella pohdinnalla oli vähäinen osuus. Viímeisen 20—30 vuoden aikana tämä tilanne on muuttunut. Asumisen tutkijat ovat löytäneet teorian ja teoreetikot asumisen tutkimuksen.

Yksi merkki teoreettisen pohdiskelun elpymisestä on Housing, Theory and Society –aikakauskirjan (HTS) perustaminen vuonna 1999. HTS on edelleen tutkimusalan ainoa teoreettiseen ja teoreettisesti valistuneeseen empiiriseen tutkimukseen suuntautunut tieteellinen aikakauskirja. Symposiumin puhujista Clapham on entinen (2004-2014) ja Ruonavaara nykyinen HTS:n päätoimittaja (2015-).

Yksi tutkimusalan kiistakysymyksistä on se, voidaan asumista sellaisenaan teorioida vai onko niin, että asuminen on siinä määrin yhteiskunnallisiin suhteisiin ja rakenteisiin upotettu, että sitä ei voi irrottaa yhteiskunnallisesta kontekstistaan.  Alan tutkijoitten keskuudessa tunnetaan HTS:n perustajan, Jim Kemenyn, tokaisu, että HTS:n nimessä tärkein on sanojen ”Housing” ja ”Theory” välissä oleva pilkku. Ei voi olla mitään sellaista kuin ”housing theory”, asumisen teoria.

Sekä Clapham että Ruonavaara ottivat toisistaan riippumatta lähtökohdakseen Kemenyn asumisen teorian kritiikin päätyen jossain määrin erilaisiin johtopäätöksiin. Clapham korosti asumisen erityisyyttä tutkimuskohteena käyttäen esimerkkinä asumisen taloustiedettä: mikään uusklassisen taloustieteen perustavista oletuksista ei pidä paikkaansa asuntomarkkinoitten kohdalla. Clapham epäili, että asia voisi olla samoin myös sosiologiassa. Kohteen erityisyydessä on asumisen teorian mahdollisuus. Hänen esityksensä pääasia kuitenkin oli teorian ja päätöksentekoa palvelevan tutkimuksen suhteen pohdinta.

Ruonavaara oli taipuvainen hyväksymään Kemenyn asumisen teorian kritiikin, joskin eri syistä kuin Kemeny. Se, että asuminen on uppoutunut (embedded) yhteiskunnallisiin suhteisiin, ei ole peruste sille, että asuminen sinänsä ei voisi olla teorioimisen kohde. Ruonavaaran teesi oli se, että asuminen ei ole tutkimuksen kohde vaan yhteinen nimittäjä monille erilaisille tutkimuskohteille: asunnon valinta, asumissegregaatio, asuntopolitiikka, asunnon käyttö, kodin merkitys ja niin edelleen.

Tuukka Kaidesojan esityksessä teesinä oli, että asumista olisi lähestyttävä kehitellen keskitason teorioita (middle-range theories). Näillä tarkoitetaan teorioita, jotka ovat jossain määrin yleisiä, jotain rajattua kohdetta selittäviä ja empiirisesti testattavia. Keskitason teoriat Kaidesoja liitti mekanismeilla selittämisen ideaan, joka vaatii, että väitteitä kausaalisista yhteyksistä ei voi hyväksyä, jos ei pystytä näyttämään, minkä mekanismin kautta yhteys toteutuu. Näitä ajatuksia Kaidesoja havainnollisti Robert J. Sampsonin tutkimusryhmän naapurustovaikutuksia koskevilla tutkimuksilla.

Jos symposiumin esitysten tarkempi sisältö kiinnostaa, niin niitten diat ovat luettavissa sosiologian juhlavuoden internetsivulta http://www.utu.fi/fi/yksikot/soc/yksikot/sosiologia/juhlavuosi/Sivut/home.aspx. Housing, Theory and Society –aikakuskirjaa voi lukea Educariumin kirjastossa ja TY:N kirjaston Nelli-portaalista.

