Vanhempien huono-osaisuus voi katkaista lapsen koulutuspolun

Lapsuutemme kasvuympäristöllä on edelleen merkitystä tulevaisuutemme opiskelujen kannalta. Miten siis varmistamme sen, ettei lapsen tarvitse ikinä jäädä vaille koulutusta – taustasta riippumatta?

Tänä keväänä moni oppilas päättää jälleen peruskoulun ja kohtaa yhden elämänsä suurista valinnoista. Mitä teen nyt, kun laillinen velvollisuuteni käydä koulua päättyy? Kuten niin monina keväinä ennenkin, usea on tässä vaiheessa jo päättänyt jatkaa opiskelemistaan.

Osa ei kuitenkaan näe sen kuuluvan tulevaisuuteensa.

Suomessa koulun keskeyttäneiden määrä on ollut pitkään laskussa, mutta joka vuosi noin 5–8 prosenttia 16-vuotiaista jättää koulun kesken heti peruskoulun jälkeen. Parinkymmenen oppilaan luokasta se vastaisi yhtä tai kahta oppilasta. Syitä heidän putoamiselleen koulutusjärjestelmästä on tärkeää miettiä, koska toisen asteen tutkinto on nykyään lähes poikkeuksetta vaatimus työllistymiselle: ilman ammatillista koulutusta on tarjolla yhä vähemmän töitä.

Opiskelun keskeyttäminen peruskoulun jälkeen lisää yksilön riskiä kokea aikuisuudessa monia taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia, kuten köyhyyttä ja työttömyyttä.

Huono-osaisuudella on taipumus periytyä. Vanhempien asema vaikuttaa ensimmäisiin koulutusvalintoihin – kuten päätökseen suorittaa toisen asteen tutkinto – enemmän kuin myöhempiin valintoihin. Noin 85 prosenttia nuorista aikuisista suorittaa ammatillisen tai ylioppilastutkinnon kahteenkymmeneenneljään ikävuoteen mennessä.

Onko vanhempien huono-osaisuudella merkitystä sen kannalta, ettei osa nuorista usko koulun enää olevan heitä varten yläluokkien jälkeen?

Vanhempien työttömyys ja köyhyys lisäävät huomattavasti lasten riskiä jäädä ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Erityisen negatiiviset seuraukset ovat vanhempien pitkittyneellä huono-osaisuudella. Suurin riski jäädä ilman koulutusta on lapsilla, joiden vanhemmat ovat toimeentulotuen pitkäaikaisasiakkaita.

Myös vanhempien koulutus vaikuttaa koulupudokkuusriskiin

Kouluttamattomien vanhempien lapset suorittavat harvemmin toisen asteen tutkinnon kuin lapset, joiden vanhemmilla on vähintään alempi korkeakoulututkinto.

Hyväosaisissa perheissä peruskoulun jälkeisen tutkinnon suorittaminen on pikemminkin normi kuin valinta, ja käytännössä kaikki kouluttautuvat peruskoulua pidemmälle. Näin ei ole kuitenkaan huono-osaisissa perheissä, vaan niiden välillä on enemmän vaihtelua. Herää kysymys: miksi huono-osaisten perheiden lapset suorittavat harvemmin toisen asteen tutkinnon kuin muut?

Mekanismia vanhempien huono-osaisuuden ja lasten aikuisuuden aseman välillä ei ole täysin ymmärretty. Selvää on, että geneettiset tekijät selittävät vain pienen osan siitä, miten huono-osaisuus kietoutuu yhteen koulutuksen kanssa yli sukupolvien.

Selvästi suuremmassa roolissa ovat ympäristötekijät. Ne olosuhteet, joihin peruskoulun tänä keväänä päättävä koululainen syntyi kuusitoista vuotta sitten.

Hyväosaisen perheen lapsi valitsee useammin korkeakouluopinnot kuin huono-osaisen perheen lapsi, vaikka heidän kognitiiviset valmiutensa ja aikaisempi koulumenestyksensä olisivat samaa tasoa. Hyväosaisen perheen lapsi jopa aloittaa rohkeammin korkeakouluopinnot, vaikka hänen koulumenestyksensä olisi heikompaa kuin huono-osaisen perheen lapsen.

Kasvuympäristöllä on siis vaikutusta koulutusvalintoihin.

On mahdollista, että vanhemmilta siirtyy lapsille jotain, mikä määrittää heidän asemaansa aikuisina.

Lapset oppivat vanhemmiltaan arvoja, asenteita ja käyttäytymismalleja.

Korkeasti koulutetut vanhemmat arvostavat korkeaa koulutusta. Vähemmän koulutetuissa perheissä asenteet voivat olla päinvastaisia: nopeaa työhön siirtymistä saatetaan pitää arvokkaampana tekona peruskoulun jälkeen. On myös mahdollista, että näissä perheissä kouluttamattomuuteen, työttömyyteen ja toimeentulotuen asiakkuuteen ei liitetä samalla tavoin negatiivista leimaa kuin muissa perheissä.

Vanhemmilta saattaa uupua keskeisiä resursseja, jotka ovat tärkeitä lapsen jatkon kannalta. Korkeasti koulutetuilla, hyvätuloisilla vanhemmilla on enemmän taloudellisia, kulttuurisia ja sosiaalisia resursseja käytettävissään. Niiden avulla he voivat turvata lapsilleen saman aikuisuuden aseman, jonka he itse saivat.

Korkeasti koulutetuilla vanhemmilla on useammin kykyä tukea lastensa oppimista ja tietoa auttaa heitä tärkeissä koulutuksellisissa valinnoissa. Hyvätuloiset vanhemmat kykenevät panostamaan lastensa koulumenestykseen palkkaamalla tarvittaessa lapselleen tukiopettajan tai lähettämällä hänet kielikurssille kesälomalla.

Samaan aikaan köyhien vanhempien jaksaminen menee päivästä toiseen selviämiseen. Jatkuva taloudellinen niukkuus luo heikkoa itsetuntoa ja näköalattomuutta. Vanhempien taloudellinen paine ja stressi voivat vaikuttaa lapsiin negatiivisesti.

Jos vanhemmat eivät kykene auttamaan lastaan taloudellisesti, on todennäköisempää, että hän siirtyy työelämään mahdollisimman nopeasti. Tutkimuksissa on myös todettu, että vanhempien köyhyys kytkeytyy teini-ikäisten lasten poikkeavaan käyttäytymiseen, joka puolestaan ennustaa koulupudokkuutta: teinivanhemmuus, rikollisuus sekä päihteiden käyttö ovat tekijöitä, jotka voivat altistaa kouluttamattomuudelle myöhemmin aikuisuudessa.

Millä tavoin voimme sitten ehkäistä huono-osaisten perheiden lasten koulupudokkuutta?

Ongelma on monimutkainen, mutta keinoja on olemassa.

Huono-osaisuuden syihin puuttuminen on tärkeää, kuten myös tuloerojen tasaaminen. Lapsiperheiden toimeentulotuen asiakkuutta tulisi vähentää huolehtimalla ensisijaisen sosiaaliturvan tasosta siksi, että toimeentulotuen asiakkuudella on todettu olevan passivoivia vaikutuksia. Tästä näkökulmasta katsottuna perhepoliittisiin etuuksiin, kuten lapsilisiin, tehtävät leikkaukset ovat erityisen vahingollisia.

Toisen asteen koulutuksesta voitaisiin tehdä myös oikeasti maksutonta: ammattikoulujen ja lukioiden kirjojen, oppimateriaalien ja työvälineiden tulisi olla jokaiselle opiskelijalle ilmaisia. Näin huono-osaisen perheen lapsen opiskelua ei haittaisi esimerkiksi kalliiden kokkiveitsien tai kirjojen hankkiminen.

Pelkän rahan tarjoaminen ei kuitenkaan riitä, sillä lapset tarvitsevat positiivisia roolimalleja ja kannustamista. Keskeisessä asemassa tässä prosessissa ovat opettajat, opinto-ohjaajat, koulukuraattorit, koulupsykologit ja sosiaalityöntekijät. On varmistettava, että tärkeillä ammattiryhmillä on edelleen resursseja tehdä työtään. Varhaiskasvatus täytyy myös säilyttää universaalina ja korkeatasoisena, koska se tasaa lasten välisiä mahdollisuuksia menestyä koulussa.

Silloin pidämme aidosti kiinni mahdollisuuksien tasa-arvosta.

