Kari Kallioniemi

Martin Luther Kingin murha, Pariisin opiskelijamellakat, tankit Prahan kaduilla ja Vanhan ylioppilastalon valtaus. Mitä nämä ’hullun vuoden’ tapahtumat olivat ja mitä ne merkitsevät tänä päivänä? Kulttuurihistorian oppiaineen 20.4 Sirkkalan kampuksella järjestämä seminaari 1968: Toivon ja Raivon vuosi kokosi yhteen opettajia, tutkijoita, jatko-opiskelijoita ja aikalaisia antamaan vastauksia tähän kysymykseen ja avaamaan vuoden perintöä erilaisista näkökulmista.

Vuoden 1968 tapahtumissa kiteytyi moni sodanjälkeisen ajan historian suuntaviiva. 1960-luvun teknis-taloudellinen kehitys oli luonut utooppisen uskon ihmiskunnan mahdollisuuksiin ja tämä usko purkautui tuolloin vallankumouksellisena ja erilaisia vapauksia peräänkuuluttavana liikehdintänä. Demokratia, ihmisoikeudet, rotukysymykset, sukupuolien välinen tasa-arvo ja yksilönvastuu olivat esillä erilaisissa niin kulttuurisissa kuin poliittisissa protesteissa ympäri maailman.

Seminaariluentojen yhteydessä ei voinut välttyä ajatukselta, mikä näiden protestien  perintö on tänä päivänä. Mitä tapahtui tuolloin 1960-luvun viattomuuden ja optimismin hengelle? Elääkö vuoden 1968 henki some-raivossa ja -kiihkossa, vai onko se tuon ajan vapauden vaatimusten yllättävä äpärälapsi? Olemmeko jonkinlaisessa kulttuuris-yhteiskunnallisessa umpikujassa sen suhteen, mitä demokratian protestiäänille on tapahtumassa? Missä on vuoden 1968 henkisenä perintönä toivo, kun ilmassa tuntuu olevan pelkästään raivoa?

Vuoden perinnön purkaminen alkoi Yhdysvaltojen tapahtumista. Aluksi Helsingin yliopiston Fulbright-professori Daniel Cobb (The Sound and The Fury: Remembering the Poor People’s Campaign) ja kulttuurihistorian jatko-opiskelija Niko Heikkilä (Between Different Worlds: Democracy and the Siege of Chicago) tutustuttivat meidät kahden tapauksen kautta kuohuntaan uudella mantereella. Cobbin esityksessä pureuduttiin Martin Luther Kingin viimeiseen suureen kampanjaan rodullisen ja taloudellisen tasa-arvon puolesta, jota Cobb oivaltavasti kuljetti eteenpäin esittämillään Bob Dylanin kappaleilla, joilla on ikoninen rooli yhdysvaltalaisessa tuon ajan protestiliikehdinnässä. Heikkilä puolestaan tutustutti kuulijan demokraattien vuoden 1968 puoluekokoukseen, joka oli vallankumouksellisen ja väkivaltaisen protestoinnin osalta vedenjakaja amerikkalaisen suuren yleisön muodostamissa mielikuvissa 1960-luvun radikalismista.

Tämän jälkeen siirryttiin Euroopan puolelle. Kulttuurihistorian tutkija Mila Oiva ja Erasmus-opettaja Eka Tchkoidze loivat katsauksen itä-Euroopan tapahtumiin ’hulluna vuonna’ (Year 1968 in Eastern Europe) ja Italian kielen emeritusprofessori Luigi de Anna muisteli vuotta omien kokemustensa kautta  esityksessä The Italian ‘Sessantotto’. When Italy went crazy (and a little bit also myself),  jossa tuli hyvin esiin se, kuinka vuosi 1968 aktivoi äärivasemmiston ohella myös äärioikeiston.

Puhuin itsekin tilaisuudessa ja puutuin myös tähän vuoden ’vastaprotestien’ perintöön esityksessäni The Very British Storm in a Teacup’ – 1968 and the Failed Revolution. Niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa rotukysymykset, ja erityisesti Britanniassa maahanmuutto entisistä kolonioista, oli vahvasti esillä tuon vuoden tapahtumissa. Suuri sodanjälkeisen ajan historian kysymys Britannian kohdalta on kuitenkin erityisesti se, synnyttikö vuosi 1968 thatcherismin, suuren brittiläisen yleisön reaktion yhteiskunnan vapaamielisyyttä, radikalisoitumista ja vasemmistolaistumista kohtaan. Brittikonservatiivi Enoch Powellin (pääkuvassa) 20.4. 1968 pitämän maahanmuuttajavastaisen puheen laineet ovat lyöneet aina Brexit-aikaan asti.

Mielenosoituksen jälkiä Bordeaux’ssa toukokuussa 1968.

Loppuesityksissä pureuduttiin Suomen tapahtumiin ja tutkija Katja-Maria Miettunen kysyi aluksi esityksessään Vanhan valtaus vuoden 1968 symbolina, miten tuo tapahtuma  aikanaan uutisoitiin Suomen mediassa ja miten sitä on muisteltu eri vuosikymmeninä aina tähän päivään asti. Erkki Tuomiojan mielestä Vanhan valtaus oli ’pseudotapahtuma’, joka ei saanut aikanaan juuri mitään huomiota suomalaisessa julkisuudessa. Miettunen toikin hyvin esiin sen, miten tuon tapauksen symbolinen ja nostalginen arvo on kasvanut vuosikymmenien varrella ja muodostunut osaksi yleistä 1960-lukuun liittyvää muistikulttuuria ja -teollisuutta. Se on kitkeränsuloinen osa tuon teollisuuden ja suurten ikäluokkien vaaliman vapautumisen vuosikymmenen muistikulttuuria.

Päivän anti huipentui kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immosen persoonalliseen synteesiin vuoden tapahtumista ja perinnöstä otsikolla Tulevaisuuksien vuosi. Aikalaiskokijana ja suurten ikäluokkien edustajana Immonen loi monipuolisen ja värikkään panoraaman vuodesta, jossa kulkivat rinnakkain hänen henkilökohtaiset muistonsa turkulaisena opiskelijana sekä poliittisten ja karnevalististen maailmantapahtumien seuraajana.

Immosen avaintermit vuoteen 1968 olivat osallistuminen, ajatusten ja ohjelmien tuottaminen ja   itsemääräämisoikeus. Juuri itsemääräämisoikeudettomuuden kokemus oli vahvana niin ajan nuorisolla kuin Itä-Euroopan mailla, erityisesti Tšekissä, jossa haluttiin toteuttaa Neuvostoliiton määräysvallasta poikkeavaa ihmiskasvoista sosialismia. Yhteenvetona Immonen kysyikin, mitä itsemääräämisoikeudelle on tapahtunut vuoden 1968 jälkeen? Onko se kutistunut vain itsemääräämisoikeudeksi elämäntapa- ja kulutusvalintojen suhteen, vai onko vuoden 1968 tavoite ihmisyyden kasvusta ja autonomiasta toteutunut? Tämä kiteytyi Immosen viittaukseen 1960-luvun Summerhill-liikkeen pyrkimykseen tehdä oppilaasta oman itsensä subjekti ja vastuullinen oppimisestaan. Nämä tavoitteet ovat koulutuksessa tiuhasti läsnä edelleen, erona nykypäivään on nyt se, että vuonna 1968 oppilaalla oli aikaa kasvaa tuohon vastuuseen, kun nykypäivänä kasvuun vaadittava aika vähenee vähenemistään jauhautuessaan tehokkuusajattelun rattaissa.

Päivän lopuksi paneelikeskustelu Feminismi 1968/2018 puheenjohtajanaan Mona Mannevuo, ja osallistujina Pihla Hänninen, Tuula Juvonen, Heidi Kurvinen ja Marianne Liljeström, pohtivat feminismin jatkumoita ja säröjä vuodesta 1968 nykypäivään. Paneelissa tuli hyvin esiin sukupuolisiin vähemmistöihin ja sukupuolten tasa-arvoon liittyvien kysymysten ’nupullaan olo’ vielä vuonna 1968. Feministisen liikehdinnän ja ajattelun kirjo on kuitenkin laajentunut valtavasti vuoden 1968 jälkeen ja paneelissa tuotiin monipuolisesti esiin feminististen puolueiden, metoo-kampanjan ja esimerkiksi Pride-kulkueiden rooli vuoden 1968 perinnön jatkajina.

Kaiken kaikkiaan esitykset herättivät yllättävän vähän voimakkaita reaktioita yleisön joukossa olleissa aikalaisissa – asia, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yleistä 1960-luvun tapahtumia käsittelevissä tilaisuuksissa. Seminaari sisälsi myös viikon ajan oheistapahtumia: vuoden 1968 elokuvia käsittelevä kooste Kirjakahvilassa, vuoden 1968 toivekappaleiden hippimittari Turun kaupunginkirjaston Musiikkikirjastossa sekä Risto Jarvan elokuva ’Ruusujen aika’ esitys Bar Ö:ssä. Aiheesta kiinnostuneet voivat tutustua myös kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin opiskelijoiden harjoitustöihin vuoden 1968 tapahtumista, ja seminaarin puheenvuoroista löytyvät tallenteet myös samalta sivulta: https://1968seminaari.wordpress.com

Kari Kallioniemi
Kirjoittaja on Turun yliopiston populaarikulttuurin historian dosentti

 

Pääkuva: Paul Townsend



FacebooktwitterFacebooktwitter