Mistä tulevaisuuden insinöörit, luonnontieteilijät ja matemaatikot?

Vesa Taatila

Maassamme on jatkunut jo vuosien ajan erikoinen ilmiö. Matematiikan, luonnontieteiden ja tekniikan opiskelijoiksi korkeakouluihin hakeutuvia on jatkuvasti vähemmän. Olemme jo tilanteessa, jossa moniin näiden alojen hakukohteisiin tulee alle yksi ensisijainen hakija aloituspaikkaa kohti.

Työllisyys- ja palkkanäkökulmat eivät pysty selittämään alojen vetovoiman heikkenemistä. Näiden tutkintojen suorittajat ovat jo pitkään nauttineet keskimääräistä korkeammasta työllisyydestä sekä palkkakehityksestä. Näköpiirissä ei ole megatrendejä, jotka olisivat tätä tilannetta muuttamassa.

Jos vetovoiman laskevan käyrän ongelmat eivät liity työuraolettamiin, ne voivat liittyä vain hakijoiden aiempiin opintoihin. Julkisuudessa on käyty keskustelua muun muassa lukion matematiikan opiskeluinnon vähenemisestä, kun matematiikkaa ei ole enää pakko kirjoittaa ylioppilaskokeissa. Tämän on nähty heijastuvan kiinnostuksen vähenemisenä myös luonnontieteellisiin aineisiin, joissa matematiikka on keskeinen työkalu.

Toinen aste on kuitenkin liian myöhäinen kohta puuttua asiaan. Jos ammatilliselle puolelle ei hakeudu riittävästi opiskelijoita tekniikan koulutuksiin ja riittävän moni ei valitse lukiossa matematiikkaa ja luonnontieteitä, on tilanteen korjaaminen jo mahdotonta. Siksi ratkaisun keskiöön nouseekin peruskoulu.

Olen itse (muodollisesti) pätevä aineenopettaja fysiikkaan, tietotekniikkaan ja matematiikkaan, ja toiminutkin jokusen vuoden näiden aineiden opettajana viime vuosituhannella. Jo silloin olin havaitsevinani, että oppilaiden matemaattinen osaaminen ja ennen kaikkea motivaatio vaihtelivat suuresti. Täysin epätieteellisen mutu-metodin perusteella sain käsityksen, että samalta alakoulun luokalta tulleilla motivaatio olisi ollut varsin lähellä toisiaan, eli että luokanopettajalla olisi ollut huomattava vaikutus matemaattiseen intoon.

Olen siitä lähtien miettinyt, miten paljon luokanopettaja vaikuttaa oppilaidensa koko tulevaan urakehitykseen. Olisiko niin, että jos luokanopettaja saa innostettua oppilaansa matematiikkaan ja luonnontieteisiin, heillä on paremmat lähtökohdat menestyä aineissa myös yläkoulussa? Tällöin he todennäköisemmin valitsevat toisella asteella teknisiä, matemaattisia tai luonnontieteellisiä aineita, ja edelleen voivat hakeutua niille aloille korkeakouluissa. Jos näin on, tulisi varmistaa, että mahdollisimman moni luokanopettaja kokee matematiikan positiiviseksi oppiaineeksi ja haluaa välittää innostuksensa myös oppilailleen.

Luokanopettajakoulutukseen on Suomessa vaikea päästä. Erinomaisten lukiotulosten lisäksi tarvitaan kovat näytöt pääsykokeissa ja haastatteluissa. Prosessissa mitataan tärkeitä sosiaalisia taitoja, aineistojen hallintaa ja tiedon syntetisointia monien muiden tärkeiden asioiden lisäksi. Matemaattisia taitoja niissä ei kuitenkaan mitata muutamaa pääsykokeen mahdollista tilastollista tulkintaa lukuun ottamatta. Kun matematiikka ei ole lukiossakaan pakollinen kirjoituskohde, on luokanopettajaksi hyvinkin mahdollista päästä varsin pienellä matemaattisella innostuksella ja osaamisella.

En ole törmännyt suomalaiseen tutkimukseen luokanopettajien oman matemaattisen suuntautuneisuuden vaikutuksesta oppimistuloksiin ja edelleen oppilaiden tuleviin opinto- ja uravalintoihin. Olisi kiinnostavaa tietää, onko mutuilussani mitään perää, joten tässäpä ilmainen vinkki jollekulle jatko-opintojaan suunnittelevalle tutkijalle.

Voi olla hyvinkin, että minulla on väärä hypoteesi, mutta aihe on kansallisesti niin tärkeä, että jokin selvyys siihen olisi hyvä saada. Kun kansainvälinen osaamiskilpailu kiristyy entisestään, ei näin pienellä kansakunnalla ole varaa antaa muille maille infinitesimaalistakaan etua.

Vesa Taatila
Kirjoittaja on Turun ammattikorkeakoulun rehtori ja Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan neuvottelukunnan puheenjohtaja.



FacebooktwitterFacebooktwitter

3 Comments

  1. Hyvä ja tarpeellinen avaus suuremmallekin yleisölle – mutta ei ihan helppo asia käsitellä. Itse pelkäsin luonnontieteitä ja matematiikkaa koulussa ihan turhaan. Oppimiseni kannalta olisi sopinut paremmin lähteä ilmiön ihmettelystä eikä mekanistisesta pulmien oikein/väärin suorittamisesta. Varmaan metodit ovat muuttuneet, mutta opettaja on avainasemassa.

    • Jep, Minun arvaukseni mukaan oppijan voimaantuminen on aika lailla keskiössä. Matematiikka ei ole itsessään vaikeaa, mutta jos sen perusmekanismeihin on päässyt syntymään pelko- ja epävarmuustiloja, on vaikeaa keskittyä asian oppimiseen. Pitää varmaan paikkansa kaikissa oppiaineissa (oma kokemus ennen kaikkea ruotsista…), mutta matematiikasta se heijastuu kovin moniin muihinkin aiheisiin.

  2. Takana on toistakymmentä vuotta matematiikan opettamista ja asiaan löytyisi paljonkin sanottavaa. Esitetyssä hypoteesissa on vinha perä, itse olen joutunut oikomaan omilla tunneillani jopa ihan virheellistä opetusta ja olen huomannut, että osa luokanopettajista suorastaan pelkää matikkaa.

    Mutta mutta… Se suurin juttu. Suurelta osalta oppilaita puuttuu sisu ja sitkeys ongelmanratkaisuun lyhytjänteisyyteen kannustavassa elämäntempossa. Sitten toinen juttu se matematiikan arvostus… Miten se välittyy lopulta, kun matematiikan opettajia ei suuremmin arvosteta alansa osaajina. Miten välittää oppilaille tiedon matematiikan tärkeydestä, jos itse TIETÄÄ sen tärkeäksi, mutta ei TUNNE niin, kun oma kokemus on toinen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *