Visiosta strategiaan

Kalle-Antti Suominen

Opetus- ja kulttuuriministeriön jakaa korkeakouluille vuosittain perusrahoitusta mallilla, joka korostaa opetuksen ja tutkimuksen tuloksia sekä menestystä täydentävän tutkimusrahoituksen hankinnassa. Tätä rahoitusmallia on vuosien varrella muutettu eri tavoin mutta sen perusperiaatteet ovat säilyneet aika hyvin.

Menneeseen katsovan osuuden lisäksi rahoitusmalliin kuuluu strateginen osuus, joka jaetaan korkeakoulujen tulevaisuuden suunnitelmien eli strategioiden perusteella neljän vuoden jaksoille, kuten 2013–2016 ja 2017–2020. Tätä osuutta on kritisoitu etenkin läpinäkyvyyden ja vuorovaikutteisuuden puutteen vuoksi.

Perinteisesti korkeakoulut ovat laatineet strategiansa itsenäisesti ja ilman ministeriön ohjausta. Toisaalta korkeakoulujen toiminnan kehittäminen on pitkäjänteistä työtä, jossa neljä vuotta on varsin lyhyt jakso. Tämä on kuitenkin muuttumassa.

Ministeriön, korkeakoulujen ja erilaisten sidosryhmien yhteistyönä on laadittu vuoteen 2030 ulottuva korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio “Ehdotus Suomelle: Suomi 100+”. Tarkoituksena on, että tämän vision tavoitteet ja niitä tukevat kehittämisohjelmat sekä kymmenen vuoden aikajana näkyvät myös yliopistojen strategioiden sisällössä.

Vision tavoitteet ovat varsin selkeät. Yli puolelle nuorista tulee saada korkeakoulututkinto, tutkimus- ja kehittämistoiminnan osuus bruttokansantuotteesta nostetaan neljään prosenttiin, synnytetään vahvoja ja vetovoimaisia osaamiskeskittymiä ja panostetaan osaavan työvoiman kehittämiseen. Korkeakoulutusta ja asiantuntijuutta kehitetään elämän eri tilanteisiin.

Tilannekuva vision taustalla on se, että suomalaiset korkeakoulut ovat vahvoja toimijoita mutta niiden kansainvälinen vetovoima ja kilpailukyky eivät ole kaikilta osin riittävää – voi tietysti kysyä, että miten paljon tässä on ministeriön ja sidosryhmien näkemystä ja näkevätkö korkeakoulut asian aivan samalla tavalla.

Vision toteuttamista edistävät viisi kehittämisohjelmaa määrittelevät tiekartan, jonka ministeriö julkisti 31.1.2019. Yliopistojen rahoitusmallin uusimmassa versiossa strategisen rahoituksen osuus on noussut 15 prosenttiin, ja se jakaantuu yliopiston strategiaa ja uudistumista tukevaan osuuteen sekä valtioneuvoston korkeakoulu- ja tiedepoliittisia tavoitteita tukevaan osuuteen.

Vision kehittämisohjelmat määrittävät tuon jälkimmäisen osuuden ja vuosittain jaettavan rahan määräksi on yliopistoille arvioitu n. 80 M€. Siten näiden ohjelmien on syytä näkyä tavalla tai toisella kaudelle 2021–2030 laadittavissa yliopistojen strategioissa. Toki strategioiden tärkeimpänä elementtinä on edelleenkin yliopistojen omat ja itsenäisesti asetetut uudistumistavoitteet. Myös strategiarahoituksen määräytymiseen on luvattu läpinäkyvyyttä ja vuorovaikutusta; nähtäväksi jää toteutuuko vihdoin tämä aiemminkin kuultu lupaus.

Kehittämisohjelmien nimet ovat: 1: “Osaavimman työvoiman kotimaaksi”, 2: “Uudistuva korkeakoulutus ja digitaalinen palveluympäristö”, 3: “Korkeakouluyhteisön osaamisella maailman parasta oppimista ja oppimisympäristöjä”, 4: “Korkeakoulut Suomen parhaiksi työpaikoiksi” ja 5: “Yhteistyö ja avoimuus tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan voimavaraksi”.

Näissä ohjelmissa on paljon sellaisia elementtejä, jotka löytyvät jo Turun yliopiston nykyisestä strategiasta. Niissä ei myöskään ole mitään kovin uutta ja mullistavaa, koska digitalisaatio, jatkuva oppiminen, kansainvälistyminen, verkostoituminen, yritysyhteistyö ja tutkimusinfrastruktuurien kehittäminen ovat tuttuja asioita. Yliopistoja syytetään kovin jähmeiksi toimijoiksi, mutta kaikkein haastavin kohta löytynee kuitenkin ohjelmasta 5, jossa tavoitteena on neljän ministeriön yhteistyön edistäminen. Siinä on pitkä ja kivinen polku kuljettavana.

Turun yliopiston kannalta mielenkiintoinen kohta on “Tutkintotavoitteita nostetaan vuodesta 2021 alkaen aloilla, joissa on sekä koulutus- että työelämäkysyntää”. Tämä avaa monia mahdollisuuksia yliopistollemme, joka on suosittu hakukohde ja monet tutkintokiintiömme ylittyvät jo nyt. Myös koulutuksen läpäisyajat ovat Turussa parantuneet määrätietoisen työn ansiosta, mikä on eduksi kun uudistetussa rahoitusmallissa painotetaan myös valmistumisaikoja. Joissain yhteyksissä on myös mainittu koulutusvastuiden uusiminen, mikä toteutuessaan saattaisi avata mahdollisuuksia yliopiston monitieteisyyden vahvistamiseen.

Visiotyö oli varsin monimuotoinen ja pitkä prosessi. Ensimmäisissä verkkokyselyissä ja työpajoissa painotettiin muun muassa yliopistojen profiloitumista, joka on nyt korvautunut pehmeämmällä tavoitteella rakentaa vahvoja osaamiskeskittymiä.

Olen aiemmin itse kritisoinut niin ministeriötä kuin Suomen Akatemiaa siitä, että maailmaa katsotaan vanhojen oppiainemääritelmien pohjalta ja profiloituminen ymmärretään vain yksittäisten perinteisten oppiaineiden poisvalintojen kautta.

Olemme Turun yliopistossa nostaneet esiin monitieteistä lähestymistapaa, jossa profiloituminen tapahtuu temaattisten kokonaisuuksien kautta. Tässä mallissa oppiaineiden sisällä tapahtuu muutoksia, jotka tukevat temaattisuutta ja oppiainerajat ylittävää yhteistyötä. Osaamiskeskittymät sopivat tähän näkemykseen paremmin kuin oppiaineprofiloituminen. Ne ovat parhaimmillaan myös enemmän kuin yhden korkeakoulun rakennelmia, mikä sopii varsin hyvin viime vuosina rakennettuun Lounais-Suomen korkeakoulujen ja moninaisten sidosryhmien yhteistyöhön.

Kalle-Antti Suominen
Kirjoittaja on Turun yliopiston tutkimuksesta vastaava vararehtori



FacebooktwitterFacebooktwitter

1 Comment

  1. Mihinköhän tämän strategian painopistealueet perustuvat? Eivätkö yhteiskunnan toiminnot pyöri ilman valtavaa korkeakoulutettua reserviä, vai onko tarkoitus kouluttaa vain silkan kouluttamisen ilosta ja imagosyistä? Vai onko reservin tarkoitus tuottaakin ylijäämää korkeakoulutetuille, jotta korkeakoulutettujen palkkatasoa voidaan pudottaa? Ounastelen, että perusteena ovat jotkut abstraktit ”kilpailukyky” tms. ja kansallisena strategiana kilpailu globaalien suuryritysten murusista, jotta nämä toisivat jotain toimintojaan Suomeen oletettavasti laadukkaan koulutetun työvoimamme vetäminä. Nähtäväksi jää, eivätkö muutkin voi tehdä samaa ja voiko koulutustaso olla niin eri tasolla, että se voisi voittaa palkkatason, verotuksen, sijainnin ja ilmaston kaltaiset epäkannustimet. Tämä vaikuttaa lähinnä siltä, että koulutusta ei tarjota siksi, että sitä aidosti tarvittaisiin, vaan siksi, että muillakin on. Tästä taas seuraa helposti koulutusinflaatiota, joissa koulun penkillä vain istutaan ja istutaan, mutta relevantin osaamisen olisi saanut työelämässä jo ajat sitten, jos sinne olisi vain menty ja päästy. Systeemimme kannalta tämä on ongelma, koska tämä penkillä istuminen tapahtuu verorahoilla.

    Samaten yleistä yhteiskunnallista kehitystä tarkastelemalla tuntuisi, että painopistettä kannattaisi siirtää esim. hoiva-alojen vetovoiman ja arvostuksen kasvattamiseen, koska tänne tarvitaan tekijöitä ja myös rahaa. Ylipäätään kuumaa ilmaa korkeakoulustatuksesta olisi hyvä purkaa, ettei päädytä enempää luokkayhteiskunnan suuntaan. Tämä ei tietystikään ole välttämättä yliopistolla kenenkään intressi. Kun työmarkkinat kuitenkin muuttuvat tulevaisuudessa ja tehtävän työn määrä luultavasti absoluuttisesti vähenee, tuntuisi mielekkäämmältä enemmänkin lisätä koulutuksen tarkoituksenmukaisuutta ja ketteryyttä pois massiivisista tutkinnoista.

    Edelleen en ymmärrä, että jos puhutaan yliopistoista nimenomaan korkea*kouluina* ja osana suomalaista koulutusjärjestelmää, niin kenen kanssa tarkalleen sen pitää kilpailla ja miksi olla kansainvälisesti houkutteleva? Toimivatko muut koulut näin? Ei veronmaksaja maksa ulkomaisten kouluttamisesta eikä hyvä koulutusinstanssi ole sellainen, jolla on niin suuri status että se voi imuroida lähtötasoltaan parhaimmat opiskelijat listoilleen, vaan sellainen, joka kykenee nostamaan oppilaidensa taitotasoa parhaiten näiden opiskellessa. Toisaalta luulisi, että jos se tekee näin, sen arvostuskin kyllä nousisi samalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *