Markus Granlund

Sain hiljattain käsiini professori Peter Flemingin artikkelin ”Dark Academia: Despair in the Neoliberal Business School”. Vaikka sen voisi tulkita “vanhan ja vihaisen” tieteenharjoittajan purkaukseksi, teksti sisältää valitettavan monia realiteetteja, joita voin itsekin allekirjoittaa nojaten omiin kokemuksiini Suomessa ja ulkomailla. Kirjoituksen voi siis tulkita myös hätähuudoksi koko yliopistosektorin toimintamallien osalta. Neoliberaalilla Fleming viittaa ylenpalttiseen kaupallistamiseen, johtamishierarkioihin, yliopiston asiakaskeskeiseen ajatteluun, säälimättömään urakeskeisyyteen ja ylipäätään kilpailullisuuteen sekä lyhytnäköiseen helposti mitattavien tulosten tuijottamiseen. Kirjoituksen ydin liittyy siihen, että tämä ajattelu aiheuttaa epätoivoa ja ahdistusta, koska se etäännyttää meidät arvoista, prosesseista ja identiteeteistä, jotka määrittävät sitä mitä yliopistossa tehdään.

Keskustelunavaus ei sinänsä ole uusi, olen myös itse aihetta sivunnut tässäkin blogisarjassa. Itselleni Flemingin kuvaukset tiedekunnan kehittämispäivästä kehittämisen irvikuvana tai siitä, miten opiskelijapalautteesta on tullut opettajien julkisen nöyryyttämisen väline (”luennoitsija olisi voinut edes silittää paitansa”) tuovat kuitenkin lohtua. En itse asiassa näe tilannetta Turun yliopistossa – enkä juuri koko suomalaisella yliopistosektorilla –näin onnettomana. Meillä on monet asiat erittäin hyvin. Oma kontekstimme on turvannut toimintamalliamme, joka edelleen nojaa vahvasti ja periaatteessa kyseenalaistamatta yliopistolaitoksen tuhatvuotisiin perusarvoihin. Nojaten ylläolevaan suuntaan kirjoitukseni nyt kuitenkin kahteen asiaan, jotka juhlapuheista huolimatta ovat usein ongelmallisia.

Yliopistoyhteisön hyvinvoinnista pitää puhua entistä painokkaammin

Ihmiset ovat yliopisto. Mutta teemmekö kaikkemme ymmärtääksemme yliopistolaisten arkea, arvoja ja huolia? Miksi joudumme jatkuvasti lukemaan tällaisia otsikoita Suomessa ja ulkomailla eri julkaisukanavissa: ”Things were going well until they weren’t; Students struggle with mental health issues”, ”Opiskelijat entistä uupuneempia ja ahdistuneempia”, ”Tohtoriopiskelijoiden arki paljastui kestämättömäksi”, ”Why graduate schools kill so many marriages”, ”Graduate school should be challenging, not traumatic”, ”Yliopistotyöntekijät väsyneitä ja ahdistuneita; eivät näe tulevaisuutta yliopistosektorilla”, jne. jne.

Osa ihmisistä suhtautuu kyynisesti näihin havaintoihin: ”Silloin kun minä opiskelin, asiat olivat paljon kurjemmin ja silti selvittiin, ihme valitusta”. Olikohan ihan näin? Jokin tässä on kyllä muuttunut, mutta en lähde muutosta tällä kertaa sen enempää analysoimaan. Itse olen sitä mieltä, että jos ihmiset ovat kerran yliopisto, en keksi yhtäkään syytä olla puhumatta näistä asioista enemmän ja painokkaammin. Keskiarvoluvut hyvinvointikyselyissä saattavat olla hämääviä, eikä keskivertotuloksiin tai hyviinkään tuloksiin pidä tuudittautua. Pintaa pitää raapia syvemmältä, sillä me tiedämme, että pinnan alla lymyää isoja ja yleisiä ongelmia. Onneksi meillä Turun yliopistossa on (vähintäänkin) Suomen parhaat hyvinvointipalvelut.

Kilpailuasetelmat rapauttavat mahdollisuuksia aitoon yhteistyöhön

Puhumme paljon yhteistyöstä ja sen tärkeydestä. Se, miten käytännössä ruokimme yhteistyötä ja kannustamme siihen, on usein kuitenkin toinen juttu. Siiloutuminen on edelleen arkea organisaatioiden sisällä ja välillä. Me vähintäänkin alitajuisesti tiedämme, että yhteistyö on toimiessaan kaikkien etu, mutta silti voimme sortua ajattelemaan lähinnä itseämme kilpailunomaisessa mielessä. Hyvä yhteistyö taasen perustuu luottamukseen ja turvallisuuden tunteeseen. Ja vaikka kilpailu on myös hyvästä prosessien ja laadun kehittämisen kannalta, sillä on aina myös pimeä puolensa.

