Jaakko Suominen

Aloitin historian yliopisto-opintoni Turussa melkein tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Elokuun lopulla 1992 minulla oli yksi selkeä ammatillinen tavoite, mitä opinnoiltani halusin: mitä tahansa muuta mutta ei opettajaksi.

Pidin historianopettajan ammattia kyllä ihan kunniallisena. Nimenomaan asialleen omistautuneet innostuneet historianopettajat olivat saaneet minutkin kiinnostumaan historiasta mahdollisena opiskelualana. En tosin muista, oliko innostuksen raja mielestäni jo ylittynyt, kun lukio-opettaja näytti latinalaisen Amerikan varhaiskulttuureja käsitelleellä tunnilla omia lomadiakuviaan Meksikon ja Guatemalan porraspyramideilta.

Opettajuuskammoon oli toinen syy. Olin vielä lukiossa armoton jännittäjä. En uskaltanut viitata ensimmäisenä, koska olisin voinut vastata väärin. Tieto siitä, että tunnilla tulisin joutumaan luokan eteen esiintymään, aiheutti lamauttavaa paniikkia jo viikkokausia ennen varsinaista performanssitilannetta.

Yliopisto-opiskelu oli vapauttava kokemus. Itse sai valita ainakin osan kursseista. Tajusin, että historia on muutakin kuin suurmiehiä ja vuosilukuja. Heti ensimmäisenä opiskelusyksynä tarjolla opetusohjelmassa oli sellaisia kursseja kuin Tallinnan ravintolakulttuurin historiaa ja Yhdysvaltain mustan musiikin kulttuurihistoriaa.

Pystyin myös yhdistämään historiatieteet ja rakkaan harrastukseni, tietokoneet. Tuollainen yhdistelmä oli 1990-luvulla ammatillisestikin hyödyllinen, vaikka en ajatellutkaan sitä ensisijaisesti siltä kantilta. Pian olin mukana kehittämässä historia-alan valtakunnallisia verkkopalveluita, tekemässä vuorovaikutteista mediaa ja verkkosivustoja sinne ja tänne. Informaatioteknologian kulttuurihistoriasta sukeutui myös hedelmällinen tutkimusaihe, johon yhdessä tovereideni kanssa aloimme syventyä.

Opetustehtävät tulivat mukaan vähän kuin vahingossa. Huomasin joutuneeni ensin pitämään nettitiedonhaun seminaariopetusta suunnilleen itseni ikäisille opiskelijoille, sitten kohta esitelmöimään. Jos en uskonut itseeni opettajana, niin toiset uskoivat ja antoivat mahdollisuuksia oppia ja kehittyä opetustyössä.

Kun valmistuin vuonna 1997, jatko- ja täydennysopintojen sekä tietokoneprojektien lisäksi katselin muita työmahdollisuuksia. Auralan kansalaisopisto oli hankkinut juuri luokallisen tietokoneita ja oli käynnistämässä tietokoneiden käytön opetusta. Suomessa elettiin tietoyhteiskuntahankkeiden kulta-aikaa. Sain päähäni hakea atk-tuntiopettajan tehtävää. Minut valittiin. Rehtori ei palkannut minua luultavasti sen takia, että olisin ollut jotenkin poikkeuksellisen erinomainen tai pätevä, vaikka minulla yliopistotutkinto ja tietojenkäsittelynkin opintoja ja työkokemusta. Hän valitsi minut siksi, että muita hakijoita ei pahemmin ollut. Taisin olla ainoa.

Sittemmin sain yhä enemmän opetustöitä yliopistolla ja muissa oppilaitoksissa. Ja kumma kyllä, olen alkanut nauttia opettamisesta eri muodoissaan. Jos ajattelen suurimpia akateemisia saavutuksiani, niitä eivät ole tutkimusrahoitukset tai julkaisut. Suurin saavutukseni on se ainakin olettamani asia, että olen pystynyt innostamaan ja tukemaan satoja opiskelijoita, jotka opintojensa jälkeen ovat päätyneet mitä moninaisimpiin paikkoihin ja tehtäviin. Näin olen kokenut toimivani sen akateemisen yhteisön hyväksi, joka on antanut minulle itselleni paljon. Toisten innon ja kehityksen näkeminen tuottavat myös itselleni iloa.

On hyvä, että elämässä on tavoitteita – ja antitavoitteita. Mutta monesti suunnitelmat muuttuvat. Uudet polut ja mahdollisuudet avautuvat, vaikka toisilla teillä eteen tulee esteitä tai niitä ei tee mieli enää taivaltaa. Mihin sinä olet menossa tänä syksynä?

Jaakko Suominen
Kirjoittaja on humanistisen tiedekunnan dekaani ja digitaalisen kulttuurin professori.