Johanna Kallio
Kirjoittaja on sosiologian erikoitutkija, yhteiskuntapolitiikan dosentti

Kirjoitus on toteutettu yhteistyössä tiedemedia Uutistamon kanssa

2 Comments

  1. Vastauksena Johanna Kallion kirjoitukseen seuraavaa. Ensinnäkin, kuten sanon kaikille asiaa kysyville, kokemukseni mukaan kannattaa mennä suoraan peruskoulusta työelämään. Koulutus näyttää olevan turha välivaihe, mikä on vain rahanhukkaa sekä potentiaaliselle koulutettavalle että koulutusinstituutioille, kuten yliopisto yleisesti. Kaiken voi oppia työelämässä. Toki yliopistolla on sivistävä vaikutus, kuten muillakin opetusinstituutioilla, mutta sivistävien kirjojen lukemiseen tarvitaan vain lukutaito. Tuo saavutetaan peruskoulussa, kuten myös laskutaito. Jos tuohon lisää monipuolisen kielitaidon, niin kaikki tuo on saavutettavissa jo peruskoulussa. Noilla perusteilla pääsee todennäköisesti pidemmälle, kuin käyttämällä vuosikymmeniä opiskeluun ja päätyen työttömyyskortistoon pitkäaikaistyöttömäksi sekä perustoimeentulotuelle. Tuo perustuu omakohtaisiin kokemuksiini, mutta todenäköisesti suurin osa 1700:sta tutkijankoulutuksen saaneista työttömistä ja 50000:sta ns. akateemisesti koulutetuista työttömistä vahvistavat sanomiseni. Siten Johanna Kallion väite: opiskelun keskeyttäminen peruskoulun jälkeen lisää yksilön riskiä kokea aikuisuudessa monia taloudellisia ongelmia, ei pidä paikkaansa omiini ja todennäköisesti monen muun kokemuksiin perustuen. Se on itse asiassa päinvastoin: poissaolo työelämästä kouluttautumisen vuoksi lisää riskiä joutua/pysyä työttömänä ja perustoimeentulotuella. Tosin itselläni on lähes 14 vuoden työura taustalla, millä ei ole ollut minkäänlaista merkitystä työnantajien taholla töitä hakiessani. Jopa Helsingin yliopiston opintotoimisto arvosti yhtä heidän paikkaansa hakiessani vähemmän koulutetun ja hyvin vähäisen työelämäkokemuksen omaavan työnhakijan edelleni. Olisin ollut pätevin ko. tehtävään, mutta ilmeisesti liikaa ikää. Valittu oli huomattavasti nuorempi. Sama pätee apurahan antajiin ym. akateemista tutkimusta tukeviin, joilta rahaa ei saa, vaikka polvillaan pyytäisi. Haettuani lähes kahden vuoden aikana lukuisia apurahoja turhaan, ja yli 700:aa työ- ja työvoimakoulutuspaikkaa, joista 95 %:n kohdalla olisin voinut tehdä työtehtävät alusta lähtien oikein suhteellisen lyhyellä perehdytyksellä, valtiovallan jatkuva työttömien syyllistäminen siitä, että työttömät ole aktiivisia töitä hakiessaan sopisi loppua. Kuten myös perustoimeentulotuen negatiivisenä näkemisen. Jos suomalainen hyvinvointiyhteiskunta halutaan säilyttää, käytännössä ainoastaan Kela/sosiaalitoimi tarjoavat perustoimeentulotuen useille akateemisesti koulutetuille työttömille, jotka ovat hakeneet sivistystä yliopistoista lähinnä omaksi ilokseen. Ainoa tunnustus ja ”palkka”, minkä he saavat opiskelustaan ja monesti yliopistoista suoraan työttömyyskortistoon siirtyessään, on perustoimeentulotuki ja asumistuki. Toki tuossa mielessä on hyvä asia, että on sentään jonkinlainen perustoimeentulotuki, kun ei olisi tuollaista ollenkaan, kuten asia on monesti muualla maailmassa, mutta ei ole perusteltua nähdä kouluttautuminen järkevänä tilanteissa, missä vastavalmistunut ei saa edes ensimmäistäkään työpaikkaa, kun vähemmän koulutetut ja työkokemusta omaavat ohittavat niin oikealta kuin vasemmalta työnhakutilanteissa, ja niin vastavalmistuneet kuin pidempään tutkimustaan tehneet tohtorit eivät saa minkäänlaista tukea tutkimukselleen. Siten pitäisi tutkia, missä määrin itse asiassa koulutus johtaa huonompiosaisuuteen erityisesti Suomessa, missä koulutuksella ei ole suurta arvoa työnantajien keskuudessa. Yhtenä ja hyvänä esimerkkinä ovat työpaikkailmoitukset, missä ns. tutkijan tehtäviin haetaan maisteria tai tohtoria. Maisterilla ja tohtorilla käsittääkseni on ”hieman” erilainen kyvykkyys todelliseen tutkijan rooliin. Siten yhteenvetona ja kokemuksiini perustuen totean, että on turha väittää, että koulutuksella saa paremman sosiaalisen statuksen, kuin ilman koulutusta. Todellisuus on päinvastainen.

