Kaksikymmentä vuotta Eurooppalaisen korkeakoulualueen rakentamista

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun 29 Euroopan maan opetusministerit allekirjoittivat ns. Bolognan julistuksen Eurooppalaisen korkeakoulualueen kehittämisestä. Tällä hetkellä jäsenmaita on 48.

Eurooppalaisessa korkeakoulutuksessa on näiden kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtunut huomattavia muutoksia. Kaikki mukana olevat maat ovat ottaneet käyttöön kolmiportaisen (kandidaatti-maisteri-tohtori) tutkintorakenteen ja yhteensopivan opintopistemitoituksen. Nämä kaksi asiaa olivat keskeisiä alkuperäisiä tavoitteita, sillä opiskelijoiden ja työvoiman liikkuvuuteen tarvitaan helposti vertailtavissa olevia rakenteita. Likimainkaan kaikki eurooppalaiset korkeakouluopiskelijat eivät kuitenkaan vielä opiskele uuden tutkintorakenteen mukaisissa ohjelmissa. Esimerkiksi Saksassa ja Venäjällä toteutetaan edelleen runsaasti myös rakenteeltaan muunlaisia tutkinto-ohjelmia.

Muista alkuperäisistä tavoitteista hyvin ovat toteutuneet kansalliset, yhteisesti sovittuja eurooppalaisia periaatteita noudattavat korkeakoulutuksen laadunvarmistusjärjestelmät, ja useimmat maat ovat allekirjoittaneet ja ratifioineet sopimuksen korkeakoulututkintojen keskinäisestä tunnustamisesta. Nämä muutokset ovat edellyttäneet kaikilta myös lainsäädännön uudistamista.

Muutosvauhti on kuitenkin ollut hyvin erilainen eri maissa, ja monilla myöhemmin mukaan tulleilla on ollut suuria vaikeuksia saada muut kiinni. Epätasapainoa on selvästi nähtävissä Länsi- ja Itä-Euroopan välillä. Yksikään maa ei varmasti ole toteuttanut kaikkia tavoitteita.

Suomi on ollut mallioppilas: olemme toteuttaneet meille sopivassa muodossa useimmat Bolognan prosessin tavoitteet. Yksi tavoitteista on tähän asti kuitenkin ollut meillä varsin vähän esillä, niin sanottu sosiaalinen ulottuvuus. Olemme tottuneet puhumaan Suomesta mahdollisuuksien tasa-arvon maana ja ehkä ajatelleet asioiden olevan tältä osin kunnossa. Ikääntyminen, osaamistason suhteellinen lasku ja maahanmuutto ovat kuitenkin muuttaneet tilannetta. Yhä useampien saaminen korkeakoulutuksen piiriin on lähivuosien iso tehtävä. Myös niiden ryhmien, jotka nyt ovat aliedustettuina.

Elinikäinen oppiminen oli myös Bolognan prosessin alkuperäisiä tavoitteita. Nyt sen merkitys on entisestään kasvanut, osin samoista syistä kuin sosiaalisen ulottuvuuden. Työelämän muutos edellyttää osaamisen jatkuvaa päivittämistä, ja sille on kehitettävä uudenlaisia joustavia ja avoimia malleja.

Jos prosessin alussa huomio oli enemmän rakenteissa ja toimintaa ohjattiin ministeriövetoisesti, nyt keskeistä on koulutuksen laatu ja relevanssi, ja keskeisiä toimijoita opiskelijat ja opettajat. Iso muutos on myös se, että keskustelu korkeakoulutuksesta ja sen kehittämisestä on huomattavasti kansainvälisempää kuin prosessia aloitettaessa.

Riskinä on, että Bolognan prosessilla on jatkossa vain vähän vaikutusta korkeakoulutuksen kehittämiseen. Kuten edellä mainitsin, osa maista kaipaa tukea perustavoitteidenkin toteuttamisessa. Toisaalta pitkälle edenneille maille pitäisi löytää motivaatio jatkaa kehitystyötä.

Euroopan korkeakoulujen on asetettava uusia, yhä kunnianhimoisempia tavoitteita, joita toteuttamalla yhteisestä kehittämisestä saadaan mahdollisimman paljon irti. Yliopistomme monialaisuus yhdistettynä Euroopan korkeakoulualueen monimuotoisuuteen tarjoaa myös meille paljon vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Riitta Pyykkö
Kirjoittaja on Turun yliopiston koulutuksesta vastaava vararehtori.