Profiloidutaan sivistysyliopistoksi
Ilmasto lämpenee, merenpinta nousee, emmekä tiedä, monelleko sukupolvelle maapallo säilyy elinkelpoisena. Tieteellä ja teknologialla on ollut tärkeä rooli siinä, että meille on kehittynyt moderni, länsimainen, kulutuskeskeinen elämäntyyli, joka puolestaan on olennaisesti vauhdittanut ympäristökriisiä.
Nykyisessä maailmantilanteessa tieteiden keskeinen tehtävä on kantaa vastuunsa ja vastata ihmiskunnan suuriin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen ja globaaliin eriarvoisuuteen. Haasteet ovat niin monimutkaisia, että niihin on mahdotonta vastata kenenkään tutkijan yksinään. Vain yliopistoinstituutio ja -yhteisö voivat luoda edellytykset siihen tarvittavalle monitieteiselle tutkimukselle.
Kapea-alaisten oman alansa huippuasiantuntijoiden lisäksi nykyisessä maailmantilanteessa tarvitaan laajasti sivistyneitä tutkijoita, joilla on rohkeutta, luovuutta ja kykyä tarkastella maailmaa eri näkökulmista. Nykymaailma tarvitsee sivistysyliopistoa kipeämmin kuin koskaan.
Yliopistossamme on käynnistetty strategiatyö, jossa hahmotellaan yliopistomme pitkän aikavälin tavoitteita ja arvoja. Tällöin käydään myös keskustelua siitä, miten profiloidumme suomalaisella yliopistokentällä.
Viime vuosien tiedepolitiikka on ohjannut yliopistoja profiloitumaan kapea-alaisesti ja elinkeinoelämän tarpeita painottaen. Opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa profiloitumista, jota leimaavat poisvalinnat ja keskittyminen muutamaan painopistealaan.
Tämä ajattelutapa sopii huonosti yhteen sivistysyliopiston idean kanssa. Nykyisin suomalaisella yliopistokentällä voikin jo erottautua muista valitsemalla toisenlaisen tien: profiloitumalla sivistysyliopistoksi, joka puolustaa monialaisuuden merkitystä. Turun yliopistolla maamme vanhimman kulttuuri- ja yliopistokaupungin yliopistona on hyvät perusteet tarttua tähän mahdollisuuteen. Samalla sen tulisi konkretisoida strategiassaan, mitä se tarkoittaa sivistyksellä nykyisessä maailmantilanteessa.
Sivistys on kykyä tarkastella maailmaa eri näkökulmista
Sivistyksen käsitteen juuret ovat saksalaisessa Bildungin käsitteessä, jolla 1700-luvun lopun saksalaisfilosofit tarkoittivat sitä, miten kulttuurin ravitsemina jatkuvasti kehitymme ja aktualisoimme potentiaaliamme.
Hans-Georg Gadamer toteaa pääteoksessaan Wahrheit und Methode (1960), että sivistystä luonnehtii kyky ottaa etäisyyttä siihen, mikä on meille lähimpänä, ja olla vastaanottavainen ja avoin erilaisille näkökulmille: sivistyksessä kyky ”ottaa etäisyyttä itseensä” kietoutuu tietoisuuteen ”mahdollisten toisten näkökulmista”. Elämme parhaillaan monin tavoin polarisoituneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa tietoisuudelle toisten näkökulmista – olen itse puhunut näkökulmatietoisuudesta – on erityinen tarve.
Ymmärrys siitä, että asioihin on aina monta näkökulmaa, auttaa asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Se avaa laajemman näköalan, johon kytkeytyy kyky hahmottaa asioita ajallisessa perspektiivissä – tietoisena siitä, etteivät asiat ole aina olleet näin ja että ne voivat olla tulevaisuudessa toisin. Tällainen laajempi historia- ja tulevaisuustietoinen lähestymistapa mahdollistaa näkökulman siirtämisen lyhyen tähtäimen hyödyistä siihen, mihin päämääriin ihmiskunnan pitäisi pyrkiä pitkällä aikavälillä.
Sivistykselle keskeinen kyky tarkastella maailmaa eri näkökulmista edellyttää avoimuutta uudelle tiedolle sekä dialogista suhtautumistapaa. Aidossa dialogissa ei pyritä voittamaan väittelyä omilla argumenteilla vaan pureutumaan keskusteltavaan asiaan yhdessä niin, että ymmärrys siitä lisääntyy, eri näkökulmat täydentävät ja vahvistavat toisiaan ja eri osapuolten ymmärrys asiasta kasvaa. Keskusteltava asia näyttäytyy tällöin moniulotteisempana kuin pelkästään yhden ihmisen tai yhden tieteenalan tarkastelussa. Yhdessä päästään avarampaan ymmärryshorisonttiin, joka ylittää osapuolten alkuperäiset horisontit.
Uusien näkökulmien löytäminen edellyttää myös mielikuvitusta. Tarvitsemme kykyä kuvitella erilaisia näkökulmia ennen kuin voimme tarkastella niistä maailmaa. Meidän on osattava kuvitella toisen kokemus ja toisen todellisuus, jotta voimme yrittää ymmärtää niitä. Ilman mielikuvitusta jäämme oman, ahtaan maailmamme vangeiksi, eikä meille avaudu näköaloja toisiin maailmoihin, menneisiin, nykyisiin ja tuleviin.
Mielikuvitus on keskeinen voimavara paremman maailman rakentamisessa. Jotta voi rakentaa parempaa maailmaa, täytyy ensin pystyä kuvittelemaan se.
Sivistynyt mieli onkin avoin sekä tieteille että taiteille. Kirjallisuus ja muut taiteet tunnetusti ravitsevat mielikuvitustamme ja luovaa potentiaaliamme. Ne kutsuvat meidät kuvittelemaan toisenlaisia elämänmuotoja, tulevaisuuksia ja elämänpolkuja. Mielikuvitusta tarvitaan niin toisen kokemuksen kuin oman tulevaisuuden ja ihmiskunnan erilaisten mahdollisten tulevaisuuksien kuvitteluun. Ilman muistia ja mielikuvitusta olemme tuomittuja toistamaan aina samaa. Ilman muistia ei voi oppia menneisyydestä, ilman mielikuvitusta ei voi kuvitella tulevaa.
Kapea hyötynäkökulma ei ole yliopiston etu
Olen omissa tutkimuksissani pureutunut siihen, miten kirjallisuus voi kehittää kerronnallista toimijuuttamme, kykyämme toimia omaehtoisesti suhteessa meitä ympäröiviin tarinaympäristöihin ja niiden meille välittämiin kulttuurisiin merkityksenannonmalleihin. Olen pohtinut kirjallisuuden voimaa kehittää mahdollisen tajuamme, joka on sekä kykyä kuvitella menneitä, nykyisiä ja tulevia kokemusmaailmoja mahdollisuustiloina että sen tajua, miten asiat voisivat olla toisin.
Kirjallisuus avaa meille uusia ajattelun, kokemuksen ja toiminnan mahdollisuuksia. Se voi kehittää niin historiatietoisuuttamme kuin kykyämme kuvitella erilaisia tulevaisuuksia sekä taitoamme vaihtaa näkökulmaa – myös ottaa tulevien sukupolvien näkökulma, heidän jotka arvioivat nykymaailmaa ja nyt tekemiämme ratkaisuja heidän maailmaansa johtaneena menneisyytenä.
Esimerkiksi Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa (2012) maapallon vesivarannot ovat huvenneet ja eletään vesisotien aikaa. Valtaa pitävä armeija on pyyhkinyt pois menneiden vuosisatojen historian ja kirjoittanut sen uudelleen omia intressejään palvelevaan muotoon, joten tavalliset ihmiset eivät tiedä, miten vesisotien aikaan päädyttiin. Päähenkilö Noria palaa toistuvasti pohtimaan ”entismaailman” ihmisiä ja sitä, mikä johti vesikatastrofiin, mutta hänen ystävänsä toteaa: ”Ei maksa vaivaa ajatella heitä, Noria. Eivät hekään ajatelleet meitä.”
Miten tulevat sukupolvet tulevat ajattelemaan meistä? Meidän on hyödyllistä pohtia myös yliopistoyhteisönä, miten tulevat sukupolvet tulevat arvioimaan valintojamme ja ratkaisujamme. Näyttäytyvätkö nykyiset ratkaisumme heille käsittämättömän itsekeskeisinä ja lyhytnäköisinä vai käänteenä kohti kestävämmän elämänmuodon rakentamista?
Itärannan dystooppinen visio on myös hyvä muistutus siitä, miten totalitaarisen hallinnon saadessa vallan vaarassa ovat aina ensimmäisenä humanistinen tutkimus ja taiteet (kuten tämän hetken Unkarissa, jossa Orbán on lakkauttanut kokonaisia humanistisia tieteenaloja ja kontrolloi tiukasti taiteentekemistä). Vapaa, riippumaton tutkimus ja taide ovat vapaan yhteiskunnan kulmakivet. Yliopistomme tunnuslause, ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”, muistuttaa meitä tutkimuksen vapauden merkityksestä.
Tämä on erityisen tärkeä muistutus nykymaailmassa. Elämme välineellisen järjenkäytön hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa asioita perustellaan niiden lyhyen aikavälin kapeasti käsitetyllä hyödyllä. Hyödylliseksi lasketaan lähinnä välitöntä taloudellista hyötyä tuottava toiminta. Kuitenkin talouden pitäisi olla vain väline hyvään elämään, ei itseisarvo.
Myös kirjallisuutta arvioidaan nykyään yhä useammin kapeasta hyötynäkökulmasta. Meitä kehotetaan lukemaan, koska se parantaa sanavarastoa ja lukutaitoa, pidentää elinikää ja lisää empatiakykyä. Mutta hyötynäkökulma ei tavoita sitä, mikä kirjallisuudessa lopulta on olennaista.
