Tarpeellisia uudistuksia vai muutosta muutoksen vuoksi?

Maija S. Peltola

Perinteet ovat jämähtämistä ja paikallaan junnaamista, este uusille ajatuksille – muutos tuo mukanaan pelkkää hyvää. Näinkö maailma menee? Onko niin, että edellisestä uudistuksesta ei kannata edes yrittää toipua, sen tuomia muutoksia ei ole mielekästä arvioida, sillä keskeistä on, että uusi on aina määritelmällisestikin parempi. Tältä välillä tuntuu, kun yrittää selviytyä koulutus- ja tiedepolitiikan viidakossa.

Profilaatio, poisvalinnat, lippulaivat, kärkihankkeet – niistä on nykypäiväinen korkein koulutus ja tutkimus tehty. Ennen ajateltiin, että on tarpeellista tarjota laaja-alaista koulutusta ihmisille riippumatta siitä, missä päin Suomea he asuvat, nyt yliopistojen tulee profiloitua koulutuksen tarjoajina. Sirpaleisuus on pienillä koulutusaloilla varmaankin ongelma jo laadunvarmistamisenkin vuoksi, eli keskittämällä osaamista voidaan toki saavuttaa jotain suurempaa ja säilyttää tieteenala elinvoimaisena valtakunnan näkökulmasta. Harvoin poisvalinnan perustelu kuitenkaan liittyy toiminnan parantamiseen, vaan ennemminkin kyse on taloudellisesta tehokkuudesta. Jos tämän ajattelumallin vie koulumaailman puolelle, voitaisiin todeta, ettei matematiikkaa kannata opettaa Itä-Suomen yläkouluissa eikä ainakaan lukioissa, mutta kieliä kylläkin; Varsinais-Suomessa voitaisiin puolestaan keskittyä historian opiskeluun. Tälläkö Suomi nousuun?

Korkeakouluvisio on tervetullut keino pohtia sitä, mihin maailma on menossa ja miten koulutus ja tiede pitäisi olla mukana turvaamassa tulevaisuuttamme. On tärkeää miettiä, mitä nurkan takana on, eikä pelkästään varautua siihen, vaan pyrkiä aktiivisesti muovaamaan maailmaa. Harmillisesti olemme kuitenkin harhautuneet tieltä, sillä keskustelut käydään nyt lähinnä mahdollisen yliopisto- ja ammattikorkeakoululakimuutoksen ympärillä, eikä huomiota oikein riitä siihen, mihin kysymyksiin muutokset voisivat vastata. Yliopistolaki mahdollistaa nytkin laajan yhteistyön sekä yliopistojen välillä, että ammattikorkeakoulujen kanssa, mutta vielä emme edes tiedä, mihin näillä pelisäännöillä olisi päästy. Silti uutta pukkaa.

Paineita aiheuttaa myös ajatus työnjaosta – keiden kesken ja missä asioissa? Onko tavoitteena, että duaalimalli jää historiaan, vai tapahtuuko yliopistojen välillä laajempaa sisällöllistä profilaatiota, vai jaetaanko suomalainen korkeakoulujärjestelmä erillisiin koulutus- ja tiedeyliopistoihin? Miten annetaan korkeinta tutkimukseen perustuvaa opetusta ilman tutkimusta? Vaikeaa se mahtaa ainakin olla. Olisi tarpeellista ottaa aikaa sen pohdintaan, miten vastaamme tiedeyhteisönä ja maana maailman suuriin ongelmiin, miten pidämme huolta ilmastosta, meristä, ihmisistä – miten parannamme mahdollisuuksiamme selviytyä tulevaisuudesta ilman, että kaikki kärjistyy. Suomalaisella tiedeyhteisöllä on laaja-alaisuuteensa nojaten paljon annettavaa vaikkapa koko maailmallekin, ja nyt olisi aika pohtia, millä keinoin me voisimme saada äänemme kuuluviin. Vastaukset eivät löydy mielipiteistä – vastaukset löytyvät tutkitusta tiedosta.

Uudistuksille on tietenkin tarvetta. Emme varmaankaan ole vielä miettineet aivan loppuun digitalisaation mahdollisuuksia – ei riittäne, että yritän siirtää kalvojeni teesit Moodle-alustalle. Miltä luokkahuone tai luentosali näyttää 20 vuoden kuluttua? Onko niitä edelleen? Mitä tapahtuu ajankäytölle? Onko formaali oppiminen edelleen aikaan ja paikkaa sidottua, vai käydäänkö koulua virtuaaliympäristöissä? Entä loppuuko oppiminen, kun tutkintotodistus on salkussa? Eikö elinikäiselle oppimiselle olisi laajempaa kysyntää? Onko töissä käyminen enää edes osuva kuvaus työn tekemisestä? Käykö kukaan enää missään?

Koulutus- ja tiedepolitiikka ovat avainasemassa, kun pohditaan vastauksia lukuisiin kysymyksiimme. Tämän kanssa ei kannata hosua, on oltava aikaa kuunnella asiantuntijoita, yliopistolaisia, meitä, jotka käytännössä toteutamme visioita.

Maija S. Peltola
Kirjoittaja on Turun yliopiston fonetiikan oppiaineen apulaisprofessori ja Turun tieteentekijöiden puheenjohtaja

 

Kirjoitus on julkaistu Tieteentekijöiden liiton blogissa 27.9.2017.



FacebooktwitterFacebooktwitter

2 Comments

  1. Otsikon nähdessäni Intrassa ajattelin, että tämä liittyy yliopiston hallinnon keskittämiseen ja kaikenlaiseen jatkuvasti käyttöön otettavaan uuteen tietokoneohjelmaan ja sovellukseen. Sekin tuntuu olevan hiukan päätöntä ja hätiköityä, muutosta muutoksen vuoksi. Parempi ja maltillisempi asioiden suunnittelu ja valmistelu olisi paikallaan, kiireen ja keskenkeräisen sijaan. Voisi miettiä onko muutos tosiaan pelkästään hyväksi jos lopputulos esimerkiksi tutkijoiden ja laitosten palvelun osalta heikkenee oleellisesti, ja työntekijöitä pakotetaan hätiköiden siirtymään tehtäviin, joiden kohdalla ei ole edes kunnolla mietitty mikä heidän työnkuvansa ja vastuunsa on. Muutosvastarinnasta syytetään kaikkia kritiikkiä esittäviä, mutta onko parempi sitten mennä sokeasti sokean taluttamana ja yes-hymy huulilla? Sopiiko sellainen asenne tieteelliseen organisaatioon= Kannattaisi sitä kritiikkiäkin kuunnella ja saada aikaan parempia uudistuksia, maltilla.

  2. Esa Hämäläinen

    lokakuu 12, 2017 at 7:06 am

    Ajattelin samaa, kuin edellinen kommentoija.
    Yliopistoa käsitellään ja kehitetään kuin jotakin julkishallinnon virastoa.
    Arvailen, että imperiumi eli substanssi tulee takaisin, näin aina käy, jossakin vaiheessa.
    Tukihenkilöstön tällainen etäännyttäminen subtanssista, ydintoiminnoista eli tieteestä ja opetuksesta, laitosten hiljaisesta tiedosta ja työtehtävien muuttaminen kapea-alaisiksi voi olla näille entisille moniosaajille aika ikävä asia.
    Yliopiston hallinnon pitäisi tukea tiedettä ja opetusta, nyt minusta niin ei ole. Kuulemma tätä ei ole tarkoitettu, mitä sitten. Säästötkin on saatu aikaiseksi. Oliko se 10 miljoonaa… sillähän olisi voinut saada jopa Nobel-tasoista tutkimusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *