Älä soita tänään – tieteestä puhumisen sietämätön vaikeus

Virkkeeni on pitkä. Niin pitkä, että olen jo kauan sitten unohtanut, mikä alkuperäinen ajatukseni edes oli. Seuraavan lauseen aloitan toisaalta-sanalla. Kyseessä taitaa olla ainakin kymmenes samalla tavalla aloittamani lause tämän yhden puhelinkeskustelun aikana. Puhelimen toisessa päässä oleva toimittajakin alkaa tuskastua. Onneksi emme keskustele suorassa radio- tai TV-lähetyksessä.

Uskoakseni en ole ainoa tieteen harjoittaja, jolla on ristiriitainen suhde tieteen popularisointiin. Velvollisuuteni tutkijana on saattaa tutkimustietoa suuren yleisön tietoon ja sitä kautta toteuttaa yliopiston kuuluisaa kolmatta tehtävää, yhteiskunnallista vaikuttamista. Lähtökohtaisesti on niin ikään mukava ajatus, että jotkut muutkin kuin oman lähitiedeyhteisöni edustajat lukisivat ja olisivat kiinnostuneita tutkimuksestani.

Sosiaalitieteilijänä minulla olisi myös mahdollisuus ottaa osaa ihmisten arkielämää koskevaan keskusteluun. Päivän sanomalehteä lukiessani tai ajankohtaisohjelmaa seuratessani tuhahtelen joskus itseriittoisesti. Olisivat kysyneet minulta. Ja kun sitten kysyvät, ovat päällimmäiset ajatukset valitettavan usein enemmin tuskan kuin innostuksen sävyttämiä.

Aina on tietysti kiire (tehdä sitä tutkimusta, jotta ylipäätään olisi jotain mitä yleistajuistaa). Toisinaan taas tuntuu, ettei kuitenkaan tiedä keskusteltavasta aiheesta riittävästi (joo periaatteessa olen tehnyt väitöskirjan aiheesta mutta varttuneempi kollega x on tehnyt aihetta sivuavaa tutkimusta vuosikymmenten ajan ja on muuten parempi esiintyjä). Joskus myös itse kysymykset tuntuvat epäolennaisilta, vanhentuneilta, omituisilta tai jopa ärsyttäviltä (miksi minun pitäisi vastata kysymykseen omasta lempikauneudenhoitotuotteestani kun ei syöpätutkijakaan joudu nimeämään henkilökohtaista suosikkisyöpäänsä).

Jos ja kun päädyn haastateltavaksi silloin tällöin, huomaan toistavani tiettyjä jälkihoitorutiineja. Olennaisinta omassa jälkihoidossani on jälkien peittely. Pyrin yleensä varmistamaan, ettei kukaan lue, näe tai kuule haastatteluitani. Aina tosin vähintään joku sukulainen on sattunut kuuntelemaan keskellä päivää sellaista radiokanavaa, jonka olemassaolosta vain harva suomalainen on edes tietoinen.  

Pelkäänkö sitten tulla haastatteluksi? Pitkän linjan journalisti Reetta Räty oli ennen kesälomia puhumassa meille sosiaalitieteilijöille tieteen yleistajuistamisesta. Toimittajakonkarin mukaan monet tutkijat tuntuvat tekevän kaikkensa, jotta toimittajat eivät löytäisi heitä.

En tiedä, onko omalla kohdallani varsinaisesti kyse pelosta mutta piiloutua kyllä osaan. Omaan bunkkeriin on niin kovin mukavaa vetäytyä tekemään tiedettä. Laittaa valot pois ja varmuuden vuoksi sälekaihtimetkin kiinni (minun työhuoneeni kesällä). Unohtamalla kiinnittää matkapuhelinta etäisesti muistuttavan yliopiston työpuhelimen laturiin voi vielä varmistella oman selustansa (tämä on tapahtunut pari kertaa vahingossa).  Kukaan ei tiedä, että olen täällä. Olen turvassa. Problem solved? 

Mutta se kolmas tehtävä. Velvollisuus. Vai voisiko tieteen yleistajuistaminen olla myös mukavaa eikä ajanhukalta tuntuvaa pakkopullaa? Reetta Rädyn mielestä tutkijoiden pitäisi itse olla aktiivisia: viestiä omasta tutkimuksestaan, tarjota omaa asiantuntijuuttaan ja olla valmiita laittamaan itsensä likoon. Ensin ajatus tuntuu minusta kauhistuttavalta. Ehkä pelkään sittenkin. Ensimmäisenä mieleen tulevat somemöyhääjät (anonyymeissa vertaisarvioinneissakin on jo tarpeeksi kestämistä) ja leimautuminen tiedeyhteisössä (mediatyrkky: tekisi enemmän ja puhuisi vähemmän).​

Mutta oma aktiivisuus saattaisi myös helpottaa tuskaani. Olemalla itse aktiivinen tieteestä viestijä voisi ainakin pyrkiä ohjamaan keskustelua itse tärkeänä pitämiinsä teemoihin. Monet suuremmat tutkimusprojektit tekevät tiivistä yhteistyötä journalistien kanssa ja kokemukset ovat ilmeisen hyviä. Niille tutkijoille ja tutkimusryhmille, joilla ei ole käytössä viestintätoimiston osaamista tai luottotoimittajaa, on ensiarvoisen tärkeää saada tukea yliopistolta esimerkiksi konkreettisten koulutustilaisuuksien muodossa. Lopulta on kuitenkin kaikkien etu, että mahdollisimman moni meistä innostuisi yleistajuistamaan omia tekemisiään.

Tarkistin: oma puhelimeni on ainakin nyt päällä. Siitä se lähtee. Saa soittaa. 

Outi Sarpila
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, taloussosiologian yliopisto-opettaja ja Suomi ulkonäköyhteiskuntana -projektin vetäjä, joka suunnittelee tutkimusblogin perustamista.