Leikkauspolitiikka kantaa hedelmää ehkä jo vuonna 2034

Valtionvarainministeriön oman Kooma-mallin mukaan nykyisen leikkauspolitiikan tulokset näkyvät suurempana kansantulona vasta vuonna 2034 — jos silloinkaan.
Suomalainen, ruotsalainen ja venäläinen huomasivat ilman karanneen autojensa renkaista kylmän talven jäljiltä. He lähtivät etsimään ratkaisua pulmaan: Volvokuski otti ylimääräiset reservit käyttöön ja kaasutteli iloisesti huoltoasemalle. Ladalla matkannut joutui puolestaan tyytymään voimansiirtoon liittyviin rakenteellisiin uudistuksiin: hän päätti työntää autonsa pumpulle.
Suomalainen jäi sen sijaan viereiseen risteykseen värkkäämään konepeltinsä alle. Hän säikähti kasvaneita kulutuslukemia ja leikkasi irti yhtä autonsa neljästä sylinteristä. Kun hän vihdoin hilasi itsensä huoltoasemalle, vuosi oli 2034.
Kuulostaapas huonolta vitsiltä! Ikävä kyllä se vain ei ole vitsi: Nokian varassa pyörineen talouden pyörät hiljalleen tyhjenivät vuosina 2008–2013. Kulutus kasvoi. Yllättäen vuonna 2015 hallitus sai sitten päähänsä, että nyt on leikattava. Ja voi Kekkonen sentään, ei millään juustoraastimella. Vastauksena teollisuuden ongelmiin hallitus on esittänyt julkisen sektorin sopeuttamistarpeeksi jopa kymmenen miljardia euroa. Tässä konkurssissa suurmielenosoitus tai pari ei tunnu missään.
Kyseinen politiikka on saanut monet taloustieteilijät varpailleen. Leikkaukset eivät rapauta ainoastaan olemassa olevia hyvinvointirakenteita, vaan myös kuluttajien ostovoimaa vaikeuttaen entisestään talouden elpymismahdollisuuksia. Miksi valtio on sitten niin vankkumattomasti lähtenyt leikkausten tielle?
Massiivisia leikkauksia on perusteltu vedoten valtionvarainministeriön tietokoneohjelman Kooman tekemiin laskelmiin. Kooma on niin sanottu dynaaminen stokastinen yleisen tasapainon malli – talouden simulaattori, jonka poliittisessa päätöksenteossa saamaa painoarvoa on pohdittu tarkemmin esimerkiksi Helsingin Sanomissa.
Kooman perusteella talouden lisäelvyttämisen vaikutukset jäisivät lyhytaikaisiksi. Vuodesta 2022 eteenpäin talouskasvu asettuisi leikkausten myötä keskimäärin 1,3 prosenttiin, kun elvyttävässä vaihtoehdossa talouskasvu jäisi pitkällä aikavälillä noin 1,1 prosenttiin. Rakenneuudistusten vaikutukset asettuisivat näiden välimaastoon.
Helsingin Sanomien jutussa Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta kritisoi simulaattoria siitä, ettei se huomioi niin kutsuttuja pitkän aikavälin hystereesi-vaikutuksia. Kuten rakenteelliseksi jäävää työttömyyttä.
Mutta onko leikkauspolitiikka todella mielekästä edes Kooman valossa – siis vaikka talous toimisi kuten simulaattori povaa?
Koomaan liittyvässä julkisessa keskustelussa on jäänyt huomiotta eräs keskeinen ongelma: vaikka oletettaisiin mallin tulosten pitävän paikkansa, ennusteita on tulkittu vain kasvulukemien kautta – ei suhteessa bruttokansantuotteen kokonaisarvoon. Alla oleva kuvio antaa jokseenkin päinvastaisen kuvan siitä, miten Kooma-mallin tuloksia tulisi tulkita verrattuna Helsingin Sanomissa julkaistuun kuvioon. Vaikka ero on oikeastaan vain esitystavassa, sen poliittiset seuraukset ovat merkittäviä.
Suomen BKT suhteessa vuoden 2016 tasoon eri politiikkavaihtoehdoissa valtiovarainministeriön Kooma-mallin mukaan
Keskustelussa on siis sivuutettu se, että jo rakenneuudistusten aiheuttama kuoppa talouskasvuun vuosina 2017–2022 on niin merkittävä, että kansantulo asettuisi samalle tasolle elvytysvaihtoehdon kanssa vasta vuonna 2030. Leikkauspolitiikka sen sijaan saavuttaisi elvytysvaihtoehdon vasta vuonna 2034.
Siis siinä tapauksessa, että malli todella voisi ennustaa näin pitkälle. Luulenpa, että tätä ennen Suomen talous kohtaa uuden taantuman tai pari.
Koko 2020-luvun ajan kansantulo jäisi siis leikkauspolitiikan seurauksena noin 2–3 prosenttia pienemmäksi kuin elvytysvaihtoehdossa. Palkat laahaisivat perässä, samoin verotulot ja työttömyyskorvaukset – puhumattakaan huoltoasemayrittäjien kahvilatuloista.
Suomen nykyinen talouspolitiikka näyttääkin tähtäävän vasta vuoden 2034 jälkeiseen aikaan. Siihen päivään, jolloin suomalaiskuski vihdoin punnertaa itsensä huoltoasemalle. 2020-luvun kansantulo tulee kuitenkin olemaan erittäin tärkeässä roolissa, jotta työeläkemaksut ja kilpailukyky eivät karkaisi kokonaan käsistä. Vuonna 2030 Suomen huoltosuhde on koko EU:n huonoin .
Tämä tuntuu olevan suurelle osalle päättäjistä pelkkää utopiaa. Kansantaloutta verrataan kotitalouteen ikään kuin tulot ja menot olisivat toisistaan erillisiä, vaikka tosiasiassa menoleikkaukset vähentävät kansantuloa – ja heijastuvat jopa historiallisen alhaisessa syntyvyydessä. Toki hallitus käyttää rahoja myös kansantalouden tukemiseksi esimerkiksi korjaamalla teihin liittyvää ‘korjausvelkaa’, mutta erityisesti naisvaltaisille aloille – koulutukseen ja sosiaaliturvaan – on tehty mittavia leikkauksia.
Niukkuuden jakaminen saattaa tuntua kummalliselta maassa, joka on vauraampi kuin koskaan.
Onko kriisissä kyse sittenkin politiikasta ennemmin kuin taloudesta?
Niukkuuden jakaminen saattaa tuntua kummalliselta maassa, joka on vauraampi kuin koskaan, vaikka julkisen talouden tasapaino-ongelmat ovat sinänsä tiedossa. Vielä yllättävämpää on kuitenkin se, miten keskustelu leikkauksista ja velkaantumiskriisistä virisi yhtäkkisesti vieläpä negatiivisten korkojen aikaan, kun vuotta aiemmin Stubbin hallituksen aloittaessa keskustelu oli taka-alalla.
Kun kansallinen kriisitietoisuus oli ajettu sisään vuoden 2015 vaalien alla, leikkaukset aloitettiin heti – kulkematta huoltoaseman kautta. “Älä koskaan anna hyvän kriisin mennä hukkaan”, kuten Winston Churchill aikoinaan totesi. Hallitus olikin oikeassa sen suhteen, että leikkauksilla oli (poliittinen) kiire: tuoreissa kuntavaaleissa Kepun ja Persujen kannatus karkasi kuin helium vappuhuumassa. Äänestäjien usko talouden kriisiin ja kepulaiseen omaantuntoon on selkeästi jo koetuksella.
Ehkä nyt on poliittinen tilaus arvioida uudelleen, onko leikkauksille tarvetta etupainotteisesti vai pitäisikö julkista taloutta sittenkin tasapainottaa aloittamalla painonpudotus takakontista. Ja nimenomaan takakontista:
elvytyksen tulokset riippuvat siitä, mihin niiden painopiste kohdistetaan.
Euroopan talouskriisiä (2007–2012) koskevassa väitöskirjatutkimuksessani ’Financial’ Crises in Europe ilmeni, että kriisin aikana sosiaaliturvaan, ja erityisesti perusturvaan, tehdyt leikkaukset ovat heikentäneet merkittävästi nuorten työllisyyttä, työmarkkina-asemaa ja hyvinvointia koko Euroopassa. Sen sijaan perinteinen, ei-sosiaalinen elvytys – esimerkiksi teollisuuden tukeminen, rakentaminen ja suora työpaikkojen luonti – on aiheuttanut työmarkkinoille tehottomuutta heikentäen niin ikään erityisesti nuorten näköaloja.
Jos kaasujalka ei anna myöten, menoleikkaukset pitäisi kohdistaa mieluummin perinteiseen miesvaltaisten alojen tekohengitykseen – ei sosiaaliseen korjausvelkaan, joka ei näy ainoastaan Hurstin valinnassa vaan yleisenä näköalattomuutena ja epäinnovatiivisuutena. Muuten voi käydä niin, ettei vuonna 2034 ole kovin montaa nuorta pumppaamassa ilmaa Suomen talouden renkaisiin.
Antti Veilahti
kirjoittaja on erikoistutkija Turun yliopiston johtamassa Eriarvoisuuden kaventaminen niukkuuden aikana (TITA) -hankkeessa
Kirjoitus on toteutettu yhteistyössä tiedemedia Uutistamon kanssa.