Viikkoa 49 on Suomen yliopistoissa leimannut aktivismi hallituksen politiikkaa vastaan. Tiistaina 1.12.2015 järjestettiin Turussa koulutuslakko-liikkeen masinoima mielenosoitus, jossa protestoitiin koulutukseen suuntautuvia leikkauksia ja laajemmin niin koulutuspolitiikan kuin inhimillisen elämän alistamista talouskasvun eetokselle. Kulkue kokoontui taidemuseonmäellä puolenpäivän jälkeen, ja mielenosoittajien reitti kulki torin ja jokirannan kautta Turun yliopiston päärakennuksen pihalle, jossa pidettiin aiheeseen liittyviä puheita ja esityksiä. Myös Turun yliopiston sosiologian oppiaineesta paikalla oli muutamia opiskelijoita ja henkilökunnan edustajia (ks. kuva).

Kuvassa vasemmalta oikealle Laura Lyytikäinen, Suvi Keskinen, Päivi Naumanen, Suvi Salmenniemi, Harley Bergroth ja Paul Jonker-Hoffrén. Kameran takana Carita Lockmer.

Paikallaolijoiden määrää oli vaikea silmämääräisesti arvioida, mutta mikään tuhatpäinen massa ei marssilla vellonut. Toisaalta, mieltä osoitettiin samanaikaisesti monessa yliopistokaupungissa ja pienehkötkin mielenosoitukset voivat toki olla alku jonkin suuren. Mihin tahansa yhteiskunnallisiin epäkohtiin haluammekin vaikuttaa, on vaikea keksiä tärkeämpää ja kauaskantoisempaa yhteiskunnallisen sivistyksen kanavaa kuin monimuotoinen, tuottavuuspaineesta vapaa koulutus ja tiede. Yksi mielenosoituksen tärkeimmistä viesteistä on se, että koulutuksen tai tieteen arvoa ei voi mitata rahassa tai innovaatioissa, eikä niiden tehtävä ole palvella talouskasvua. Koulutuksen ja tieteen tärkein tehtävä on lisätä ymmärrystämme elämästä ja avata silmiämme mahdollisille maailmoille. Se, että elämme, ajattelemme, opiskelemme ja teemme työtä tuottaaksemme lopulta pelkän tuottamisen takia, ei todellakaan ole ainoa mahdollinen maailma. Lisäksi, mahdollisten maailmojen todellisuudessa koulutuksesta tai mistä tahansa muusta asiasta leikkaaminen on ennen kaikkea poliittinen ja ideologinen valinta, ei missään nimessä mikään objektiivinen ”pakko”, jollaisena leikkaukset usein retorisesti esitetään.

Yksi tilaisuuden puhujista oli kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby, joka korosti sitä paradoksia, että nykyisessä koulutuspolitiikassa tutkijoita vaaditaan tekemään entistä enemmän ja parempaa työtä entistä nopeammin entistä vähemmillä resursseilla. Yliopiston kontekstissa me mielenosoitukseen osallistuneet sosiologit toivomme, että alla olevassa kuvassa yliopiston seinällä komeileva teksti otetaan vakavasti. ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että meille yliopisto ei kokonaisuutena nyt eikä koskaan ole tuloksentekolaitos eikä erityisen notkea ja ketterä yrittäjyysakatemia, jollaiseksi sitä on viime aikoina yritetty brändätä. Päinvastoin, tällaiset absurdit strategiat herättävät meissä tarpeen vastarintaan.

Näihin teemoihin palattiin ja niitä syvennettiin seuraavana päivänä, keskiviikkona 2.12., kun sosiologian oppiaineen ”politiikan tilat ja taktiikat”-kurssilla järjestettiin paneelikeskustelu, jossa pohdittiin yliopistoa politiikan ja poliittisen vaikuttamisen tilana. Keskustelijoina olivat Mikko Mononen (TYY:n hallituksen puheenjohtaja), Suvi Auvinen (TeM, anarkisti), Karoliina Lehtola (Index ry:n opintosihteeri), Rauli Mickelsson (VTT, poliittisen vaikuttamisen tutkija) ja Mona Mannevuo (FT, työelämän ja tietotyön tutkija).

Paneelissa keskusteltiin yliopiston roolista ja tulevaisuudesta sekä opiskelijoiden ja henkilökunnan mahdollisuuksista vaikuttaa yliopiston kehitykseen ja päätöksentekoon. Keskustelua herätti erityisesti jo mielenilmauksen yhteydessä puhuttanut muutos sivistysyliopistosta ”yrittäjyysyliopistoon”. Ajatus yliopistosta yritysmaailman toimintalogiikkaa jäljittelevänä organisaationa, jonka tehtävänä on sivistysyliopiston kriittisen ja valistuneen kansalaisen sijaan tuottaa ”oman elämänsä yrittäjiä” kiihdyttämään talouskasvua ja kilpailukykyä herätti kritiikkiä niin panelisteilta kuin yleisöstäkin. Keskustelussa kannettiin huolta tutkimuksen vapaudesta. Index ry:n opintosihteeri Karoliina Lehtola kritisoi ”putkitutkintoja” ja oli huolissaan tutkimuksen kaupallistamisen seurauksista. Tutkimustiedolle asetettavat ”hyödyllisyyden” kriteerit nähtiin keskustelussa ongelmallisina. Kuka määrittelee mitä ”hyöty” on? Hyötynä näyttäytyvät tällä hetkellä usein vain ne paljon puhutut ”kaupalliset innovaatiot” (joita valtausbanderolleissa on kehotettu tunkemaan erinäisiin paikkoihin) ja suoraan hallintoa ja päätöksentekoa palveleva tieto. Mutta ilman esimerkiksi humanististen ja yhteiskuntatieteiden tuottamia ”maailman kuvittelemisen” välineitä emme olisi tietoisia historiasta ja miten se vaikuttaa nykypäivänä, emme pystyisi tulkitsemaan mitä maailmassa tapahtuu ja miksi, emmekä pystyisi kuvittelemaan toisin näkemisen ja tekemisen tapoja.

Tieteen yhteisöllinen luonne on varassa jäädä sivuraiteelle kun meitä kaikkia tiedeyhteisön jäseniä puhutellaan yksilöyrittäjinä, joiden tehtävä on valmistua nopeasti ja tuottaa ”huippututkimusta”. Koulutus näyttäytyy entistä vahvemmin yksilöllisenä arvonkeräämisen projektina yhteiskunnallisen, kollektiivisen sivistysprojektin sijaan, kuten yleisökommentti tiivisti. Luovuus ja sivistys edellyttävät tasa-arvoa, poliittista vaikuttamista tutkinut Rauli Mickelsson painotti. TYY:n hallituksen puheenjohtaja Mikko Mononen näki yrittäjyysyliopiston ajatuksessa myös myönteisiä puolia, joskin hänkin painotti yliopiston tehtävää kriittisten kansalaisten kouluttajana.

Monissa puheenvuoroissa ilmaistiin huoli siitä, ettei yliopisto arvosta työntekijöitään eikä itseään. Ideoita tähyillään hämmästyttävän kritiikittömästi yritysmaailmasta. Miksi tasa-arvon ja sivistyksen ideat eivät enää näyttäydy tavoittelemisen arvoisina? Mickelsson tuskaili, miksi Suomeen mahtuu aina vain yksi näkemys kerrallaan; tällä hetkellä tämä näkemys on uusliberalistinen managerialismi, jonka seurauksena perinteinen sivistyseetos on kääntynyt päälaelleen. Kun aiemmin pyrittiin kasvattamaan resursseja jotta saataisiin laajennettua koulutusmahdollisuuksia, on nuoli kääntynyt nyt toiseen suuntaan: koulutus on valjastettu rahan tuottamisen välineeksi. Tästä puhui myös tutkija Mona Mannevuo. Hän nosti esille sen, kuinka yliopisto näyttäytyy työntekijöilleen yrityksenä, jolla on tulostavoitteet, jotka työntekijöiden tulisi kuuliaisesti täyttää. Ihanteeksi meille kaikille tarjotaan start up-yrittäjän hahmoa, jonka kääntöpuolena näyttäytyy vanhanaikainen ”palkansaaja”, joka on laiska – ja tietysti, mikä pahinta, ”innovointikyvytön”. Koska humanistin/kriittisen yhteiskuntatieteilijän työ ja tutkimus on tosiasiassa tietysti kaikkea muuta kuin startup-pöhinää ja hyvällä tsempillä hoituvaa, originaaliudessaan huikaisevien ideoiden tulvaa, seuraus on, että työntekijän on usein todella vaikea hahmottaa, mitä työnantaja häneltä oikeastaan odottaa ja vaatii.

Keskustelua kaivattaisiin myös viime vuosien kilpailua ja epävarmuutta synnyttäneen yliopistopolitiikan negatiivisista seurauksista, etenkin sen emotionaalisista kustannuksista. Ruuvin jatkuva kiristäminen on ajanut henkilökunnan ja opiskelijat äärirajoille. Säästöjen sijaan nyt suunnitellut leikkaukset tulevat tuottamaan uupumusta, masennusta, keskeytettyjä opintoja ja lisääntyneitä sairauspoissaoloja. Kuten edellisestä lamasta tiedetään, säästöt yhdessä kohtaa tuottavat usein kustannukset moninkertaisina toisessa kohtaa. Yliopiston mankelista tuskin saadaan enää lisätehoja irti vaikka kuinka puristettaisiin, päinvastoin.

Monissa puheenvuoroissa pohdittiin myös yliopistodemokratian tilaa. Yliopiston päätöksentekoprosessit näyttäytyivät epäselvinä ja salamyhkäisinä ja kolmikantaa toivottiin vahvemmin mukaan. Mickelsson toi esille, kuinka managerialismi on luonut otollisen maaperän diktatoriselle ja epädemokraattiselle hallintakulttuurille. Yliopiston tuoreen työhyvinvointikyselyn tuloksissa nousee myös selkeästi esille henkilöstön keskuudessa vallitseva epätietoisuus yliopiston johtamisen ja päätöksenteon prosesseista. Tämä demokratiavaje tulisi ottaa vakavasti.

Solidaarisuutta koko koulutuskentän, eri tieteenalojen, eri ammattiryhmien ja laajemmin koko yhteiskunnan tasolla peräänkuulutettiin useissa paneeli- ja yleisöpuheenvuoroissa. Helsingin yliopiston valtauksissa mukana ollut aktivisti Suvi Auvinen painotti sitä, että leikkauspolitiikassa on keskeisesti kyse luokkapolitiikasta. Hän paikansi koulutuslakkoliikkeen osaksi globaalia talouskuri- ja leikkauspolitiikkaa vastustavaa liikehdintää. Hän myös muistutti liikkeen vastustavan kaikkia koulutukseen ehdotettuja leikkauksia, joista yliopistojen rahoitusleikkaukset ovat vain osa. TYY:n jättäytyminen koulutuslakkoliikkeen ulkopuolelle herätti runsaasti kysymyksiä sekä panelistien että yleisön taholta. TYY:n hallituksen puheenjohtajaa pyydettiin useaan otteeseen perustelemaan sitä, miksi TYY ei lähtenyt mukaan liikkeeseen.

Sekä paneelikeskustelu että käynnissä olevat mielenilmaukset vaativat ottamaan kantaa tieteen vapauteen ja yliopiston sivistys- ja yhteiskuntakriittiseen tehtävään. Ei ole yhdentekevää, millaisille arvoille tulevaisuuden yliopisto rakentuu. Meitä hyödyttömiksi leimattuja humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä tarvitaan tarkastelemaan kriittisesti tehostamisen, kilpailun, innovoinnin, profiloinnin ja poisvalinnan viimeaikaista newspeakia. Nyt jos koskaan kaivataan sivistysyliopiston koulimaa toisin kuvittelemisen ja tekemisen taitoa sekä aktiivista vastarintaa, etenkin kun maata johdetaan sivistystä halventavalla asenteella, joka kiteytyy surullisella tavalla pääministerin eilisessä lausahduksessa: “löytyy kaikenmaailman dosenttia, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä”.

Linkkejä:

Suvi Auvisen blogi, josta löytyy hänen alustuksensa paneelikeskusteluun: http://suviauvinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Koulutuslakko-liikkeen Turun haaran Facebook-ryhmä: https://www.facebook.com/koulutuslakkoturku/

Harley Bergroth & Suvi Salmenniemi

Järjestyksessään 12. European Sociological Association (ESA) –konferenssi kutsui sosiologeja tällä kertaa kesäiseen Prahaan. Konferenssin lähestyessä matkakuumetta olivat nostattaneet sähköpostiin tipahtelevat infopaketit ja meteorologien lupaukset kesän hiipumisesta Suomessa. Turun sosiologian oppiaineen etuvartio allekirjoittaneen ja H. Lehden muodossa olikin valmiina lähtöön jo hyvissä ajoin maanantaina 24.8. Istuskellessamme juustohampurilaisilla Helsinki-Vantaan vilinän keskellä, mielessä pyörii tuhat kysymystä. Onko yksi pääpuhujista, eurooppalaisen nykysosiologian grand old man, Zygmunt Bauman, vielä entisaikojensa vedossa? Kuka turkulainen sosiologi edustaa jämäkimmin Prahan yössä? Pitäisikö omaan powerpoint-esitykseen laittaa joku kuva?

Finnairin lennon AY717 pyörät tömähtävät Vaclav Havelin nimeä kantavalle Prahan lentoasemalle n. klo 18.38 paikallista aikaa. Edessä on julkisen bussin ja metron yhdistelmäreitti (n. 1 euron hintaan) kentältä vanhaan kaupunkiin. Etukäteen olemme osanneet varautua kovaan väentungokseen, onhan elokuu ja keskieurooppalaisittain kovin lomasesonki. Kenttä on kuitenkin rauhallinen, jopa seesteinen, ja lopulta, valuessamme hämärtyvän vanhankaupungin katuja kohti hotellejamme, vanhan ajan henki saa lähes unohtamaan muut ihmiset ympäriltä. Istahdan drinkille ja luen paikallisen legendan prahalaisen myllärin tyttärestä. Tyttärestä, jolla oli vaatimaton mutta turvattu elämä, tosin vailla mahdollisuutta nousta ylempiin sosiaaliryhmiin ja aatelispiireihin. Seurapiirit kuitenkin houkuttelivat tytärtä niin kovasti, että tämä solmi lopulta sopimuksen paholaisen kanssa. Paholainen lupasi järjestää tytölle pääsyn palatsiin: juhliin, jossa yhteiskunnan kerma kokoontuu. Kävi niin, että tyttö kohtasi juhlissa vain rajua hyljeksintää. Hän eli lopun elämäänsä köyhänä ja kuolemansa jälkeen palasi paholaisen velvoittamana palatsiin kummittelemaan ja vaanimaan etenkin nuoria, kauniita naisia. Eriarvoisuus on myrkyllistä, ja siitä tullaan kuulemaan lisää sosiologisesti värittyneitä tarinoita ja analyyseja seuraavina päivinä.

Tiistai. Konferenssin avauspäivä valkenee lämpimänä ja aamupäivällä odottelemme jo malttamattomana rekisteröitymisen alkamista. Puolenpäivän jälkeen suuntaamme kohti Prahan yliopiston arkkitehtuurin laitosta, jossa valtaosa konferenssin työryhmistä tultaisiin pitämään. Kankaisen konferenssikassin saaminen on hieno hetki. Tällä kertaa kassista löytyy ohjelman lisäksi, mm. hieno konferenssiaiheinen, metallinen juomapullo, sekä ranteessa kannettava muistitikku. On siellä kynä ja terotinkin, jos haluaa tehdä muistiinpanoja vanhan koulun tyyliin.

Tiistain ehdoton kohokohta on kuitenkin illan avajaistilaisuus Prahan kongressikeskuksessa. Mahtipontisessa tilaisuudessa mahtipontisine luentotiloineen vasta ymmärtää, kuinka suuresta konferenssista onkaan kyse. Avauspuheenvuoroissa saadaan vahvistus sille, että noin 3500 osallistujan voimin kyseessä on toistaiseksi suurin ESA-konferenssi, ja ensimmäiset puhujat myös muistuttavat meitä siitä, kuinka kipeästi sosiologiaa tarvitaan yhteiskunnassa, joka rakentaa symbolisia ja materiaalisia muureja erottaakseen ihmisiä, ryhmiä ja kansoja toisistaan. Sitten on pääpuhujien vuoro. Etenkin emotionaalisen työn käsitteen kautta tunnetun Arlie Hochchildin puheenvuoro on vakuuttava: kokemusta huokuva, rauhallinen ja selkeä. Hänen esittämänsä kysymys on monille tuttu: mikä selittää sitä, että fiksut, empaattisetkin ihmiset, usein kannattavat eriarvoistavaa politiikkaa, vaikka myös itse kärsisivät siitä. Hochchild haluaa tutkimuksessaan kaivautua syvälle ihmisten kokemusmaailmaan: voimme ymmärtää maailmaa ja ihmisten toimintaa paremmin, jos pyrimme ymmärtämään sitä, miltä maailma tuntuu.

Hochchildin jälkeen vuorossa on Zygmunt Bauman, joka aloittaa esityksensä hämmästyttävän energisesti. Baumanin puheen alussa myös konkretisoituu tällaisten konferenssien hienoin ja tärkein anti, sosiologien kohtaaminen: Bauman kiittää konferenssijärjestäjiä mahdollisuudesta tavata Arlie Hochchild ensimmäistä kertaa elämässään. Vanhoilla päivillään nämäkin kaksi kuuluisaa tieteentekijää saavat siis mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia kasvotusten. Itse esitys keskittyy suuriin kysymyksiin kapitalismista, sen kriiseistä, ja siihen kuuluvasta eriarvoisuudesta, joskin Bauman on niin energisellä tuulella, että puhuu paitsi mikkiin, myös jokaiseen muuhun mahdolliseen ilmansuuntaan, mikä tekee joidenkin pointtien ymmärtämisestä hieman haastavaa. Joka tapauksessa, esitysten ja pienen sosiaalisen tuokion jälkeen suuntaan takaisin hotellille vaikuttuneena sosiologiasta ja punaviinistä, ja palan innosta päästä huomisiin työryhmiin kuulemaan muiden sosiologien tutkimuksista.

Zygmunt Bauman puhumassa aiheesta  “Out of Control and Running Wild; or (recent) history of modern inequality”

Keskiviikko. Saavun arkkitehtuurin laitokselle n. klo 10.30 paikallista aikaa. Ilma on sakeana sosiologeista, joita parveilee joka puolella kuin heinäsirkkoja raamatullisessa vitsauksessa. Kulmassa myydään oranssi-musta-valkoisen teemavärityksen mukaisia paitoja. Yksivärinen paita simppelillä tekstillä ”Marx&Spencer” naurattaa. Mitä esityksiä menisi kuuntelemaan? Kolmen päivän ohjelmakirja on kuin akateemisten höpinöiden hullut päivät–kuvasto, siellä on todellakin kaikille jotakin, teoriasta käytäntöön, abstraktista konkreettiseen, iranilaisen elokuvan tutkimuksesta LGBT-kysymysten kautta digitaaliseen sosiologiaan ja Alan Turingin sosiologiseen mielikuvitukseen. Keskiviikkona käyn kuuntelemassa papereita terveyssosiologian ryhmässä, sekä tunteita ja kapitalismia käsittelevässä ryhmässä. Osallistujia on paljon, joten aikataulut ovat tiukkoja. 90 minuutin sessiossa esitysaikaa on tarkka 15 minuuttia per paperi, jonka päälle yleisö ehtii kysyä 2-3 kysymystä. Kun työryhmiä on keskiviikkona vieläpä 4 yhdelle päivälle, kello 11 ja 19.30 välillä, illalla ruumis on melko valmis ajoissa nukkumaan.