Valitettavasti kaikki osapuolet eivät aina käyttäydy niin kuin juhlapuheissa annetaan ymmärtää, vaan työntävät kapuloita yhteistyön rattaisiin. Olen törmännyt yliopisto- ja ammattikorkeakoulukontekstissa tilanteisiin, joissa uumoiltu yhteistyökumppani hyvistä aikeista huolimatta haluaakin nähdä asetelman kilpailutilanteena tai jopa tarkoituksellisesti luoda sellaisen. Yliopistot tekevät kyllä yhteistyötä, mutta sen määrä on murto-osa potentiaalista. Tilannetta ei helpota se, että olemme koko ajan kilpailuasetelmassa niin tutkimusrahoitushauissa kuin perusrahoituksen kakun jaossakin. Toimivissakin yhteistyökuvioissa syntyy helposti ryppyjä rakkauteen, kun ennen pitkää tulee puhe tuotosten jyvittämisestä ja siihen perustuvasta rahanjaosta. Usein nämä rypyt ovat mitättömän pieniä ja olisivat yliopistojen yhteisellä tahtotilalla helposti ratkaistavissa. Silti ryppyjä on, jatkuvasti. Miksi annamme tämän tapahtua?

Turun yliopiston tiedekuntien välillä ainutlaatuinen yhteistyön henki

Monet meistä yliopistolaisista eivät halua tai jaksa vastustaa tieteellistä instrumentalismia ja managerialistista julkisjohtamista. Vaikka näillä opeilla on saavutettu myös toiminnan tehostumista, on kaiken mittaamiseen ja vertailukelpoisuuden saavuttamiseen perustuvassa ajattelussa myös merkittäviä varjopuolia (kts. Fleming), mistä yhtenä esimerkkinä on turhien esteiden syntyminen yliopistoyhteistyölle. Kuten aiemmin kävi ilmi, yhteistyötä on, mutta esimerkiksi jatkuvan oppimisen ideologian edistämisen suhteen reviiriajattelu ja nykyiset ohjausmallit eivät kannusta yhteistyöhön – melko paradoksaalista esimerkiksi uuden korkeakouluvision näkökulmasta.

Kokemukseni mukaan Turun yliopiston tiedekuntien välillä vallitsee kuitenkin ainutlaatuinen yhteistyön henki, jossa olemme pystyneet vaikeistakin ajoista huolimatta aina löytämään yhteisen sävelen. Ihmiset tuntuvat ymmärtävän, että olemme kaikki samassa veneessä – näkipä sen sitten sulavasti liukuvana purjealuksena tai orjakaleerina, kuten kerran eräs kollega heitti pilke silmäkulmassa. Emme ole antaneet raha-asioiden häiritä, vaikka jokainen yksikkö on joutunut vyötä kiristämään ja arjessa ongelmat ovat kasvaneet. Olemme silti menneet rohkeasti eteenpäin kohti yhteistä hyvää luottaen siihen, että löydämme kyllä ratkaisut eteen tuleviin ongelmiin. Lisäksi monitieteinen yhteistyö on ollut erinomaisen hauskaa ja auttanut synnyttämään aivan uudenlaisia ideoita. Yhteistyö tarjoaa peilin, jonka kautta voi reflektoida omaa osaamistaan ja omia näkemyksiään.

Monitieteinen yhteistyö on resurssiniukassa tilanteessa ainoa vaihtoehto menestyä ja saada hyvää aikaan. Myös niin sanottujen pirullisten ongelmien ratkaisemisessa se on välttämätöntä. Kun koulutamme opiskelijoita muuttamaan maailmaa paremmaksi, yhteistyö on rautaa. Kun koulutamme ihmisiä, joille tärkeää on oppimaan oppiminen, kriittis-analyyttinen ajattelu, yhdenvertaisuus ja kestävä kehitys, minkäänlainen yksiniittisyys ei vain sovi kuvaan.

Kuten keväällä käydyt jääkiekon MM-kisat osoittivat, Suomen osalta kyse oli ennen kaikkea joukkueesta, ei yksilöistä. Sujuva yhteistyö joukkueessa ei ollut vaihtoehto, vaan se oli elinehto. Kurinalaisella tiimipelaamisella mentiin supertähtiä vilisevien vastustajien ohi. Toki sinne joukkoon tarvitaan aina myös tähtiä ja mörköjä, jotka omalla suorituksellaan vetävät perässään muita ylittämään itsensä.

Markus Granlund
Kirjoittaja on Turun kauppakorkeakoulun dekaani ja amatöörijääkiekkoilija.



FacebooktwitterFacebooktwitter