Kalle-Antti Suominen

Viimeaikaiset tapahtumat Euroopan Unionin jäsenmaissa ovat nostaneet esiin eurooppalaisen demokratian arvot ja niihin kiinteästi liittyvän oikeuslaitoksen riippumattomuuden. Tämä ajatteluhan on lähtöisin Montesquieun vallan kolmijaosta: lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Näiden keskinäinen tasapainottelu vaihtelee toki maasta toiseen. Yleensä rinnalle nostetaan vapaa media ”vallan vahtikoirana” ja neljäntenä valtiomahtina.

Kaikkien valtiomahtien toiminnan yhtenä pohjana on kuitenkin tieto, jonka tuottajana ja käsittelijänä yliopistot ovat avainasemassa.  Siten yliopistojen riippumattomuus on yksi demokratiamme kulmakiviä. Tieteen vapauden ohella siihen kuuluu myös koulutuksen sisältö ja koulutuksen saavutettavuus sekä kriittisen ajattelutavan edistäminen. Emme vain tuota ja käsittele tietoa, vaan koulutamme myös ne, jotka tekevät sitä yhteiskunnan eri tasoilla. Siihen sisältyy valtaa ja vastuuta.

Vaaleihin vaikuttaminen tiedon valikoinnilla, vääristelyllä ja taitavalla kohdentamisella ei ole uusi idea, mutta tehokkaiden algoritmien ja laajasti käytössä olevien digitaalisten alustojen myötä se on noussut näkyväksi haasteeksi demokratiallemme. Siksi huolellisesti ja vastuullisesti tuotettu tieto ja sen kriittinen arviointi on entistä tärkeämpää. Suomessa yliopistojen riippumattomuus ei onneksi ole noussut varsinaiseksi ongelmaksi: kriittisten puheenvuorojen ja päätöksentekoa haastavien näkemysten esittäminen on varsin näkyvää ja hyväksyttyä.

On kuitenkin syytä huolehtia, että yliopistot pysyvät jatkossakin luotettavina tiedon ja siihen perustuvien näkemysten tuottajina. Useimmiten tätä luotettavuutta haastetaan tuomalla esiin tutkimustulosten tai asiantuntijoiden näkemysten keskinäinen ristiriitaisuus. Kuitenkin juuri eriävät näkemykset kertovat riippumattomasta toiminnasta. Tulosten ohella pitää aina katsoa myös lähtökohdat, menetelmät ja argumentointi, koska tuloksia tai näkemyksiä tulee tarkastella niiden valossa.

Tieteen avoimuus pelkistetään usein keskusteluksi tieteellisten julkaisujen avoimesta saatavuudesta, mikä on toki tärkeä ja myös taloudellisesti merkittävä asia. Kuitenkin yhtä tärkeää olisi päästä avoimesti arvioimaan tutkimuksen lähdeaineistoa ja menetelmiä, sekä tutkimusprosessin eri vaiheita. Tämä on paljon haastavampaa kuin pelkkä tulosten avoin saatavuus. Mutta jos kattavaa avoimuutta ei edistetä ja sen merkittävyyttä ei haluta huomioida, tieteellisen tutkimuksen luotettavuutta voidaan myös perustellusti haastaa.

Toki laajan avoimuuden riskinä on, että prosessin avaaminen aineistoista alkaen antaa paremmat mahdollisuudet tarkoitushakuiseen tulosten mitätöimiseen. Mielestäni se riski on otettava, jos haluamme pitää kiinni yliopistojen luotettavuudesta jatkossakin. Turun yliopiston avoimen tieteen ja tutkimuksen kehittämisessä onkin jo aloitettu linjausten ja alustojen valmistelu koskien koko tutkimusprosessin avoimuutta aineistoista menetelmien kautta lopputuloksiin.

On selvää, että kaikkea tutkimuksen lähtökohtana olevaa tietoa ei voi sellaisenaan tuoda avoimeksi, koska niihin yleensä liittyy merkittäviä henkilösuojakysymyksiä. Myös tässä on yliopistojen oltava entistä tarkempia. Siihen velvoittaa niin uudistunut lainsäädäntö kuin varoittavat esimerkit sosiaalisen median puolelta. Mutta jo pelkästään metatieto eli tiedon olemassaolon kirjaaminen on askel avoimuuden suuntaan.