Aikaisin nukkumaan meno on hyvä ajatus sikälikin, että torstaina olen luvannut itselleni kammeta ruumiini ajoissa liikkeelle, kuuntelemaan aamuisia semi-plenareita eli n. 30-40 minuutin esitelmiä, joiden aiheena tällä kertaa ovat uudet teknologiat. Paikalla puhumassa on  Stefan Timmermans, jonka kiintoisa esitys käsittelee geenikartoitusteknologian sosiaalisia ulottuvuuksia case-tutkimuksen kautta, sekä Deborah Lupton, joka on viime vuosina kunnostautunut tykittämällä ahkerasti julkaisuja digitaalisen sosiologian kentällä, esimerkiksi itsenmittausteknologioihin ja mobiilisovelluksiin liittyen. Tämän session jälkeen alkaakin mietityttää oma esitys, jonka aika on myöhemmin iltapäivällä. Päädyn tietenkin sitten muuttamaan esitystä, jonka olen jo kerran tuominnut valmiiksi. Vähän hermostuttaa (sykemittari todistaa!). Lopulta n. klo 16.45 pääsen käyttämään omat 15 minuuttiani valokeilassa: juttelen omasta, hyvinvointiteknologioita käsittelevästä tutkimuksestani. Ryhmästä löytyy pari kontaktia, jotka työskentelevät samojen teemojen äärellä. Sovin ranskalaisen Quantified Self-tutkijan kanssa tapaamisen illan juhliin.

Mitä olisivat konferenssit ilman ”social dinner” –tyyppisiä juhlia? Yhdeksän aikaan illalla suuntamme H. Lehden kanssa Prahan jokirantaan, jossa sosiologit ovat kokoontuneet notkuvien pöytien ääreen. Bändi soittaa kovaa ja tarjoiluastiat ovat täynnä lihaa eri muodoissaan. Tarjoilupöydän takana kokki leikkaa kinkkua kuin olisi joulu. Turku on vahvasti edustettuna juhlissa, oppiaineessa istuvista paikalla ovat meidän lisäksemme ainakin Ruonavaara, Keskinen, Toivanen, Husso, Salminiitty ja Kettunen, sekä kuulemma myös Kantolan Ismo, vaikka häntä emme kohtaakaan. Tapaamme myös muita kuuluisia suomalaisia sosiologeja, joiden nimet ovat tähän asti olleet itselleni tuttuja vain oppikirjoista. Kun viinitarjoilu loppuu, maistamme Becherovkaa, paikallista yrttijuomaa. Keskustelut muuttuvat sekavammiksi, joskin entistä iloisemmiksi. Jossain vaiheessa öinen Praha vilisee ohitse taksin ikkunoissa.

Social Dinner. Kuvassa vasemmalta lähtien Hannu Lehti, Hanna Kettunen, Mari Toivanen, Ritva Salminiitty, Suvi Keskinen ja Hannu Ruonavaara.

Perjantaiaamuna pää on aavistuksen raskas. Aamiaisen munakas ja pekoni maistuvat erityisen hyvältä. Viimeisen konferenssipäivän työryhmätarjonnasta on kuitenkin otettava kaikki irti. Menen kuuntelemaan esityksiä sosiaaliteorian haasteista ja kehityksestä digitalisoituvassa, big datan maailmassa, sekä vaihtoehtohoidoista. Lounaalla iso tuoppi tsekkiläistä lageria toimii (huomaa kaksoismerkitys) vaihtoehtohoitona. Iltapäivällä ehdin heittäytyä hetkeksi turistiksi. Kävelen ympäri vanhaa kaupunkia ja Kaarlensillan kupeesta löytyy kaksikerroksinen kirjakauppa, jolla on englanninkieliset hyllynsä kulttuurintutkimukselle ja filosofialle. Konferenssin aikana on tullut käveltyä kymmeniä tuhansia askeleita ja kymmeniä kilometrejä (aktiivisuusmittari todistaa!), joten mukaan tarttuu kirja kävelyn filosofiasta. Kävely on hidas tapa päästä paikasta paikkaan, mutta juuri sen hitautta ylistäen ranskalainen Frederic Gros kirjoittaa: ”Slowness means cleaving perfectly to time, so closely that the seconds fall one by one, drop by drop like the steady dripping of a tap on stone. This stretching of time deepens space. It is one of the secrets of walking: a slow approach to landscapes that gradually renders them familiar. – – When you are walking, nothing really moves, it is rather that presence is slowly established in the body. – – The landscape is a set of tastes, colours, scents which the body absorbs.”

