Kalle-Antti Suominen

Turun Yliopistosäätiö jakoi jälleen kerran apurahoja Snellmanin päivänä 13.5.2019 tukeakseen yliopistolla tehtävää tutkimusta. Pidin tilaisuudessa oheisen juhlapuheen, jossa pohdin tieteen ja tutkimuksen olemusta ja merkitystä nykypäivän maailmassa.

Mikä motivoi meitä tutkijoita? Tämä kysymys on hyvin ajankohtainen. Kun katsomme tämän päivän maailmaa, vaikuttaa siltä, että kamppailemme yhä uudestaan jo saavutettujen demokratian, rauhan ja ihmisarvon edistysaskeleiden puolesta. Meitä haastavat myös ympäristökysymykset, ilmastonmuutos ja luonnonvarojen riittävyys, eli teemme paljon työtä lähinnä itse aiheuttamiemme ongelmien ratkaisemiseksi.

Kuitenkin tutkimus on perinteisesti ollut myös uuden löytämistä. Sitä on vauhdittanut uteliaisuus, ei pelkästään välttämättömyys. Tarkoituksena on katsoa kohti tuntematonta ja lisätä tietomme määrää ja monipuolisuutta. Puuttuuko ajastamme nyt katsominen eteenpäin, ja onko tutkimuksen arvo yhä enemmän vain tunnettujen ongelmien ratkaisussa? Onko nähtävissä oleva lyhyen aikavälin hyöty se merkittävin tekijä, kun päätämme mitä tutkitaan ja millaista tutkimusta rahoitetaan? Ympäröivän yhteiskunnan viesti tuntuu usein viittaavan tähän suuntaan.

Asiaa on hyvä katsoa hieman toisesta näkökulmasta. Eräs tieteen tärkeä tehtävä on olla kriittinen monenlaisten enemmän tai vähemmän perusteltujen totuuksien suhteen. Tämä tarkoittaa jo olemassa olevien ja yleisesti hyväksyttyjen tieteen tulosten jatkuvaa haastamista.

Tieteenfilosofi ja fyysikko Thomas Kuhn on kuvannut tieteen kehittymistä paradigmojen ja ennen kaikkea niiden murtumisen kautta. Meillä on jokin yleisesti hyväksytty tieteellinen käsitekokonaisuus ja vakiintunut lähestymistapa, kunnes sitä vähitellen haastetaan uusien oivallusten, havaintojen, menetelmien tai tulkintojen kautta.

Uuteen näkemykseen suhtaudutaan aluksi kriittisesti, mutta kun riittävän moni tutkija kääntyy sen kannattajaksi, tapahtuu joskus hyvin nopeakin paradigman muutos, jossa uusi näkemys korvaa vanhan. Kuhnin mukaan tiede ei siis edisty vakaasti ja pienin askelin vaan siihen kuuluu tasaista kehitystä, jota katkovat vallankumoukset ja nopeat käännökset.

Muutokseen kuuluu myös se, että vaikka lopputulos eli vanhan näkemyksen korvautuminen uudella on jossain vaiheessa jo selvästi näköpiirissä, muutosta on välillä vaikea hyväksyä kunnes tulee vanhan näkemyksen lopullinen romahdus. Nuoruudessani luin paljon John Kenneth Galbraithin kirjoja, joissa historian kulkua ja talouden kehitystä yhdistettiin varsin kiehtovalla tavalla. Yksi Galbraithin käsitteistä oli ”lahon oven sisään potkaisu”, jolla kuvattiin niin viimeisten ristiretkeläisten pakoa linnoitetun kaupungin Akkon romahtaessa 1291 kuin amerikkalaisten paniikinomaista poistumista Saigonista 1975. Lahoja ovia löytyy usein tieteestäkin.

Mutta palataan Kuhniin. Hän esitteli näkemyksiään kuuluisassa kirjassaan Tieteellisten vallankumouksien rakenne jo vuonna 1962. Hänen alkuperäistä näkemystään on käsitelty ja kritisoitukin tieteenfilosofiassa hyvin paljon. Mutta pääpiirteissään se vastannee useimpien tutkijoiden omaa kokemusta siitä, miten eri tieteenalat ovat kehittyneet vuosien varrella.

Toisaalta on hauska katsoa, miten tällä hetkellä kohistaan etenkin kauppatieteissä häiriöistä eli disruptioista, toisin sanoen siitä, miten esimerkiksi erilaiset digitalisaation mahdollistamat jakamistalouden uudet kuviot haastavat perinteisen liiketoiminnan. Netflix, Über ja AirBnB ovat usein mainittuja toimijoita. Disruptioonkin liittyvät heikot alkusignaalit, sitten muutoksen tulo kiihtyvällä vauhdilla, ja lopulta vanhaan ajatteluun tukeutuvien jääminen muutoksen jalkoihin.

Hyvänä esimerkkinä mainitaan usein filmien ja valokuvauspaperien valmistaja Kodak. Vierailin yrityksen valtavalla tehdasalueella Rochesterissa New Yorkin osavaltiossa 90-luvulla, ja se oli itse asiassa lähes oma kaupunkinsa, jossa oli tarjolla laaja palvelujen joukko päiväkodista ampumarataan. Rochesterin yliopistossa oli vahva optiikan tutkimuskeskus ja yliopiston keskusaukio kantoi George Eastmanin eli Kodakin perustajan nimeä.

Kodak oli itse asiassa digitaalisen valokuvauksen kehityksen uranuurtajia, mutta yrityksessä ei oivallettu paradigman muutosta vaan sinnikkäästi pitäydyttiin vanhassa. Laho ovi potkaistiin sisään kun yritys hakeutui velkasaneeraukseen vuonna 2012, mutta se jatkaa kuitenkin olemassaoloaan, toki huomattavasti pienentyneenä ja kovin erikoistuneena.

Vastaavaa osaamiseltaan ja resursseiltaan merkittävän toimijan kyvyttömyyttä nähdä tai hyödyntää heikkoja signaaleja sekä sinnikästä ja liian pitkään kestävää pitäytymistä vanhassa on nähty toki lähempänäkin. Nokian kännykänvalmistuksen nousu ja tuho on varmasti yksi suomalaisten vahvimpia sukupolvikokemuksia.

Kuten tieteellisessä vallankumouksessa, myös yritysmaailman disruptiossa vain harva oivaltaa alussa uusien ajatusten arvon ja vastarinta on voimakasta, mutta lopulta uusista tavoista tulee jälleen yksi vakiintunut toimintamalli. Prosessiin voidaan sitten liittää muotisanoja kuten luova tuho, alustatalous ja perinteisten ammattien katoaminen. Mutta Nihil sub sole novum, kuten Raamatussa on todettu. Onhan sitä pyörää ennenkin keksitty uudestaan. Disruptiota hehkuttavien kannattaisi lukea Kuhnin ajatuksia.

Mielestäni Kuhnin näkemys tieteen vallankumouksista kertoo, että tieteen pitää katsoa sekä eteenpäin että sisäänpäin, ja siten tavallaan taaksepäin omaan menneisyyteensä, jotta se voi haastaa itseään. Kun maailmankaikkeus laajenee, kaikkein oleellisinta ei ole mitä sen reunalla tapahtuu, vaan miten kaikkeuden sisäinen rakenne kehittyy, elää ja osin kuoleekin jotta uutta voisi syntyä. Tätä ehkä korostaa se, että maailmankaikkeudella ei oikeastaan ole reunaa, vaan laajeneminen on sisäinen prosessi, mittatikkujen muutos.

Tiede on itse asiassa aina pyrkinyt uteliaisuuden tyydyttämisen ohella tuottamaan niin henkistä kuin fyysistä hyvinvointia, sekä taloudellista ja yhteiskunnallista hyötyä. Valitettavasti se on myös valjastettu usein vähemmän kunniallisiin tarkoitusperiin kuten rotuoppeihin tai joukkotuhoaseiden kehittämiseen. Aikamme ei siis ole tässä suhteessa mitenkään erilainen aiempaan verrattuna. Se tarkoittaa myös, että uteliaisuus arvona ei ole kadonnut mihinkään. Meidän vain on itse sitä arvostettava ja huolehdittava, että tasapaino tieteenteon erilaisten tarkoitusten ja pyrkimysten välillä säilyy. Jokainen meistä viime kädessä itse valitsee, mitä tutkimme, miten tutkimme ja kenen kanssa tutkimme – ja mitö siitä kerromme niin kollegoille kuin suurelle yleisölle.

Turun yliopistossa on jo pitkään korostettu tieteenalojen välistä yhteistyötä niin uuden tiedon tuottajana kuin vanhojen totuuksien haastajana. Joskus monitieteisyyden korostamista tarkastellaan siirtymisenä oppiainepohjaisesta tutkimuksesta ilmiöpohjaiseen tutkimukseen. Ilmiöpohjaisuus on saanut varsinkin koulutuksen puolella myös paljon kritiikkiä. Koetaan, että se johtaa koulutuksessa vajavaiseen ja pinnalliseen osaamiseen ja tutkimuksessa metodologisesti heikkoihin tuloksiin.

Mutta on perusteltua kysyä, että edustaako perinteinen oppiainejako kaikista hyvistäkin puolistaan huolimatta vanhaa paradigmaa, jota uudenlainen monitieteinen lähestymistapa nyt haastaa? Tuntuu tosin siltä, että yliopistoissa uusi lähestymistapa ymmärretään jo hyvin, mutta lahoavat ovet sijaitsevat enemmänkin ministeriöiden ja poliitikkojen suunnalla. Joka tapauksessa yhdessä digitalisaation ja jakamistalouden kanssa tarve edistää monitieteistä lähestymistapaa haastaa yliopistoja. Säilyykö arvostamamme yliopistollinen yhteisö edelleen edelläkävijänä vai karkaako tieteenteon ydin ja eturintama muualle?

Uskon kuitenkin, että tiede voi nyt ja tulevaisuudessa hyvin, ja ihmisten arvostus sitä ja sen toimintatapoja kohtaan säilyy. Esko Valtaojan ja Hans Roslingin kaltaisille kirjantekijöille on jatkossakin laaja asiakaskunta. Erilaisissa maine-, vaikuttavuus- ja arvostusselvityksissä suomalaiset yliopistot ja etenkin Turun yliopisto suoriutuvat erinomaisesti. Edelleen yliopistoomme hakeutuu opiskelijoiksi merkittävä määrä nuoria joka vuosi. Toimintatapamme tulevat varmasti muuttumaan, mutta tulevaisuudessakin yliopistoissa tehdään hyvää ja monipuolista tiedettä, jota yhteiskuntamme arvostaa monin tavoin.

Kalle-Antti Suominen
Kirjoittaja on Turun yliopiston tutkimuksesta vastaava vararehtori



FacebooktwitterFacebooktwitter