Sam Inkisen luento 3.10.

TaT Sam Inkinen: Kahdeksankymmentäluvun Zeitgeist – Kulttuuriset virtaukset, utooppiset ja dystooppiset energiat sekä ajan henki Orwellin vuodesta 1984 eteenpäin

Sam Inkinen tarjoaa sekä aikalaisäänen että tutkijan katseen 80-luvun suomalaiseen todellisuuteen. Arkistolöytö vuodelta 1993: http://yle.fi/vintti/yle.fi/teema/ohjelmat/juttuarkisto/elava-arkisto-jupit.html

Sam Inkinen (s. 1970) on tohtoriksi väitellyt mediatutkija, kirjailija, kolumnisti ja konsultti. Inkinen tunnetaan visionaarisena ja poleemisena ajattelijana sekä innostavana puhujana, jonka keskeinen pyrkimys on akateemisen teorian kytkeminen elävään elämään ja käytäntöön. Inkinen on toiminut 1990-luvun alusta lähtien tutkijana ja opettajana mm. Vaasan, Lapin, Oulun ja Turun yliopistoissa sekä luennoinut aktiivisesti eri eurooppalaisissa korkeakouluissa. Tutkijana, konsulttina, kuraattorina ja neuvonantajana hänen erityisosaamisensa liittyy mm. seuraaville alueille: media- ja informaatioyhteiskunta elämystalous luovuus ja innovaatiot verkostot, heimot, identiteetit uusi mediateknologia sisältötuotanto elektroninen estetiikka Sam Inkinen on toiminut konsulttina ja asiantuntijana lukuisissa media- ja teknologia-alan kehityshankkeissa perehtyen varsinkin yhteisö- ja identiteettikysymyksiin sekä monikanavaisuuteen ja hybridimedian problematiikkaan.

Tohtori Inkinen on toimittanut yksin ja kollegojensa kanssa lukuisia tieteellisiä teoksia. Näistä mainittavimpia on kansainvälisesti arvostetun Walter de Gruyter -kustantamon julkaisema antologia Mediapolis. Aspects of Texts, Hypertexts and Multimedial Communication (1999) sekä teossarjat Mediatieteen kysymyksiä (Lapin yliopisto 1998–2001) ja The Integrated Media Machine (Edita & Lapin yliopisto 1999–2005). Tulevaisuusaiheista tuotantoa edustaa Henrik Bruunin ja Fredrik Lindbergin kanssa toimitettu antologia Tulevaisuus.nyt. Riskiyhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet (Finn Lectura 2002), joka on ilmestynyt ruotsiksi nimellä Framtiden i nuet. Om konsten att möta det okända (Söderströms 2003). Kasvatuksen ja koulutuksen haasteisiin syvennytään mm. teoksessa Sivistyksen haaste. Kirjoituksia kulttuurista, kasvatuksesta ja teknologiasta (2003). Sam Inkisen laaja väitöskirja Teknokokemus ja Zeitgeist. Digitaalisen mediakulttuurin yhteisöjä, utopioita ja avantgarde-virtauksia (1999) keskittyy uuden mediateknologian, informaatioyhteiskunnan ja digitaalisen kulttuurin ilmiökentän tarkasteluun. Tuoreemmasta kirjallisesta tuotannosta mainitsemisen arvoisia ovat kollegojen kanssa toimitettu uutuusteos Minne matka, luova talous? (2006), Matti Itkosen ja V.A. Heikkisen kanssa toimitettu 640-sivuinen antologia Eletty tapakulttuuri. Arkea, juhlaa ja pyhää etsimässä (2004) sekä Suomen ja Viron kulttuurisuhteeseen keskittyvä Eesti ja uus Euroopa / Viro ja uusi Eurooppa (2006).

 

Punktohtorin Amerikka

(kirjoittanut Paavo Oinonen)

Kesällä 1980 ilmestyi Jan Blomstedtin ja Esa Saarisen yhdessä kirjoittama teos Punk-Akatemia. Pelle Miljoonalle ja Elmer Diktoniukselle omistetulla pamfletillaan tekijät halusivat hämmentää pysähtyneenä pitämäänsä suomalaista kulttuurielämää. He onnistuivat tavoitteessaan yli odotusten. Blomstedtin punktohtoriksi ristimä Saarinen sai kertoa niin naistenlehdissä kuin televisiossa, miten uuden aallon rock-musiikki edusti vireää kulttuuridynamiikkaa. Sen sijaan kotimainen proosa oli uinahtanut maaseuturealismissaan taltioimaan elämänpiiriä, joka kosketti enää harvoja.

Nuorena tohtoriksi väitellyt filosofi tahtoi osoittaa, että elämä oli toisaalla. Pian Saariselle tarjoutuikin tilaisuus kertoa toisenlaisesta kulttuuridynamiikasta, kun hän vuonna 1981 siirtyi toviksi työskentelemään Yhdysvaltoihin Austinin yliopistoon. Punkkareista useimmille USA edusti kaupallista ja imperialistista pahuuden tyyssijaa. Vaikka Saarinen oli punkpiireissä outo lintu, näki hän itsensä seisomassa samalla puolella systeemiin kriittisesti suhtautuvan rockväen kanssa. Systeemi oli 60-luvulta periytynyt, moniaalle paikantuva vastustamisen kohde, ja Amerikka oli ristiriitaisuudessaan sopiva aihe analyysille.

terassinfonia_1 (3)Ennen vuoden 1981 päättymistä ilmestyi Weilin & Göösin kustantamana Esa Saarisen ja kulttuuritoimija-taiteilija M. A. Nummisen kirjeenvaihto nimellä Terässinfonia. Oli kyse USA- ja Suomi-analyyseistä, ja nimen teokselle he hakivat Olavi Laurin (Paavolaisen) ja Mika Waltarin runokokoelmasta Valtatiet (1928). Näille 80-lukulaisille kirjallisen establishmentin haastajille Tulenkantajat edustivat rajua, urbaania, kansainvälisyyttä. Vastakuvana lymysivät poteroihinsa hautautuneiksi tulkitut 60-lukulaiset tai muut kulttuurikonservatiivit. Kokonaan eivät Terässinfonian tekijät menneisyyttä hylänneet, sillä vanhempana Numminen edusti nuorelle vihaiselle Saariselle linkkiä undergroundin vuosikymmenelle, jossa vastustettava systeemi oli tunnistettu, barrikadeja oli pystytetty, vastarintaa tehty ja vallanpitäjiä pilkattu.

numminen_saarinen_3 (3)

Esa Saarinen ja M. A. Numminen Terässinfonian sivuilla.

Kirjassa Numminen henkilöi 80-luvulle säilynyttä suomalaista undergroundia. Hän kirjoittaa Suomesta, ymmärtää nuorten punk-meininkiä, nauraa sensuurimentaliteetille ja vakuuttaa oman sukupolvensa kapinan olevan elossa, kun taas Saarinen aistii Yhdysvaltoja.

Ajan hammas on puraissut Terässinfoniaa. Paikoin ilmaisun haetun oloinen rajuus vaikuttaa asenteellisuudelta, mutta epätasaisuus ei tee teoksesta vähemmän kiinnostavaa dokumenttia. Tekijät halusivat raportoida aikalaiskokemuksia juuri 1980-luvun alun tunnoissa. Itäblokin heikkoutta ei vielä ollut havaittu, vaan kylmän sodan pihtiote oli kansainvälistä uutisarkea. Punkkarit tunsivat elävänsä mahdollisen ydinsodan sienipilvien varjossa, ja heille taustapeilissä näkyi 1970-luvun lopun talouslama.

Esa Saarisen kirjeissä on osuvia analyysejä Yhdysvaltain kovenevasta poliittisesta ilmapiiristä. Kirjeissään filosofi pelkää ydinsotaa, sen sijaan itseriittoisilta vaikuttavat amerikkalaiset tuntevat olevansa turvassa omalla maaperällään. Uusliberalismiksi kutsumamme talouspoliittinen käänne oli muovautumassa, vaikkei punktohtori sanaa käytä.

reagan_2 (3)Saarista huolestuttivat Englannin pääministeri Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin poliittiset avaukset. Reagan oli tammikuussa 1981 aloittanut Yhdysvaltain 40. presidenttinä. Kesäkuussa Saarinen kirjoitti Nummiselle Reaganin ulkopoliittisista linjauksista, joissa Neuvostoliitto, Kuuba ja ”muut ’terroristit’ muodostavat välittömän uhan kaikille, jotka rakastavat popcornia ja Isä meidän rukousta”. Hän jatkoi:

Mikään demokraattinen yhteiskunta ei lähihistoriassa ole ollut yhtä puhdaslinjaisesti ja jyrkästi oikeistolainen kuin Amerikka nyt. Englannin Thatcher on pientä verrattuna Reaganiin… Amerikassa presidentin valta on lähes diktaattorimainen eivätkä edes demokraatit, ’oppositiopuolue’, tosiasiassa vastusta Reagania.

Odottamattomasti Saarinen hakee vastavalitun presidentin demonisuudelle vertailukohtaa aiemmasta saman viran republikaanisesta haltijasta. ”Reaganiin verrattuna Richard Millhouse Nixon on raju uudistushenkinen vasemmistolainen ja vankkumaton, suoraselkäinen pasifisti”, punktohtori lataa. Havainto on osa Saarisen retoriikkaa, paradoksien hakua ja ärsyttämistä. Terässinfonian tarkoitus ei ollut rakentaa loogista argumentointien ketjua, vaan loogikon koulutuksen saanut filosofi irrotteli ja antoi tunteen viedä. Myöhempi tunneosaamista korostanut puhuja kuulsi vaivoin räyhäävän tekstin alta.

Syksyllä 1980 demokraattien istuva presidentti Jimmy Carter oli hävinnyt selvin luvuin näyttelijänä tunnetuksi tulleelle, republikaanien Ronald Reaganille. Hän oli tunteisiin vetoava, maanläheisenä pidetty puhuja. Varsinkin myöhemmin oma väki varmisti, ettei hän päässyt esiintymään ilman valmista käsikirjoitusta, sillä yllätyksiä saattoi tulla. Syksyllä 2016 edessä olevien vaalien republikaaniehdokkaan Donald Trumpin suitsimaton retoriikka on yltiökansallista ja avoimen aggressiivista. Tätä vasten demokraattien Hillary Clinton henkilöi maltillista asiaosaamista.

Yhdysvallat valmistautuu valitsemaan 45. johtajan maalleen. Saarisen vuosikymmenten takaiset vertailut Nixonin ja Reaganin kesken resonoivat kiintoisasti. Ehkä hänen kärjistyksessään oli konformismia, jossa mennyt näytti selkeältä ja jopa paremmalta verrattuna kaoottiseen nykyhetkeen. Kuitenkin hän halusi vaikuttaa tulevaisuuteen nykyhetken epäkohtia nimeten.

Yhtä kaikki, jotain samanoloista pelokkuutta on ilmassa tällä hetkellä. Kesällä 2016 brittiläinen kirjailija ja journalisti Emma Brockes kirjoitti sanomalehti Guardianin verkkolehdessä (4.8.2016) lähestyvistä Yhdysvaltain presidentinvaaleista ja haki 80-luvun punkfilosofin tavoin rinnastuksia entisten sekä nykyisten vallankäyttäjien välille. Jutun ironisen otsikon mukaan Trumpin suurin sankariteko on ollut, että hän on saanut Reaganin and Bushin näyttämään hyviltä tyypeiltä. Punktohtori ei olisi halunnut ennakoida tällaista tulevaisuusnäkyä.

***

Paavo Oinonen luennoi osana 80-luvun kulttuurihistoriasarjaa maanantaina 26.9. otsikolla: ”Kanuuna ei riitä, tarvitaan myös ruutia” – Esa Saarinen aikalaisanalyysin tekijänä ja 80-luvun kokijana

80-luvun kulttuuris-poliittinen perintö

Ensi maanantaina 19.9. luentosarjassa kulttuurihistorian dosentti Kari Kallioniemi puhuu 80-luvun suomalaisesta kulttuuris-poliittisesta ilmapiiristä suhteessa thatcherismiin ja anglofiliaan otsikolla “Thatcherismin ja anglofilian oudot petikaverit – Katsaus 1980-luvun kulttuuris-poliittiseen perintöön Suomessa “. Kallioniemi johtaa Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Thatcherism, Popular Culture and the 1980s.

Tänä syksynä teema on esillä myös Helsingissä elokuvateatteri Orionissa järjestettävässä elokuvasarjassa “Ristiriitainen brittiläinen 1980-luku: Thatcherismin kausi elokuvissa”. Elokuvasarja käsittelee kiistellyn “Rautarouvan” Margaret Thatcherin (pääministerinä 1979–1990) politiikan ja brittiläisen elokuvan välisiä siteitä. Thatcherismin kulttuuripolitiikalle haitallisista vaikutuksista huolimatta 1980-luku on yksi brittiläisen elokuvan kukoistuskausista.

Lisätietoa sarjasta löydät Kansallisen Audiovisuaalisen arkiston sivuilta.

Suomalaisen 80-luvun elokuvan menneisyyskuva

Luentosarjan aloittaa maanantaina 12.9. FM, tohtorikoulutettava Elina Karvon luento 80-luvun elokuvakulttuuriin liittyen.

250px-niskavuori_1984Menneisyyden kuvaus on yksi tyypillisimpiä elokuvan aiheita. 1980-luvun suomalaisissa elokuvissa menneisyyskuvaukset keskittyivät vahvasti 1920-40-lukuihin. Luennolla Elina Karvo pohtii, millä tavoin menneisyyttä elokuvissa tuotetaan ja millaista kulttuurista ja perintöä ja menneisyyskuvaa 1980-luvun elokuvissa luodaan. Miksi erityisesti maailmansotien välinen aika kiinnosti elokuvantekijöitä? Millaisia aikalaiskommentteja elokuvista ja niiden menneisyyskuvista annettiin? Karvo keskittyy eritysesti kahden tunnetun ohjaajan, Mikko Niskasen ja Matti Kassilan, elokuviin.

nuoruuteni_savotat_videotallennekansiLuennolla puhutaan erityisesti seuraavista elokuvista:

Niskavuori (1984)

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988)

Elämän vonkamies (1986)

Nuoruuteni savotat (1988)

 

 

20160908_163056Menneisyyttä kuvatessaan elokuvan tekijät pyrkivät mahdollisimman aitoon kuvaukseen esimerkiksi savotoista, mikä nousee esille myös aikalaisaineistosta. (Savon sanomat 9.2.1986)