Pekka Hännisen perintöarkku

Terveiset tulevaisuuteen

Kun etätyötä on tehnyt yli vuoden, alkavat päivät sekaantua toisiinsa: laitoinko jo kahviin sokeria vai oliko se eilen? Saman pöydän ääressä, kaikki samoin kuin eilenkin ja sitä edellisenä päivänä. Ikään kuin aika olisi pysähtynyt.

Tästä on olemassa hauska elokuvakin, Päiväni murmelina. Elokuvassa päähenkilö elää saman päivän uudestaan ja uudestaan – päivät toistuvat näennäisen samanlaisina päähenkilön omaa toimintaa lukuun ottamatta. Jotenkin tästä luupista olisi päästävä pois – ajassa eteenpäin.

Omaa murmelin päivää olen rikkonut muun muassa lukemalla kirjoja ja nostan tässä ajatuksieni tueksi kaksi: edeltäjäni, emeritus-dekaani, professori Pentti Huovisen Parantavat bakteerit sekä Cornell-antropologin Vincent Ialentin Deep Time Reckoning.

Kumpikin luotaa aikaa – eri lähtökohdista ja eri skaaloilla. Huovinen opastaa lukijaa lääkäri-tutkijan näkökulmasta maapallon vanhimman eliöstön, mikrobien, terveysvaikutuksista 1800-luvun lopulta tähän päivään ja tulevaisuuden näkymiin. Ialenti rakentaa kehikkoa sille, miten arvioida syvää tulevaisuutta ”deep time”. Hän käytti vuodet 2012–2014 Suomessa tutustuen ydinjätteen loppusijoitusprojektiin, jossa arvioitiin tulevaisuutta kymmenien ja satojen tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen. En aikaisemmin ollut ymmärtänyt kuinka laajasta projektissa tuossa kallioluolaan sijoitettavien ydinjätteiden tulevaisuuden turvallisuuden arvioinnissa on ollut kysymys. Maaperän liikkeet, veden vaikutus, tulevat jääkaudet, meteorit ja monta muuta parametria vaativat analyysejä ja mallinnusta. Työtä tehtiin kunnes se oli valmis.

Näiden kahden teoksen yhtymäkohtaa voisi miettiä pitkäänkin – Ialenti itse nostaa esiin mikrobit tulevaisuuden ennusteessaan ajalta, jolloin ihmiskunta on jo kadonnut. Itse näen nuo aikaskaalat, niin erilaisia kun ne ovatkin, yhtymäkohtana. Myös Ialentin kuten Huovisenkin teoksessa ihminen muuttaa itse teoillaan tulevaisuutta – tulevaisuutta, johon tämän päivän teoilla voi vaikuttaa. Joidenkin mukaan elämme antroposeenia, aikaa, jona ihmisen vaikutus on pysyvästi muuttanut maapallon tulevaisuutta. Jotain olisi tehtävä tuon muutoksen pysäyttämiseksi ja nopeasti.

Tulevaisuuksia on aina monia – kysymys on siitä, mikä on se ”oikea” valinta. Puhtaasti satunnaisesti toimien emme koskaan saa sitä myöskään tietää.

Yleisesti käytössä oleva malli on katsoa taaksepäin – jos jokin toimintatapa, ihminen, yhteisö on ollut menestyksekäs menneisyydessä, voi tästä johtaa oletuksen menestyksekkäästä tulevaisuudesta. Yliopistomaailmassa tämä tarkoittaa sitä, että tie huipulle on pitkä, menestys tulee pikkuhiljaa. Yliopistoja organisaatioina katsottaessa tämä tarkoittaa, että muutokset ovat hitaita. Voisi ajatella, että ajamme laivaa tarkastelemalla peräaaltoa – tulevaisuus on seuraavassa rahoitushaussa, OKM-päätöksissä; koko muu tulevaisuus horisontin takana piilossa. Meillä on ehkä aavistus siitä, mihin olemme menossa, mutta tuo lähitulevaisuus sanelee menoa vahvasti.

Kun katsomme asiaa laajemmin, koko maailma ajoi esimerkiksi koronakriisiin peräaaltoa tarkastellen. Olemme tilanteessa, jossa toteutamme vaihtoehtoista tulevaisuutta – sellaista, jota ei pitänyt olla. Tulevaisuuden tutkimus on nykytrendi – kaikille lienee selvää, mihin ymmärrystä tulevaisuudesta tarvitaan. Entäpä jos tekisimme siinä rinnalla vähemmän turvallisia aikamatkoja tulevaisuuteen?

Kun ajan kulkuun emme juurikaan pysty vaikuttamaan, se vaihtoehtoinen tapa tähän olisi luoda niitä rinnakkaisia tulevaisuuksia, joissa muokkaamme tulevaisuutta teoillamme – tähän meillä yliopistossa, toisin kuin yhteiskunnassa, on mahdollisuuksia. Voimme luoda uudenlaisia tutkimusskenaarioita, voimme myös ottaa riskejä valinnoissamme ja tehdä yhden sijaan useita valintoja ja siirtää varsinaista valintaa myöhäisemmäksi. Tämä vaatii toki resursseja, joita tuntuu nyt olevan todella niukasti, mutta jos jäämme murehtimaan vähäisiä resursseja, saamme murehtia tuomiopäivään asti.

Olen itse mukana yliopiston strategian jalkauttamisessa kahden tutkimuksen ja koulutuksen temaattisen painopistealueen johtoryhmissä – heitänkin tässä haasteen nyt kaikille; tehdään jotain poikkeavaa, uutta, uskaliasta! Vain niin voimme aidosti rakentaa tulevaisuutta.

Tehdäänpä lopuksi gedanken-experiment aikamatkustamisesta. Olen itse 60-luvulla syntynyt ja lapsuudessani oli vielä monia ihmisiä, jotka olivat syntyneet syvällä 1800-luvulla muistaen tuon ajan ja ajan ennen itsenäisyyttä. 1900-luku on minulla hyvin hallussa vanhempieni ja oman elämäni kautta, 2000-lukuakin ollaan jo pitkällä ja lastenlapseni nykyisen eliniän odotuksen mukaan elävät 2100 luvulle. Minun henkilökohtainen aika-ulottuvuuteni tässä on yhtä laaja kuin kuvassa olevan arkun – isoäitini peruja minulle päätynyt 1800-luvun kapioarkku, joka toivon mukaan päätyy lapsenlapsilleni seuraavaksi – neljä ajanlaskun vuosisataa. Tehdään joitain sellaista joka kantaa vähintään samaan aikaskaalaan.

Pekka Hänninen profiilikuva
Pekka Hänninen
Kirjoittaja on lääketieteellisen tiedekunnan dekaani

Kategoriat: Monitieteisyys, Tiede, TutkimusAvainsanat: ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *