Kohti vaaleita öitä ja tummia tähtitaivaita
Tarkasta etiketistään tunnetun Chesterfieldin neljännen jaarlin Philip Dormer Stanhopen (1694–1773) kerrotaan todenneen, että lika on ainetta väärässä paikassa. Jaarlia mukaillen lienee aivan paikallaan väittää, että vaikkei valo ainetta olekaan, voi sekin väärässä paikassa olla saastetta (jätän syvemmän puntaroinnin fotonien aineettomasta luonteesta tässä kohden fyysikoiden haltuun).
Pimeän taivaan puolesta
Ihmisen tuottaman valosaasteen lisääntyminen on tehnyt tähtien tarkkailun yhä vaikeammaksi. Jo 1980-luvulla yhdysvaltalainen tähtitieteilijä David Crawford ja hänen ystävänsä, tähtiharrastaja ja lääkäri Tim Hunter, turhautuivat heikkeneviin havainnointiolosuhteisiin. Arizonassa toimineelta kaksikolta meni niin sanotusti kaukoputki nurin, ja he käynnistivät kampanjoinnin pimeän tähtitaivaan puolesta: 1988 perustettu International Dark-Sky Association (IDA) on reilussa kolmessa vuosikymmenessä kasvanut globaaliksi liikkeeksi ja kasvattanut näkyvyyttään. Se tukee valosaastetutkimusta, tarjoaa tietoa, antaa koulutusta ja on toiminut käynnisteenä monenlaiselle toiminnalle.
Kansainvälisen Dark Sky Weekin takaa löytyy virginialainen yläkoululainen Jennifer Barlow, joka vuonna 2003 ruksasi ensimmäisenä maailmassa kalenteriinsa Pimeän Taivaan Viikon, koska ”tähtitaivas tarjoaa näkymän menneisyyteemme ja vision tulevaisuudestamme – sen ihmeet tulee voida nähdä ilman valosaastetta”. Viikkoa vietetään aina huhtikuussa uuden kuun aikaan, ja tänä vuonna se osuu 2.–8. päivään. Viikko huipentuu maanantaina 8. huhtikuuta täydelliseen auringonpimennykseen Kanadan itärannikolta Meksikoon ulottuvalla vyöhykkeellä.
Valosaastetta hampaankolossa
Tähtiharrastajia valosaaste harmittaa, mutta liiasta keinovalosta on haittaa myös laajemmin. Luonnossa valosaasteen vaikutuksia tunnetaan lähes kaikissa eliöryhmissä, niin kasveissa kuin eläimissä, kaloista ja sammakkoeläimistä lintuihin ja nisäkkäisiin. Yöaikaan aktiivisten eläinten toiminnot häiriintyvät, ja esimerkiksi tähtien ja kuun avulla suunnistavien lintujen tai vastakuoriutuneiden rantahiekalla taapertavien kilpikonnanpoikasten tiedetään harhautuvan keinovalossa väärään suuntaan.
Valosaaste vaikuttaa myös ihmiseen. Se on usein taustasyynä unihäiriöihin, jotka puolestaan voivat altistaa systeemisesti esimerkiksi masentuneisuudelle, ylipainolle, diabetekselle sekä sydän- ja verisuonitaudeille. Asia on mutkikas ja kaipaa lisää tutkimusta. Eräässä uudessa julkaisussa on mm. selvitetty valosaasteen mahdollisia kytkentöjä Alzheimerin tautiin.
Unohtaa ei sovi myöskään energiakysymystä. IDA arvioi, että Yhdysvalloissa vähintään kolmannes yöaikaisesta valaistuksesta osoittaa väärään suuntaan – usein taivaalle – tai on ylimitoitettua. Seurauksena on miljardien dollareiden ylimääräisiä kuluja ja miljoonien tonnien turhia hiilidioksidipäästöjä.
Valoa pakoon
Pimeydestä on, totta vieköön, tullut harvinaista. Olen pääsiäisenvietossa Lapin hangilla ja tihrustan rapsakassa pakkasyössä tähtitaivaalle revontulten toiveessa. Mutta valosaaste konkretisoituu; läheisestä hiihtokeskuksesta loimottavat mainosvalot sekoittavat revontulten tanssin. Jopa täällä pohjan perillä on suksittava kairaan kauemmas keinovaloista, jos mielii nähdä aidosti mustan tähtitaivaan.
Pimeää taivasta on ryhdytty hyödyntämään esimerkiksi kestävässä matkailussa. Pohjois-savolainen Kaavin kunta on nähnyt valottomuudessa jopa brändiarvoa ja nimennyt itsensä ”ihan pimeeksi”. Yhdessä naapurikuntiensa Juuan ja Tuusniemen kanssa se on julkaissut myös Pienen matkaoppaan yötaivaan ystäville.
Eteläistä Suomea myöten saatiin vain reilu viikko sitten ihastella revontulia auringon magneettisen myrskyn jäljiltä – jos niitä valosaasteelta kykeni erottamaan. Kevätpäiväntasaus on ohitettu ja kuljemme pitkin harppauksin kohti vaaleita kesäöitä, mutta Turun seudulla tähtitaivaan tuijottelulle riittää pimeää vielä noin kuukauden päiviksi. Siispä turhat valot pois ja katse ylös. Ties vaikka näkyisi niitä revontulia. Vai ovatko ne vain sataman valoja…?
Kirjoittaja on maantieteen professori Turun yliopistossa.