Kriittinen tekijä tutkimuksen ja koulutuksen ohjailussa on rahoitus. Rahoituksen määrä ja sen saamiseen liittyvät ehdot antavat mahdollisuuden ohjata yliopistojen toimintaa, mikä johtaa huonoimmillaan epäilykseen riippumattomuuden vähenemisestä. Suomessa valtio on merkittävin yliopistojen rahoittaja. Useimmiten se toimii hyvänä riippumattomuuden takaajana. Toimiihan oikeuslaitoksemmekin valtion rahoituksella. Yliopistojen perusrahoitus määräytyy nykyään kovin yksityiskohtaisen ja siten toimintaa ohjaavan panos-tuotos-mallin kautta. Lisäksi koulutukseen kohdistuu erilaista muutakin sääntelyä kuten koulutusvastuut ja tutkintokiintiöt.

Tutkimuksen puolella perusrahoituksen rooli on jatkuvasti vähentynyt ja täydentävän rahoituksen rooli kasvanut. Toki täydentävästäkin rahoituksesta tulee merkittävä osa valtiolta etenkin Suomen Akatemian kautta. Joka tapauksessa rahoituspäätösten kohdentuminen yksittäisiin tutkimuksiin korostaa päätöksenteon läpinäkyvyyden tarvetta.

Säätiöt ja yritykset ovat myös tutkimuksen rahoittajia. Toistaiseksi tätä ei ole nähty uhkana vapaalle tutkimukselle, koska esimerkiksi säätiöt nauttivat merkittävää arvostusta ja niiden toiminnassa nähdään enemmän pyyteettömyyttä kuin halua ohjailuun. Tosiasiassa isoimmissa säätiöissä tiedeyhteisön jäsenet osallistuvat arviointeihin ja päätöksentekoon. Rahoituspohjan sirpaloituminen voidaan nähdä myös riippumattomuutta edistävänä asiana.

Suurempi haaste on odotetusti yrityksiltä tuleva tutkimusrahoitus. Toistaiseksi sen määrä on kuitenkin rajallinen ja kohdistuu usein aloihin, joissa etsitään teknisiä ratkaisuja eikä varsinaisesti tietoa yhteiskunnan ja päätöksenteon käyttöön. Mutta tästä huolimatta tutkijan tulee olla tarkkana ja on erityisen tärkeää tuoda esiin kaikki mahdolliset riippuvuudet ja rahoittajat. Erityisesti terveyteen liittyvässä tutkimuksessa on merkittäviä taloudellisia intressejä ja siten riskejä, jotka on hyvä tiedostaa ja välttää kaikin mahdollisin tavoin.

Yliopistolaissa todetaan että ”Yliopistoilla on itsehallinto, jolla turvataan tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus”. Yleisesti puhutaan yliopistojen autonomiasta. Se on oleellinen osa yliopistojen riippumattomuutta. Perusrahoituksen jaossa käytettävä malli kuitenkin ohjaa yliopistojen toimintaa ja se voidaan nähdä myös autonomiaa rajoittavana tekijänä. Kuvaavaa on, että mallista käydään jatkuvaa keskustelua. Toisaalta koetaan, että mallia pitäisi yksinkertaistaa vähentämällä koulutuksen ja tutkimuksen indikaattoreita, strategisen eli harkinnanvaraisen rahoituksen osuutta tulisi lisätä tai vähentää, tai sitten tuoda malliin uusia indikaattoreita kuvaamaan toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on vahva halu ohjata yliopistoja profiloitumaan ja säätelemään koulutustaan ja tutkimustaan ”tuottavampaan” suuntaan. Tämä on huolestuttava kehitys, jota tulisi tarkastella yliopistojen riippumattomuuden kannalta. Rahoitusta on suunnattu entistä enemmän erilaisiin profiloitumistoimenpiteisiin ja koulutusta suuntaaviin kärkihankkeisiin. Yliopistojen oikeutta valita vapaasti sekä opiskelijansa että koulutus- ja tutkimusalansa haastetaan jatkuvasti. Etenkin yliopistoille myönnettävän strategisen rahoituksen jaosta puuttuu läpinäkyvyyttä ja riittävää vuoropuhelua.

Näyttää siltä, että yliopistojen pitkäjänteisen ja riippumattoman toiminnan edellytyksenä oleva määrältään ja jakoperusteiltaan riittävän vakaa perusrahoitus on korvautumassa enenevässä määrin lyhytaikaisilla ja poukkoilevilla täsmähankkeilla. Keskustelu on painottunut ymmärrettävästi rahoituksen määrään, vaikka pitkällä aikavälillä ja demokraattisen järjestelmämme kannalta pohdinta yliopistojen toiminnan riippumattomuudesta on paljon keskeisempi asia.

Kalle-Antti Suominen
Kirjoittaja on Turun yliopiston tutkimuksesta vastaava vararehtori



FacebooktwitterFacebooktwitter