Kirjallisuus esimerkiksi tekee meistä ihmisinä moniulotteisempia, tutkii ihmisen maailmassa olemisen mahdollisuuksia ja avaa meille uusia näköaloja niin menneeseen, nykyhetkeen kuin tulevaan. Kirjallisuuden voimaa tehdä meistä ihmisinä moniulotteisempia voi pitää meille ratkaisevasti hyödyllisempänä kuin kirjallisuuden mahdollista kapeasti ymmärrettyä terveysvaikutusta, sillä mitä hyötyä on lukuharrastuksesta tutkimusten mukaan koituvalla kahdella lisäelinvuodella, jos elämä on yksiulotteista ja mekaanista? [1]
Kirjallisuus osallistuu omalta osaltaan myös keskusteluun siitä, mitä on hyvä elämä. Tämän filosofisen peruskysymyksen pohtimiseen osallistuvat omista näkökulmistaan sekä taiteilijat että tutkijat. Mitä on hyvä elämä aikana, jolloin koko ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuus on uhattuna? Mihin tähtäämme tässä tilanteessa yliopistoyhteisönä ja ihmiskuntana – mitkä ovat toimintaamme ohjaavat arvot ja päämäärät?
Yliopisto inhimillisen kasvun vauhdittajana
Tieteiden ja taiteiden on tärkeää yhdistää voimansa, kun yritämme yhdessä kuvitella parempaa maailmaa ja työskennellä sen saavuttamiseksi.
Sivistys ei nykymaailmassa voi tarkoittaa pelkkää humanistista sivistystä, vaan tarvitsemme laajempaa sivistyskäsitystä: ihmiskunnan suurten ongelmien ymmärtämiseksi on hahmotettava mahdollisimman monialaisesti – ihmis- ja luonnontieteellisiä näkökulmia yhdistäen ja taiteiden tarjoamista näköaloista ammentaen – mahdollisia polkuja parempaan, kestävämpään ja oikeudenmukaisempaan maailmaan.
Tässä tilanteessa yliopiston ei tulisi pyrkiä olemaan ensisijaisesti taloudellisen kasvun vauhdittaja vaan inhimillisen kasvun vauhdittaja. Inhimilliselle kasvulle on olennaista kyky kehittää ihmisenä olemisen eri ulottuvuuksia ja luovaa potentiaalia sekä kykyä itsenäiseen, kriittiseen ajatteluun, laajojen kokonaisuuksien hahmottamiseen ja syvälliseen asioiden merkityksen pohtimiseen. Inhimillisen kasvun vauhdittajana yliopiston tulisi olla myös oikeudenmukaisemman maailman edistäjä.
Profiloidutaan siis sivistysyliopistoksi, jossa monialaisuuden mahdollistama moninäkökulmaisuus syventää ymmärrystä ihmisenä olemisen moniulotteisuudesta, vahvistaa kriittistä, luovaa ajattelua ja luo edellytykset suuriin globaaleihin haasteisiin vastaamiselle.
Olkaamme sivistysyliopisto, joka tähtää paremman maailman rakentamiseen tuleville sukupolville kouluttamalla näkökulmatietoisia, laajasti sivistyneitä, mieleltään avoimia ja vastuuntuntoisia maailmankansalaisia.
Hanna Meretoja
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori ja humanistisen tiedekunnan varadekaani.
[1] Blogitekstin kirjoittamisen jälkeen sain kuulla sairastavani rintasyöpää. En lähde muuttamaan tekstiä, mutta korvaani särähtää nyt tämä kohta, jossa kirjoitan kahdesta lisäelinvuodesta. Ottaisin hetkeäkään epäröimättä kaksi lisäelinvuotta, vaikka ne olisivatkin aiempaa ”yksiulotteisempia”. Toivon, että lääketiede pitää minut hengissä ja että kirjallisuus antaa sanoja käsitellä sitä, mille ei löydy sanoja.
Kertomusten tutkijana olen jo ennen sairastumistani miettinyt kulttuurisesti hallitsevaa kertomusta ”taistelusta” syöpää vastaan. Syöpään sairastumisesta kertominen taistelukertomuksena väistämättä määrittää potilaat voittajiksi ja häviäjiksi, ikään kuin ne, jotka selviävät, olisivat taistelleet sinnikkäämmin. Jokainen potilas kuitenkin tekee varmasti parhaansa. Taistelumetafora sopinee paremmin lääkäreiden päivittäiseen työhön syöpää vastaan.
Terveyttä ja sairastumista ajatellaan helposti individualistisesti, jokaisen yksilön omana projektina ja taisteluna, mutta olemme aina terveitä ja sairaita osana yhteisöä – riippuvaisina toisistamme, silloinkin kun emme sitä huomaa.
Päätin heti, että haluan puhua tilanteestani avoimesti yliopistoyhteisössä ja että minuun saa olla vapaasti yhteydessä, vaikken välttämättä pystykään vastaamaan kaikkiin viesteihin. Minua on liikuttanut ja kannatellut kaikki se lämpö, jota olen saanut työyhteisöltäni. On ollut koskettavaa nähdä, miten vakava sairastuminen voi tehdä näkyväksi muuten piiloon jäävää välittämistä, myötäelämistä ja lähimmäisenrakkautta – inhimillisyyttä, joka on yliopistoyhteisön tärkeimpiä voimavaroja.
Profiilikuva: Maria Grönroos