Kirjoittaja on sosiologian professori Hannu Ruonavaara

Suomen ensimmäinen sosiologian professuuri perustettiin Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan helmikuussa 1926. Tässä vaiheessa sosiologia ymmärrettiin humanistiseksi kulttuuritieteeksi, johon sisältyi kansatiede ja vertaileva uskontotiede. Tähän sopii hyvin, että professuurin ensimmäinen haltija, Uno Harva (1882-1949), muistetaan enemmänkin suomalaisen uskontotieteen kuin sosiologian uranuurtajana.

Sotien jälkeen sosiologian professuurin alan määrittelyssä ”nykyaikaisten kulttuuriyhteiskuntien sosiologia ja sosiaalipsykologia” korvasi kansa- ja uskontotieteen. Myös Turun yliopiston sosiologiassa ”antropologinen tutkimusote väistyi, ja sen paikan valtasi vähitellen uusi amerikkalaistyyppinen sosiologia, jolle oli tyypillistä kohteen löytyminen oman maan nykyhetkeä koskevista ongelmista ja ilmiöistä ynnä vastaavat metodiset ratkaisut”[1].

Vahvasti yksinkertaistaen voi sanoa, että samalla tiellä on Turun yliopiston sosiologia edelleen. ”Amerikkalaistyyppistä sosiologiaa” on vuosien varrella tullut haastamaan ja sivistämään ensin positivismikritiikki ja marxilainen ajattelu, sitten laadullisen metodologian renessanssi, feministinen naistutkimus ja viimeksi mannermainen filosofia ja yhteiskuntateoria. Nykyään oppiaine on tunnettu etenkin sosiaaliseen eriarvoisuuteen kohdistuvasta kvantitatiivisesta tutkimuksesta, mutta vahvaa on myös laadullisia menetelmiä hyödyntävä poliittinen ja kulttuurinen sosiologia.

Sosiologian yksikkö juhlii yhdeksänkymppisiään lukuisin seminaarein ja muin tilaisuuksin. Ensimmäinen tapahtumista on Sosiologian klubi ry:n 50-vuotisjuhla 5.3. Seuraavana järjestetään keskiviikkona 9.3. seminaari aiheesta Housing and Social Theory. Tässä seminaarissa esiintyvät David Clapham Readingin yliopistosta sekä Hannu Ruonavaara ja Tuukka Kaidesoja omasta yksiköstämme. Etnografista tutkimusta käsittelevä seminaari järjestetään 12.-13.5. puhujinaan Hilary Pilkington Manchesterin yliopistosta ja Elina Oinas Helsingin yliopistosta. Oppiaineen koordinoima suurprojekti Tackling Inequalities in Time of Austerity järjestää kansainvälisen seminaarin syyskuussa teemanaan eriarvoisuuden torjuminen sosiaalisten investointien avulla. Loka-marraskuussa Sosiologian klubi järjestää seminaarin nimeltä Rajaton sosiologinen mielikuvitus. Juhlavuoden päätteeksi järjestetään oppiaineeseen ja sen historiaan painottuva juhlaseminaari päivällisineen.

Seminaarien tarkemmasta ohjelmasta ja juhlavuoden tapahtumista ylipäätään tiedotetaan oppiaineen kotisivulla.

Tervetuloa tapahtumiin sosiologian nykyinen ja entinen väki, uudet ja vanhat opiskelijat, alumnit, ystävät ja yhteistyökumppanit!

[1] Ari Haavio 1987: Uno Harva sosiologian ensimmäisenä professorina Turun Yliopistossa. Sivut 8-18 julkaisussa Juha Kaskinen & Ari Haavio: ”Avaamaan oven rohkeasti mutta ei aivan leveältä”. Sosiologian oppituolin perustamisen 60-vuotisjuhlaseminaari Turun yliopistossa 16.12.1986. Turun yliopisto, sosiologisia tutkimuksia 117.

Kirjoittaja on sosiologian professori Mikko Niemelä.

Pidin syyslukukauden ensimmäisellä periodilla kurssin Terveys ja yhteiskunta. Aluksi tarkoituksena oli pitää puhdas vanhan koulukunnan luentokurssi: 20 tuntia luentoja ja niiden perään luentotentti. Ei oppimispäiväkirjoja, ei esseitä, ei läsnäolopakkoa, ei ryhmäkeskusteluja, ei vierailevia luennoitsijoita, ei mitään 1970-luvun puolivälin jälkeen keksittyä.

Jouduin toki hieman joustamaan. Käytin sähköistä tenttiä, PowerPointia ja välillä jopa nettiä, luennot olivat opiskelijoiden saatavilla pdf-muodossa Moodlessa, ja vuonna 1980 syntynyt Arttu Saarinen taloussosiologian puolelta hoiti puolestani pari luentoa.

Luennot alkoivat maanantai- ja keskiviikkoaamuisin klo. 8.30. Kurssin ensimmäiselle luennolle saapui 32 aamuvirkkua opiskelijaa. Olimme Artun kanssa melko varmoja, että tuosta opiskelijamäärä ei tule kasvamaan. Tämä piti paikkansa: osallistujamäärä vaihteli tämän jälkeen 9 ja 17 opiskelijan välillä. Neljä opiskelijaa kävi kaikilla luennoilla. Kaikkiaan 12 opiskelijaa jaksoi herätä yli puolelle luennoista. Kurssin lähentyessä loppua ajattelin usein opiskelijoita, etenkin niitä aktiivisia. Kannattaisiko niidenkin vaan nukkua hieman pidempään ja lukea luentokalvot Moodlesta sitten iltapäivällä?

Nyt on arvosanat annettu ja suoritukset rekisterissä, ja on aika myös katsoa kannattiko herätä. Kurssin läpäisy oli periaatteessa tehty melko helpoksi koska viimeinen joustoni vanhan liiton luentokurssin osalta oli se, että Moodlesta löytyi myös 15 tenttikysymystä, joista sähköinen tenttikoje arpoi tenttiin kolme kysymystä. Kysymykset toki olivat keskimääräistä vaikeampia, mutta niiden kertominen etukäteen antoi kuitenkin aamutorkuille mahdollisuuden kohdistaa kotiläksyjen teon oikeisiin asioihin.

Kaikkiaan 32 opiskelijaa suoritti tentin. Hyväksytyn suorituksen ja opintopisteet sai vähemmälläkin osallistumisella, mutta arvosanajakauma osoittaa kuitenkin selvästi, että ne, jotka luennoilla istuivat aktiivisemmin pärjäsivät tentissä paremmin. Yli puolella luennoista paikalla olleiden opiskelijoiden keskimääräinen arvosana kipusi yli neljään, tyyppiarvon eli moodin ollessa 5. Sen sijaan muut, vähemmän kuin puolet luennoista istuneet, saivat arvosanaksi keskimäärin 3.

Aamuheräämisten kannattavuus on tietysti suhteellinen asia. Läpi kyllä pääsi vähemmälläkin istumisella. Erinomaiset suoritukset olivat kuitenkin harvassa mikäli luentoja ei ollut käynyt myös seuraamassa suhteellisen aktiivisesti. Ero oli itse asiassa yllättävänkin suuri ottaen huomioon sen, että tentittävä materiaali ja tenttikysymykset olivat kaikkien saatavilla.

Kirjoittaja on sosiologian dosentti Ismo Kantola.

Tänä vuonna Suomi ei ollutkaan heinäkuun kiinni, vaan taisteli ankarasti Kreikan irroittamiseksi eurosta. Iltapäivälehdet selostivat taustoja kummalliseen tilanteeseen. Samaan aikaan villisiat etenivät itärajalta kohti Sisä-Suomea. Kaiken kukkuraksi sekä Venäjän että Afrikan helteet antoivat silloin vielä odottaa itseään.

Helteitä odottaessa otin valokuvia ja johduin miettimään semioottisen sosiologian kysymyksiä.

Kuva 1. Valo,  valokuvaus, tulkinta, teoria, oikea ja väärä.

Valo ja pimeys, näkö ja sokeus.  Narratiivin syntymästään saakka sokea näkee näön saatuaan ihmiset ensin kävelevinä puina. Näenkö minä oikein, narratiivi kysyy? Näenkö mitään mitä on (kreik. ontos oon) vai onko näkemäni vain kuvitelmaani? Tuntoaisti tulee avuksi. Päätä seinään, puutapäin, muurahaisia munaskuihin. Zombi juoksee pää kuhmuilla, muurahaisia tippuen. Mutta käykö tässä niin, että sadomasokismi hävittää lopulta tämän viimeisenkin totuuden koetinkiven niin, että vain Pilatuksen kysymys jää käteen.

Autenttisuus auttoi, tekoreippaus osoittautui huijaukseksi. Mutta valitettavasti kaikki autenttinen tapahtuu mikroilmastoissa, tavallaan tuuletuskanavissa, jotka olisi niissä loisivien mikrobien takia nykylääketieteen normein saneerattava määräajoin. Autenttisuuden autuas yhteismitattomuus on kaltevalla pinnalla kapitalismissa,  kun saneerauksiin tarvittava raha yhteismitallistaa kaiken. Mitattomuus häviää, ja mittaamattomuus. Ikävä jää. Tervetuloa turtumus. Kovan biletyksen perästä huomasin päässäni mustan aukon kvantitatiivisen elvytyksen ja deflaation välillä.

Tutkittuani ansaitsemani delirium tremensin jälkeen hieman asiaa, muistin että Merkelin Saksa on aina pelännyt hyperinflaatiota – siis Weimarin tasavallan traagisen talouden jälkeen. Vaan ei hätää nyt, pelko pois, ymmärsin myös. Keskuspankkien runsaat tarjoumat menevät tyyten derivatiivien ostoon. Kun paljon ostetaan, paljon myös kurssit nousevat. Rahan arvo ei inflatoidu, kun se on oston kohteena. Ja kun samaan aikaan tavallisille kuluttajille tarjotaan ankaruutta, tavisten ostovoima heikkenee ja tavaroiden hinnat laskevat.

Mutta metropolialueiden kiinteä omaisuus on poikkeus tästä hintojen halpuuttamisesta – etenkin pienenevän keskiluokan kasvutodellisuudessa – mietin. Alan lehtiä (Jallu ja Kalle) silmäiltyäni huomasin, että toden totta, finanssimaailma sijoittaa derivatiivien ohella hieman myös kiinteään omaisuuteen, ikäänkuin pitääkseen tuntumaa materiaaliseen todellisuuteen. Tässä kohtaa vanha malli rahan määrän ja hintojen suhteesta näyttäisi vielä toimivan.

Elokuulla ne helteet sitten tulivat, Turkuun ja Prahaan, meille sosiologeille. (Tässä en voi olla sivuhuomauttamatta, että meille sosiologeille kesä-, heinä- ja elokuu ovat usein ne tieteellisesti tuottoisimmat.) Turussa Lisa Adkins valotti finanssimarkkinoita ja Prahassa Agnes Heller investoijien ja politiikan yhteyksiä. Academian poliittinen herätys vahvistui syksyn mittaan, kuten voimme lukea edellisistä blogeista.

Herätyksessä ei ymmärtääkseni ole ensisijainen kyse siitä, miten työmme arvotetaan monetaarisesti, vaan enemmän digniteetistä. Olemme indignados tässä nykyhallitusten operoimassa diskursiivisessa konstellaatiossa maailmanlaajuisesti.

”Jättäkäämme hallitukset avaruuteen…” (Suomen talvisota)