    Harri Heinilä,
    Valtiotieteiden tohtori, vuodelta 2016

  2. Niin kauan kuin valtio ei adoptoi kaikkia lapsia syntymässä ja tehtaile kaikkia samasta geneettisestä materiaalista, vanhempien ja lasten erinäiset ominaisuudet tulevat jossain määrin korreloimaan. Vanhempana minua kyllä ahdistaisi voimakkaasti mikäli näin ei olisi, koska sehän tarkoittaisi etten pystyisi siirtämään mitään seuraavalle sukupolvelle. Toistaiseksi valtio ei kuitenkaan ihan näin vielä onneksi tee.

    Joku määrä periytyvyyttä pitää siis hyväksyä, ja katsoa lähinnä sitä ettei tilanne ole ihan mahdoton. Vaikka tästä asiasta puhuminen onkin juuri nyt suosittu meemi, Suomi on aivan maailman huippua sosiaalisessa liikkuvuudessa. Millään muotoa tätä en voi siis pitää juuri Suomessa kovin tärkeänä ongelmana, vaan prioriteetiltaan paljon suurempi on se, miten hyvinvointiyhteiskunnan pyörittäminen ylipäätään jatkossa onnistuu.

    Pohjimmiltaan kyse on arvovalinnoista – ihmisten vapaudesta tehdä omat ratkaisunsa seuraa, että toiset menestyvät paremmin ja toiset huonommin. Miten suurta määrää yhteiskunnan huolenpitoa/holhousta pidämme hyväksyttävänä näiden erojen tasoittamiseksi?

    Joka tapauksessa on mielestäni väärin puhua ”riskeistä” silloin, kun käsitellään ihmisten itse tekemiä valintoja. Asiassa on myös nähtävissä tiettyä kaksilla kärryillä ajelua: Jos hyväksymme, että 15-vuotias lapsi on kykenevä tekemään omat valintansa koulutuksensa suhteen, niin meidän pitäisi hyväksyä myös tällöin tehty valinta. Jos taas emme, on kysyttävä, miksi toisen asteen koulutus ei sitten ole pakollista, tai miksi ylipäätään annamme yksilön tässä kohtaa päättää, jos emme sitten kuitenkaan luota siihen päätökseen? Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä.

    Täydellisessä yhteiskunnassakaan kaikki eivät voi olla korkeakoulutettuja. Kuitenkin näissä keskusteluissa on selvästi sisäänrakennettuna oletus, että suurempi määrä koulutusta on aina parempi. Onko tässä jotain elitismiä havaittavissa? Oma tarina ja arvokkuuden tunne ovat ihmisille tärkeitä – ehkä jopa tärkeämpiä kuin rahallinen hyvinvointi, ainakin Suomessa, missä ”köyhilläkin” on varsin mukava elintaso. Luultavasti ”huono-osaisetkin” ovat tämän vuoksi rakentaneet itselleen sellaisen arvorakennelman, jossa kouluttamattomienkin töitä pidetään arvokkaina ja taas toisaalta ylikouluttautumista karsastetaan. Samalla lailla me täällä yliopistokuplassa taas nautiskelemme koulutuksen suomasta prestiisistä, koska tulisimmehan kyseenalaistaneeksi omat ratkaisumme jos emme pitäisikään pitkää koulutusta hienona asiana. Nämä arvot tietysti siirtyvät lapsille – olisi hyvin kummallista, jos näin ei olisi. En sanoisi, että on yksikäsitteisesti hyvä asia, että korkeakoulun norsunluutornista viemme tämän huono-osaisen arvokkuudenkin pois tekemällä selväksi, että matalamman koulutuksen valitseminen on väärä valinta ja ”riski”.

    Maksuttomuutta ei mielestäni enää tule velkaisessa yhteiskunnassa enää lisätä ellei voida osoittaa, että siten vähennetään kuluja jossain muualla tai lähitulevaisuudessa. Tulonsiirroista ei varsinaisesti ole Suomessa pulaa.

    Omakohtaisena kokemuksena sanoisin myös sen, että minäkin olen jatko-opiskelijana kohdannut huomattavasti suurempaa taloudellista huono-osaisuutta ja epävarmuutta kuin mitä olisin joutunut kokemaan rehellisesti työttömänä. Suomessa koulutusta pidetään mielestäni liiaksi statussymbolina ja anteliaiden tukien ansiosta monet eivät myöskään useasti mieti, onko sillä koulutuksella oikeasti mitään funktiota (minäkään en juuri näitä asioita pohtinut). Tässä ei ongelmana ole riittämätön kuluttomuus.

Vastaa

Your email address will not be published.

*