Tutkija kansainvälistyy ja sosiaalistuu osana tiedeyhteisöä

Olin opiskeluaikanani kiinnostunut kansainvälisestä opiskelijavaihdosta. Kävin infotilaisuuksista ja pohdiskelin, mihin haluaisin lähteä. Todennäköisesti tyypilliseen perusopiskelijan tapaan en ajatellut ainoastaan tulevan vaihtopaikan opintosisältöjä vaan sitä, mihin maahan olisi kiva lähteä. Haikailin Britanniaan kielen, kulttuurin ja populaarikulttuuriin liittyneen opetustarjonnan takia. Lopulta en kuitenkaan lähtenyt mihinkään kandi- tai maisteriopiskeluni aikana. Keksin lähtemättömyydelle joitain syitä tai tekosyitä, joita en enää muista.

Väitöskirjaa tehdessäni aloin kansainvälistyä pikku hiljaa enemmän. Jatko-opintoja aloitellessani pääsin mukaan Lontooseen suuntautuneelle tutkimushankkeen valmistelumatkalle ja sittemmin kansainvälisiin kesäkouluihin ja konferenssimatkoille. Ulkomaanvierailut olivat tärkeitä oman tutkimuksellisen ajattelun kehittymisessä sekä siinä, että niiden ansiosta tutustuin toisiin tutkijoihin ja aloin pohtia, millaiseen kansainväliseen tieteenalayhteisöön oikein itse kuuluin – ja millaiseen yhteisöön en kunnolla solahtanut. Ulkomailla käyntien ohessa tärkeää tietenkin on ollut myös niin kutsuttu kotikansainvälistyminen, vierailijoiden tapaaminen omassa kotiyliopistossa.

Opiskelijavaihdosta sain sittemmin kokemusta myös puolisoni kautta. Hän oli vaihdossa Uppsalan yliopistossa ja asui soluasunnossa, jonka asukkaat oli paikalliseen tapaan mietitty tarkkaan: viiden hengen solussa asusti kaksi ruotsalaista miestä, kaksi ruotsalaista naista eri puolilta maata ja yksi ulkomaalainen vaihto-opiskelija.

Kävin Uppsalassa vierailulla pari kertaa. Toisen vierailun tein joulun aikoihin, jolloin muut solun asukkaat olivat matkustaneet kotiseuduilleen. Vaikkei sillä kertaa ollut niin paljon mahdollisuuksia tutustua naapurimaan yliopistoihmisiin soluasunnon yhteistiloissa, sain kuitenkin virikkeitä tuon akateemisen kaupungin tunnelmasta, yliopistomuseosta, osakuntaravintoloista ja muista kulttuurikohteista. Paljon vanhaa rakennuskantaa säilyttänyt Uppsala tuntui kaupungilta, jollainen Turku voisi olla ilman tiettyjä historiallisia käänteitä, joita en tässä tarkemmin lähde purkamaan. Myös jotkut muut ruotsalaiset kulttuuripiirteet ovat jääneet mieleen. Vietimme joulunalusaikaa muun muassa hohtokeilaamalla ja syömällä hohtokeilauspaikan suolaisen joulunoutopöydän antimia. Aattoaamuna kävimme joogaamassa harvalukuisen keski-ikäisen osallistujakunnan ja kihittelevien teinien kanssa. Ja ruotsalaiseen tyyliin katsoimme aattona Aku Ankka -ohjelmaa televisiosta ja menimme joulupäivänä elokuviin.

Myöhemmin olin tutkimusperiodilla vierailevana tutkijana Grazissa Itävallassa. Samaan aikaan puolisoni oli kansainvälisessä työharjoittelussa Wienissä, joten käytännössä pendelöin pitkin yhtä maailman kauneinta junarataa edestakaisin Alpeilla joka viikko. Grazissa haasteena – samoin kuin Kiotossa Japanissa myöhemmin vierailevana tutkijana ollessani – oli se, miten saada kontakteja paikallisiin tutkijoihin. Tapaamisten sopiminen seminaarien ulkopuolella oli kummassakin tapauksessa kaikkien kiireiden takia hankalaa, vaikka toki tutkimusvierailuista oli myös se hyöty, että pystyin uudessa ympäristössä keskittymään normaalia hallinto- ja opetusarkea paremmin omaan tutkimustyöhön ja kirjoittamiseen.

Tutkijavierailujen lisäksi olen ollut myös muutamia kertoja Erasmus-opettajavaihdossa Itävallassa, Portugalissa ja Norjassa. Myös niissä tapauksissa keskeistä on ollut sopia ennakolta, miten konkreettisesti vierailu yhdistyy osaksi vastaanottajayliopiston normaaleja opetussuunnitelmia. Toisaalta olennaista on ollut se, miten vierailujen aikana pystyy käymään keskusteluja paikallisten tutkijoiden ja opettajien kanssa. Samoin kuin tutkimusvierailujen tapauksessa myös opettajavaihdossa haasteena on ollut kaikkien ihmisten jatkuva kiire, jossa yksittäisen ulkomaalaisen tutkijan kohtaamiselle ei aina löydy aikaa.

Eli mitä akateemisista ulkomaanvierailuista olen oppinut? Tietenkin sen, että kansainvälistyminen rikastuttaa omaa ajattelua, tutkimusta ja opetusta sekä hyödyttää yksittäisen tutkijan lisäksi laajempaa joukkoa tutkijoita. Olen oppinut myös sen, että aina ei ole helppoa päästä ulkopuolisena mukaan kiireiseen paikalliseen tutkimusyhteisöön, jossa jokaisella on omia arkisia toimiaan ja intressejään.

Edellä mainittujen opetusten perusteella olen yrittänyt muuttaa omaa toimintaani. Vierailijan pitää olla itse aktiivinen ottaessaan kontaktia ulkomailla toisiin tutkijoihin ja opettajiin. On myös tärkeää varata aikaa vierailijoiden ottamiseen vastaan omassa kotiyliopistossamme. Aikaa pitää varata keskusteluihin ja yhteistyöhön, kun vierailijat tulevat uransa eri vaiheissa opiskelemaan, opettamaan ja tutkimaan Turun yliopistoon.  Sosiaaliseen vuorovaikutukseen pitää varata aikaa sekä töissä että vapaamuotoisemmin vaikkapa harrastuksissa, nähtävyyksiin tutustuen sekä kulinarististen ajanvietteiden parissa.

Jaakko Suominen
Kirjoittaja on humanistisen tiedekunnan dekaani