Pasi Enges

Auto ei suostu aamulla käynnistymään. Myöhästyt täpärästi bussista ja vettä sataa taivaan täydeltä. Juuri ennen luentoa huomaat unohtaneesi yömyöhällä koostamasi materiaalit kotiin. Posti tuo karhukirjeen… Tällaiset vastoinkäymiset saavat jotenkin järkeenkäyvän selityksen, kun vilkaiset sanomalehteä tai kalenteriasi: nythän on perjantai ja kuukauden 13. päivä!

Käsitys perjantaille osuvasta 13. päivästä erityisenä epäonnen päivänä on hyvä esimerkki nykymaailmassakin elävästä arkiuskomusten perinteestä. Kuten lukematon määrä vastaavanlaisia, eri elämänaloihin liittyviä käsityksiä, myös tämä perustuu arkiajatteluun ja ihmisten välisessä kommunikaatiossa välittyvään arkitietoon. Toisin kuin tieteellinen ajattelu, arkiajattelu ei edellytä loogista argumentointia ja päättelyä; riittää, että idealla on selitysvoimaa ja takanaan omakohtaiseen kokemukseen perustuvaa tai muilta omaksuttua auktoriteettia. Emme yleensä pysähdy miettimään, miksi perjantai 13. päivä olisi erityisen otollinen vastoinkäymisille, mutta sopivassa tilanteessa se kelpaa oikein hyvin selittämään kohdalle osunutta epäonnea.

Vuodet eivät ole veljeksiä eivätkä myöskään perjantain 13. päivän esiintymisen puolesta samanlaisia. Ajanlaskutavastamme seuraa, että tällainen päivä on joka vuosi ainakin kerran, mutta pahimmillaan kolmekin kertaa. Ihmekö siis, että suuria onnettomuuksia ja katastrofeja tuntuu kasautuvan joihinkin vuosiin!

Epäonnen perjantaissa yhdistyy itse asiassa kaksi vanhaa ja laajalle levinnyttä uskomusta: perjantai on viikonpäivistä epäonnisin ja 13 epäonnen luku. Perjantaipäivän asema kalenteriviikon epattona on peräisin ennen kaikkea juutalais-kristillisestä traditiosta ja juuri perjantaina tapahtuneeksi mainitaan moni kristikunnan historian suurista tragedioista. Näitä ovat esimerkiksi Aatamin ja Eevan syntiinlankeemus, vedenpaisumus ja Salomon temppelin tuhoutuminen. Jeesuksen ristiinnaulitseminen pitkäperjantaina lienee kuitenkin tavallisimmin esitetty syy perjantain tuomitsemiselle muita viikonpäiviä huonommaksi. Vanhassa suomalaisessa – ja laajemminkin eurooppalaisessa – kristillisesti värittyneessä kansankulttuurissa perjantai on ollut päivä, jolloin esimerkiksi kylväminen, karjan ulos laskeminen, lampaiden keritseminen, voin kirnuaminen, matkalle lähtö tai uuteen asuntoon muutto on ollut kiellettyä. Jos suoranaista onnettomuutta ei tapahtuisikaan, menestystä asialleen on ainakin ollut turha odottaa.

Myös lukuun 13 sisältyvää epäonnea on selitetty Raamatun tapahtumilla. Viimeisellä ehtoollisella oli paikalla Jeesus ja hänen opetuslapsensa, siis yhteensä 13 henkeä, joukossaan petollinen Juudas. Vastaava asetelma on tuttu myös skandinaavisesta mytologiasta: 12 aasan päivälliselle saapui kutsumattomana vieraana pahansuopa Loki ja tämän seurauksena ilon jumala Balder saa surmansa. Okkulttisessa numerologiassa 13 taas on epätäydellisyyden ja kaaoksen luku. Vastaavia esikuvia luvun epäonnisuudelle voi löytää lukuisia, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että monissa maailman kulttuureissa se on onnen luku ja perjantai hyvän onnen päivä. Se, että toisinaan pilvenpiirtäjässä ei ole lainkaan 13. kerrosta, lentokoneessa istuinta tai sairaalassa tai hotellissa huonetta numero 13, tai sääntö, että päivällispöydässä ei pidä koskaan olla juuri tämän verran ruokailijoita, on kuitenkin osoitus lukuun länsimaissa assosioidusta pahaenteisyydestä.

Käsityksissä perjantain 13. päivän erityisestä luonteesta on siis tavallaan kysymys kaksinkertaisesta epäonnen mahdollisuudesta. Sinänsä hyvinkin vanhojen perinteiden yhdistyminen on kuitenkin suhteellisen uusi ilmiö: mainintoja juuri kuukauden 13. päivälle osuvasta perjantaista erityisen epäonnisena päivänä tunnetaan vasta 1800-luvun lopulta. Yhtenä vaikuttimena ajatuksen yleistymiseen pidetään yhdysvaltalaisen Thomas W. Lawsonin romaania Friday the Thirteenth (1907). Myös suomalaisesta näkökulmasta on ilmeistä, että vanhasta folkloresta periytyviä käsityksiä voimakkaammin meillä on vaikuttanut (erityisesti anglosaksisesta maailmasta tuleva) populaarikulttuuri, esimerkiksi Friday the 13th -kauhuelokuvasarja. Päivä myös ylittää vuodesta toiseen uutiskynnyksen ja media toimii tehokkaana perinteen levittäjänä.

Sanalla taikausko on folkloristien korvissa negatiivisesti arvottava kaiku ja siksi puhutaan mieluummin uskomuksista, jotka nekin ymmärretään pikemmin totuusarvonsa punnitsemiseen kutsuvina väitteinä kuin sanamukaisesti uskon ilmauksina. Arkikielenkäytössä sana on tavallinen ja sillä vihjataan henkilön herkkäuskoisuuteen tai tietämättömyyteen. Nykymaailmassa näyttää siltä, että perjantai 13. päivä noteerataan pikemmin humoristisella kuin vakavalla asenteella, ja vain ”oikeasti taikauskoiset” ihmiset antavat sen vaikuttaa ajatuksiinsa ja käyttäytymiseensä. Tosiasia kuitenkin on, että kanssaihmisiimme kuuluu myös yksilöitä, joiden kohdalla paraskavedekatriafobia eli perjantain 13. päivän kammo on todellinen mielentila. He todistelevat päivän vaarallisuutta listaamalla esimerkkejä juuri tuollaisena päivänä meillä ja maailmalla sattuneista onnettomuuksista ja katastrofeista. He odottavat pahaenteistä päivää kasvavalla kauhulla ja sen koittaessa välttävät kaikkea riskialttiina pitämäänsä toimintaa, kuten matkustamista tai jopa ulos lähtemistä. Silloin koetut vähäisemmätkin vastoinkäymiset on helppo tulkita todisteeksi siitä, että viikonpäivän ja luvun kohtalokas liitto todella vaikuttaa elämäämme. Proosallisempikin selitys toki löytyy: vuorenvarmasti epäonnea odottava tulee helposti toimineeksi tavalla, joka itse asiassa toteuttaa pelätyt odotukset.

Miksi perjantaita 13. päivää koskevat käsitykset ja muut arkiuskomukset sitten ovat kiinnostava ja tärkeä tutkimuskohde? Siksi, että ne ovat kuvaavia esimerkkejä siitä, minkälaiset tekijät voivat viime kädessä ohjata inhimillistä käyttäytymistä. Vaikkapa ravintoon, terveyteen, sukupuolielämään tai yhteisölliseen kanssakäymiseen liittyvät arkiuskomukset eivät ole ”vain” uskomuksia, vaan niillä on konkreettisia vaikutuksia tehtyihin valintoihin ja käyttäytymiseen. En voi olla näkemättä samankaltaisuutta arkiuskomusten ja ylipäänsä arkiajattelun ja arkisten toimintatapojen tutkimuksen ja tämän vuoden taloustieteen Nobel-palkinnon saaneen yhdysvaltalaisen Richard H. Thalerin tutkimustulosten välillä. Tuore nobelisti on osoittanut, että taloudellisia päätöksiä tehtäessä perusteet eivät ole välttämättä lainkaan rationaalisia, sen sijaan psykologisilla tekijöillä, tunteilla ja tuntemuksilla – sanalla sanoen päätöksen tekijän inhimillisillä ominaisuuksilla – on suuri merkitys. Me kulttuurien tutkijat emme juurikaan ole kiinnostuneita siitä, ovatko uskomukset ”objektiivisesti tosia”. Sen sijaan haluamme ymmärtää, miten ne motivoivat käyttäytymistä, miten niiden avulla jäsennetään ja tehdään mielekkääksi ympäröivää maailmaa ja omaa elämää, ja miksi ne toisinaan ovat ylivertaisia suhteessa viralliseen informaatioon ja tieteelliseen tietoon.

Pasi Enges
Kirjoittaja on folkloristiikan yliopistonlehtori



FacebooktwitterFacebooktwitter