Ei mitään salattavaa, paljon pelättävää

“If you have nothing to hide, you have nothing to fear” on usein käytetty argumentti, kun puolustetaan ihmisiin kohdistuvan valvonnan ja tiedonkeruun lisäämistä. Argumentti on kuitenkin paitsi virheellinen myös suorastaan haitallinen, koska se asettuu yksittäisen ihmisen eikä yhteiskunnan tasolle ja siten ohjaa keskustelua väärään suuntaan. Se, onko meillä mitään pelättävää, ei riipu siitä mitä mahdollisesti salaamme, vaan siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa ja oikeusjärjestelmässä elämme.

Tämän tietävät hyvin Kiinan suurimpaan muslimivähemmistöön kuuluvat uiguurit, joiden arkielämää valvotaan tavoilla, joita on vaikea käsittää. Uiguurien liikkumista, käyttäytymistä, ostoksia ja kulutustapoja sekä sosiaalista elämää tarkkaillaan jatkuvasti kameroiden, mobiilisovellusten ja erilaisten fyysisten tarkastusten avulla. Pienetkin poikkeamat, kuten se ettei pidä riittävästi yhteyttä naapureihin, tai se, että ostaa kaupasta liikaa sokeria, voivat aiheuttaa pidätyksen. Sokerista kun voi rakentaa pommin, ja eristäytyminen muista on muuten vain epäilyttävää. Kiina perustelee eksessiivistä valvontaa terrorismin torjunnalla, eikä aio lopettaa ihmisoikeusrikkomuksiaan muiden maiden vaatimuksista huolimatta.

Uiguurien kohtelu on hyvä esimerkki tilanteesta, jossa yksittäisellä ihmisellä ei tarvitse olla mitään salattavaa pelätäkseen. Kaikesta, mitä uiguuri tekee tai jättää tekemättä, tulee epäilyttävää joka tapauksessa. Kun ihminen ei voi luottaa siihen, että oman maan hallinto kohtelee reilusti kaikissa tilanteissa, on paljonkin pelättävää.

Vaikka Kiinan todellisuus tuntuu kaukaiselta suomalaisille demokraattisessa oikeusvaltiossa eläville, emme voi tuudittautua siihen uskoon, että omat päättäjämme toimisivat aina ja kaikissa tilanteissa automaattisesti oikein. Tästä kertoo jo se, että viime syksynä käytännössä koko ylin poliisijohto istui oikeudessa epäiltynä virkarikoksista.

Suomessa luottamus poliisiin ja hallintoon on perinteisesti ollut todella korkealla tasolla. Tätä luottamusta ei ole horjuttanut mainitut virkarikossyytökset, ei Aarnion tapaus, eikä edes se, että useita poliiseja on tuomittu rekisteritietojen urkkimisesta. Suomalaiset luottavat poliisiin, mutta tuota luottamusta kannattaisi aika ajoin arvioida myös kriittisesti.

Erityisen ajankohtaista kriittinen arviointi on nyt, kun olemme vain muutaman viikon päässä uusien tiedustelulakien voimaanastumisesta. Yhtenä viimeisistä töistään ennen huhtikuun eduskuntavaaleja istuva eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen uusista siviili- ja sotilastiedustelulaeista. Siviilitiedustelulaki antaa Supolle aivan uudenlaisia toimivaltuuksia tiedon keräämisessä: aiemmin tiedonkeruu oli mahdollista vain epäiltäessä Suomessa olevaa henkilöä rikoksesta. Kesäkuun alusta lähtien tietoa voidaan kerätä, vaikka ei tiedettäisi tarkasti ketä epäillään ja mistä epäillään. Perusteeksi riittää uhka kansalliselle turvallisuudelle.

Yksittäiselle kansalaiselle muutos ei välttämättä tarkoita yhtään mitään: mikäli juuri sinua ei epäillä kansallisen turvallisuuden vaarantamisesta, tiedustelu ei kohdistu sinuun. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua vahingossa tiedustelun kohteeksi joutuneet viestit.

Lain mukaan tiedustelutoimissa tiedustelijan haltuun tulleet tarpeettomat viestit tuhotaan, eikä yksittäiselle kansalaiselle ilmoiteta siitä, että hänen viestinvaihtonsa on jäänyt tiedustelutoiminnan haaviin. Eli siinä, missä tiedustelun kohteelle on pääsääntöisesti aina kerrottava tiedustelusta, vahingossa kerätyistä viesteistä ei tarvitse tiedottaa. Oletus toki on, että näitä viestejä ei lueta ja tähän valtaosa suomalaisista varmasti luottaakin. Meidän on kuitenkin varmistettava se, että luottamus ei ole ainoa tiedustelutoimintaa säätelevä tekijä: valvonnan valvonnasta on huolehdittava riittävällä tasolla sekä tiedusteluorganisaation sisällä, ulkopuolella että parlamentaarisesti.

Parhaassa tapauksessa valvonnasta voidaan myös tiedottaa kansalaisille. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun havaitaan väärinkäytöksiä.

Tiedustelulain säätämisen yhteydessä käyty vilkas julkinen keskustelu osoitti, että monia meistä kiinnostaa tiedonkeräämiseen ja yksityisyyteen liittyvät asiat. Haluamme tietää mitä tietoja meistä kerätään, minne tiedot talletetaan ja kuka niihin pääsee käsiksi.

Yksittäisen ihmisen on kuitenkin hyvin vaikea suojella omia tietojaan ja varjella yksityisyyttään vain omilla toimillaan. Monet käyttämistämme palveluista on rakennettu niin, että käyttäjän on annettava lupa tiedonkeruulle jotta palveluun pääsee. Jos käyttöehtoihin ei suostu, ei pääse myöskään hyödyntämään palvelua.

Ei riitä, että toteamme että yksilö voi aina äänestää jaloillaan ja jättää käyttämättä tällaisia palveluita. Meidän on vaadittava yhteiskuntatason säätelyä ihmisten yksityisyyden ja tietosuojan varmistamiseksi ja liiallisten valvontatoimien estämiseksi. Erityisen tärkeää tämä on tilanteissa, joissa emme voi valita mitä tietoja itsestämme annamme.

Viime viikolla uutisoitiin siitä, että San Franciscon kaupunki kieltää kasvojentunnistusteknologian käytön. Kyseinen teknologia vie perinteisen kameravalvonnan seuraavalle tasolle yhdistämällä kameroiden keräämää tietoa muihin tietokantoihin ja mahdollistamalla yksittäisen ihmisen tunnistamisen ja seuraamisen laajan kuvamateriaalin joukosta.

Kasvojentunnistusteknologia huolestuttaa monia, koska se on toiminnaltaan epävarmaa ja monet kokevat sen loukkaavan yksityisyyttä liikaa. San Franciscossa tehty linjaus osoitti, että mikäli päättäjillä on halua ja kykyä säännellä uusinta teknologiaa, myös keinoja siihen löytyy.

Liisa A. Mäkinen
Kirjoittaja on maantieteen tutkijatohtori, joka tarkastelee tämänhetkisessä tutkimuksessaan subjektiivisia valvontakokemuksia.