Milloin asumissegregaatiosta tulee ongelma?

Hannu Ruonavaara

“Itä-Helsingin slummiutuminen pitää estää”, otsikoi Helsingin Sanomat pääkirjoituksensa 5.7.2019. Kirjoitus oli yksi viimeaikaisista puheenvuoroista, joissa on oltu huolissaan asumissegregaation lisääntymisestä Suomessa.

Segregaatio on sana, jolla ihmisyhteisöistä puhuttaessa on alun perin tarkoitettu ihmisryhmien erottamista toisistaan laein ja muin muodollisin säännöin. Segregaatiota oli muun muassa mustien ja valkoisten erottaminen eri kouluihin, julkisiin tiloihin ja liikennevälineisiin rotuerottelun ajan Etelä-Afrikassa ja USA:n Etelävaltioissa.

Asumissegregaatio on paljolti erilaista kuin rotusyrjintä. Se ei perustu lakeihin tai asetuksiin, jotka määräisivät eri sosioekonomisia tai etnisiä ryhmiä edustavat ihmiset asumaan eri asuntoalueille. Se voi toki syntyä myös syrjinnästä, mutta syrjintä on silloin epävirallista ja useimmiten lainvastaista. Yhdysvalloissa, jossa rotuun pohjautuva segregaatio on nykyäänkin yleistä, sen taustalla on usein katsottu olevan pankkien, kiinteistövälittäjien ja vuokranantajien syrjiviä käytäntöjä.

Suomen kaltaisissa maissa segregaatio syntyy paljolti asuntomarkkinoiden kautta. Ne, joilla on varaa, voivat valita asuntonsa ja asuinalueensa, muiden on tyydyttävä siihen, mitä tarjolla on. Vähävaraisten ”valittavaksi” jäävät usein vain kunnan vuokra-asunnot.

Segregaatio toteutuu ihmisten asumisvalintojen kautta. Niihin vaikuttavat resurssien lisäksi ihmisten mielikuvat asuinalueista, asumista koskevat arvostukset sekä sosiaalipsykologiassa homofiliaksi kutsuttu ilmiö: halu olla tekemisissä samankaltaisten ihmisten kanssa.

Homofilia ei välttämättä liity syrjiviin asenteisiin. ”Selvähän se on, että moni liberaali kansanedustaja tai professori ei vaihtaisi omaa samankaltaisten naapureiden aluettaan vuokrakerrostaloon Jakomäessä”, tiivisti professori Janne Saarikivi Helsingin Sanomien haastattelussa (3.8.2019). Taloustieteen nobelisti Thomas Schelling on tunnetussa segregaatiomallissaan pyrkinyt osoittamaan, että segregaatiota syntyy vaikka toimijat arvostaisikin sosiaalista ja kulttuurista moninaisuutta – riittää, että he eivät halua olla asuinalueellaan vähemmistössä.

Segregaatiossa on siis kysymys paitsi yhteiskunnan ja kaupungin alueiden rakenteellisista eriarvoisuuksista, myös ihmisten vapaudesta valita asuinalueensa. Valinnanvapaudella on rakenteellisen eriarvoisuuden oloissa taipumus tuottaa asuinalueita, joille keskittyy taustaltaan samanlaisia ihmisiä. Milloin segregaatiosta sitten tulee yhteiskunnallinen ongelma eli ongelma, johon julkisen vallan tulisi puuttua?

Suomalaisen sosiologian voimahahmo Erik Allardt antoi oman vastauksensa 1992:

”Järkevältä vaikuttaa sellainen vaatimus, ettei mikään kaupunginosa saisi alittaa verrattain korkeaksi asetettua palvelujen ja elintilojen minimitasoa. Olisi siis asetettava jonkinlainen suhteellisen korkea raja-arvo, jonka alle mikään kaupunkialue ei saisi pudota.”

Segregaatiosta tulee ongelma, jos syntyy vähäosaisten asuntoalueita, joissa ”palvelujen ja elintilojen” taso jää liian alle hyväksyttävän normin. Päätöksentekijöiden tehtävä on määritellä tuo normi ja pitää huolta, että se ylittyy kaikilla asuinalueilla. Tällä tavoin varmistuu, että ei synny alueita, joilla esiintyy tavallista enemmän vähäosaisuutta ja sosiaalisia ongelmia – ja mahdollisesti näitä syventäviä huonoja kehiä.

Sen sijaan Allardtin ajattelumallissa päätöksentekijöiden tehtävä ei ole tasoittaa asuinalueiden sosiaalista kokoonpanoa muulla tavoin – esimerkiksi sosiaalisen sekoittamisen politiikalla, josta Helsinki on ollut ylpeä. Sosiaalinen sekoittaminen tavoittelee asuinalueiden sosiaalisen kokoonpanon monipuolisuutta kaavoittamalla ja rakentamalla asuntoalueille eri hallinta- ja rahoitusmuotoja edustavia asuntoja.

Toisin kuin Allardt ajatteli, asuinalueen sosiaalisen rakenteen monipuolisuutta voi kuitenkin pitää tavoiteltavana arvona. On hyvä, että tiedämme ja tunnemme ihmisiä, jotka ovat asemaltaan ja tilanteeltaan erilaisia kuin me itse. Yksi segregaation ongelmista on se, että eri väestöryhmien elämänpiirit eroavat toisistaan.

Filosofi Iris Marion Young on pitänyt elämänpiirien eroamista monessa suhteessa ongelmallisena. Hyvä- ja huono-osaisten eriytyminen omille asuinalueilleen johtaa siihen, että hyväosaisten on vaikea ymmärtää huono-osaisten ongelmia ja näkökulmia, sillä hyväosaisuus näyttää heidän ympäristössään täysin normaalilta. Ryhmien välisten kohtaamisten puuttuminen johtaa myös siihen, että näkemys toisesta ryhmästä perustuu yksipuolisiin ja stereotyyppisiin käsityksiin, jotka haittaavat ryhmien välistä dialogia – sikäli kuin sitä syntyy.

Segregaatio on myös demokratian ongelma. Hyväosaiset äänestävät ja osallistuvat, huono-osaiset eivät. Eeva Luhtakallion ja Maria Mustrannan kirja Demokratia suomalaisessa lähiössä (2018) kertoo vähäosaisen vuokratalolähiön asukkaiden irrallisuuden ja turhautumisen tunteesta sekä vieraantumisesta yhteiskunnallisesta osallistumisesta.

Segregaatiossa ei ole kysymys pelkästään palvelujen ja elämänolosuhteiden tasosta vaan myös symbolisista asioista. Asuinalueet, joihin on keskittynyt vähäosaisia, saavat negatiivisen leiman, joka ei helposti kulu pois, vaikka olot alueella olisivatkin muuttuneet. Huono maine leimaa asukkaita ja torjuu hyväosaisia asukkaita muuttamasta alueelle. Jo huoli slummiutumisesta voi olla leimaavaa, jos ei samanaikaisesti ymmärretä sitä, että monelle lähiön asukkaalle asuinympäristö voi olla tyydyttävä ja yhteisöllinen. Tästä kertoo Lotta Junnilaisen tuore tutkimus Lähiökylä (2019).

Hannu Ruonavaara

Kirjoittaja työskentelee Turun yliopiston sosiologian professorina ja johtaa Suomen Akatemian rahoittamassa Smartland-tutkimuskonsortiossa (https://smartland.fi/) osatutkimusta, jossa tutkitaan, miten maankäyttöpolitiikalla voidaan ehkäistä asumissegregaatiota.

Kuva: Simo Rista / Helsingin kaupunginmuseo 



FacebooktwitterFacebooktwitter

1 Comment

  1. Hyvä kirjoitus Hannu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *