Suomen eduskuntavaaleissa 2023 Perussuomalaiset nousivat toiseksi isoimmaksi puolueeksi, ohittaen ensimmäistä kertaa monia ”perinteisempiä” puolueita. Amerikassa Donald Trump on syytettynä vilpistä vaalirahoituksen suhteen. Israelissa pääministeri Benjamin Netanyahu on joutunut laittamaan tuomioistuimia koskevan reforminsa jäihin massiivisten protestien vuoksi. Unkarin johtaja Viktor Orban on pitänyt valtaa jo yli 12 vuotta, EU:n vastalauseista huolimatta. Populistit hallitsevat uutisia tasaisesti, mutta kaikki eivät ole yhtä menestyneitä. Mikä erottaa menestyvän populistin epäonnistuneesta? Milada Anna Vachudova, professori North Carolinan yliopistossa, on erikoistunut moderniin Euroopan politiikkaan, keskittyen esim. Euroopan Unionin toimintaan ja valtioiden demokraattiseen kehitykseen kommunismin romahduksen jälkeen. Hän on kirjoittanut kirjoja ja artikkeleita demokraattisten valtioiden ”luisumisesta” takaisin autoritäärisiin valtamuotoihin. Tässä tekstissä avataan hänen vuonna 2020 julkaistua artikkeliaan ”Ethnopopulism and democratic backsliding in Central Europe”, missä Vachudova käsittelee Unkarin, Puolan ja Tšekin populisteja.
Tarkoituksenani on omassa tutkimuksessani avata erityisesti Unkarin ja sen johtajan Viktor Orbanin toimintaa, keskittyen valtiota pyörittävän ”koneiston” muuttumiseen. Oma teorianalkuni on, että vaikka populisteja valitaan koko ajan valtaan kansan tuki itsessään ei riitä. Valtio pyörii myös vaalien ulkopuolella, ja siihen tarvitaan monia osia. Viktor Orban on hallinnut vuodesta 2010 asti ja hänen asemansa näyttää niin vakaalta kuin se vain voi olla. Miten hän on muuttanut valtion koneiston oman näköisekseen? Tätä selvittämään olen ottanut Vachudovan artikkelin. Ensin avaan yleisesti artikkelin rakennetta, jonka jälkeen nostan esille oman tutkimukseni kannalta mielenkiintoisia osia tarkempaan katseluun. Lopuksi mietin miten tutkimuksessa voisi jatkaa eteenpäin, ja mitä muita kysymyksiä on jäänyt mieleen.
Vachudova jakaa artikkelinsa viiteen osaan, joista ensimmäisessä hän avaa etnopopulismin tehokkuutta äänestäjien keskuudessa, ja miksi kyseessä on niin vahva strategia tietyissä valtioissa. Seuraavaksi avataan miten etnopopulismi mahdollistaa demokraattisten, liberaalien instituutioiden purkamisen. Seuraavaksi Vachudova miettii miksi demokraattinen ”luisuminen” on tapahtunut juuri niissä valtioissa, joita pitkään pidettiin demokratian ja taloudellisen toipumisen mallioppilaina, viitaten juuri Unkariin, puolaan ja Tšekkiin. Neljännessä osassa Vachudova käsittelee EU:n osaa demokratian tukemisessa. Lopuksi Vachudova kerää kaiken aikaisemmin mainitun kokoon ja esittää omat johtopäätöksensä.
On monia hyviä kohtia ja suuntia, johon omaa tutkimusta voisi viedä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole toistaa yksi yhteen Vachudovan argumentteja, vaan nostan seuraavaksi esille kiintoisia yksittäisiä asioita. Esimerkiksi yksi kiintoisa syy etnopopulimin käyttämiseen, minkä artikkeli nosti esille, on demokraattisen ”heiluriliikkeen” pysäyttäminen. Yleensä demokratioissa hallitusvastuu siirtyy vaaleista toiseen oikealta vasemmalle ja toisin päin. Harvoin hallitus pysyy vaaleista toiseen samana. Orban on onnistunut pitämään itsensä vallassa yli 12 vuotta, ja tämä ”heiluriliikkeen” pysäytys on antanut hänelle aikaa tehdä tarvittavat muutokset. Kyseessä voisi ajatella olevan itseään ruokkiva kierre. Mitä pidempään populistit ovat hallituksessa, sitä enemmän heillä on aikaa varmistaa, että he ovat pidempään vallassa. Heiluri pysähtyy ja Orban pysyy vallassa.
Lisäksi Vachudova tekee erittelyn etnopopulismin ja etnonationalistisen aatteen välillä. Vaikka näitä termejä voidaan jokapäiväisessä keskustelussa käyttää synonyymeinä, Vachudova pitää etnonationalismia vanhana ideana, joka keskittyi vihanpitoon naapurien kanssa. Etnopopulismi sen sijaan on moderni, aatteiltaan joustavampi idea, joka saa alkunsa identiteettipolitiikasta. ”Me vastaan he” -tyylinen ajattelu pitää rivit koossa, mutta etnopopulismi ei aseta kiveen hakattuja rajoja siitä, keitä kuuluu omiin riveihin ja ketkä ovat vastustajia.
Erityisesti oman tutkimukseni kannalta kiintoisa pointti on, kuinka kokonaisvaltaisesti valtiota ja yhteiskuntaa pitää muuttaa, jos tarkoituksena on liberalismin ”päihittäminen” tai torjuminen. Vachudovan mukaan Unkarissa Orban ei ole vaikuttanut pelkästään lainsäätämiseen (siihen osa-alueeseen johon vaalit suorimmin vaikuttavat) vaan myös oikeusjärjestelmä, poliisi, virkamiehet ja media ovat nähneet muutoksia. Erityisesti media on kiintoisa, sillä vaikka Montesquieu aikoinaan ei laskenut sitä vallan kolmijaossa mukaan, median roolia ei voi jättää huomioimatta. Vachudova mainitsee myös miten menestyksekkäät populistit taitavat mediapelin, jolloin populistien vastustajille jää vain ”nyrkkeilysäkkinä” oleminen tai muu reagointi populistien toimintaan. Oppositio on koko ajan puolustuskannalla, eikä itse pysty ajamaan keskustelua haluamaansa suuntaan. Mainittakoon myös, miten Orban on tietoisesti jättänyt yhden oppositiomedian kanavan jäljelle, jotta se toimisi hyvänä maalina populisteille. Oppositio menettää kaikki hienovaraiset erot sisällään, ja näyttäytyy ulkopuolelle yhtenä kiinteänä blokkina, jota on helppo parjata. Omaan mieleen nousee kysymys, kuinka paljon juuri mediaan tulisi kiinnittää huomiota omassa tutkimuksessa, sillä aineistoa siihen liittyen on paljon. Ongelmana on, peittääkö mediaan keskittyminen muut syyt Orbanin menestykseen. Joka tapauksessa on selvää, että medialla on rooli populistien strategioissa ja toiminnassa.
Yksi sivujuonne, johon artikkeli viittaa loppupuolella on EU:n rooli demokratian tukemisessa. Vachudova esittää, että kannustimet oikeusvaltion mukaiseen toimintaan ovat ennen EU:iin liittymistä. EU asettaa halukkaalle jäsenvaltiolle monia vaatimuksia, joista osa liittyy juuri oikeusvaltioon. Kun valtio on päässyt jäseneksi, on helpompaa antaa asioiden luisua vähemmän liberaaleihin raameihin. Ajatus on kiintoisa, mutta tiedän että EU:n roolia tullaan Joona Keskiluoman tutkimuksessa avaamaan enemmän, joten ei siitä nyt sen enempää.
Lopuksi kysymys joka artikkelia läpikäydessä nousi mieleen, ja jonka haluan jättää lukijalle mietittäväksi, oli demokratian ja oikeusvaltion yhteentörmäys. Jos demokratiassa valtamandaatti tulee kansalta, kuinka pitkälle tätä mandaattia voi käyttää? Idea ”enemmistön tyranniasta” ei ole millään tavalla uusi, ja useissa valtioissa on ollut jarruja tätä varten (perustuslaki, vähemmistön oikeudet). Mutta miten pitkälle teoriassa ”kansan valtaa” voidaan venyttää? Tämä lienee kysymys, joka itselleni tulee vastaan, kun jatkan Unkarin koneiston purkamista.
— Ryhmä Unkari
Lähteet:
Vachudova, Milada Anna: Ethnopopulism and democratic backsliding in Central Europe. East European Politics, 36:3 (2020) ss. 318-340.