Kuvassa Olli Pyyhtinen ja Ismo Kantola perjantain ensimmäisen työryhmäsession jälkeen.

Myöhemmin tapaan vielä vanhoja ja uusia sosiologituttavuuksia. On perjantai-ilta mutta niin mukavaa kuin meillä onkin, päivät ovat vaatineet veronsa. Useamman päivän hälinä, ajatustyö ja intensiivinen sosiaalisuus kääntyy haluksi olla yksin sikiöasennossa viimeistään kuuluisan astronomisen kellon kulmilla ”nautitun” ylihintaisen rommikolan jälkeen. Nukun sikeästi, koska…no…olen väsynyt. Olen tosin myös inspiroitunut ja toivon, että kun 3500 sosiologia taas hajaantuvat inspiroituneina omille teilleen, tuloksena on jonain päivänä paljon uusia välineitä ymmärtää (ja muuttaa) maailmaa. Kyllä minäkin taas koitan ensi viikolla ajatella jotain, mutta toivutaan nyt ensin.

Harley Bergroth

Kirjoittaja on aloittanut väitöskirjaprojektin sosiologian oppiaineessa vuonna 2015 ja oli Prahassa ensimmäisellä ulkomaan konferenssimatkallaan.

Puoli vuotta on sopivan pituinen aika, ei liian pitkä, eikä liian lyhyt. Ainakin jos katsoo aikaa jatko-opiskelijan silmin. Puolessa vuodessa olen ehtinyt toisaalta paljon, toisaalta taas vähän. Mutta ennen kaikkea elämä on työn osalta hyvin erilaista kuin gradua viimeistellessä ja kuitenkin yllättävän samanlaista opettajan työtä tehdessä.

Puoli vuotta on ollut tarpeeksi pitkä aika nähdäkseni useimmat puolet jatko-opiskelusta. Olen käynyt monella kurssilla, opettanut, olen kirjoittanut apurahahakemuksia, viilannut tutkimussuunnitelmaa, hakenut kesäkouluihin ja konferensseihin, käynyt esittämässä omaa tutkimusta, tutustunut muihin tutkijoihin ja vähän jopa tehnyt sitä omaa tutkimusta. Ennen kaikkea olen oppinut todella paljon.

Puoli vuotta ei kuitenkaan ole vielä tarpeeksi pitkä aika tekemään ihan kaikkea mitä haluaisi. Multitasking on arkipäivää työssä, jossa opiskelee itse, opettaa, tekee tutkimusta ja kaikkea muuta siihen päälle. Vaikka en lempipuuhani eli aineiston analysoinnin pariin ole ehtinyt niin paljon kuin olisin halunnut, olen saanut tehdä monipuolisesti toista lempipuuhaani eli opettaa. On ollut iso ilo opettaa, ohjata ja auttaa sosiologian opiskelijoita valitsemallaan opiskelijauralla ja toisaalta myös olla mukana kehittämässä opiskeluympäristöä oikeaan suuntaan.

Vaikka jatko-opiskelijan työ on epävarmuudella ympäröity, niin olen positiivisin mielin ja uskon tutkimukseni tärkeyteen. Toki sekin auttaa, että on enemmän hetkessä eläjä, kuin kaiken loppuun asti suunnitteleva. Koen olevani onnekas myös siksi, että aamuisin lähden hyvillä mielin töihin. Ilolla odotan myös seuraavaa puolta vuotta.

Sosioblogin ensimmäinen blogikirjoitus on hyvä lopettaa siihen, mikä kruunaa niin opiskelijan kuin tutkijankin vuoden. Viikontakaisiin tunnelmiin..

Katja Pohjola

twitter: @KatjaPohjola

Kirjoittaja on sosiologian tohtorikoulutettava. Väitöskirjan työnimenä on ‘Lapsensaannin ja työuran väliset yhteydet’. Kirjoittaja on myös matematiikan opettaja. Jos kirjoittajalla olisi muutakin aikaa kuin perhe ja työ, niin hän matkustelisi, ompelisi vaatteita ja kirjoittaisi blogeja.