Lauri Mälksoon artikkeli Russia, Stasbourgh and the paradox of a human rights backlash on hänen toimittamansa artikkelikokoelman Russia and the European Court of Human Rights – The Strasbourg Effect johdantokappale, jossa taustoitetaan Venäjän suhdetta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Kirjoittaja on kansainvälisen oikeuden professori Tarton yliopistossa Virossa, ja hän on erikoistunut Venäjä-kysymyksiin suhteessa kansainväliseen oikeuteen. Artikkeli on kirjoitettu vuonna 2018, jolloin tilanne Euroopassa oli hyvin erilainen kuin nyt, mutta on tärkeää tarkastella Venäjän suhdetta kansainväliseen oikeuteen jo ajalta ennen hyökkäystä Ukrainaan.
Venäjä liittyi Euroopan neuvoston jäseneksi vuonna 1996 ratifioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen vuonna 1998. Artikkelissa tätä kuvataan sanoilla oikeudellinen vallankumous, sillä ensimmäistä kertaa Venäjä suostui olemaan ulkomaisen ihmisoikeusvalvonnan kohteena ja vieläpä niin että omien kansalaisten lisäksi myös muut Euroopan neuvoston jäsenvaltiot voivat tehdä valituksia Venäjän ihmisoikeusrikkomuksista. Artikkelissa myös nostetaan esiin se, ettei Venäjä varsinaisesti täyttänyt Euroopan Neuvoston jäsenyyden kriteerejä, mutta jäsenyyden hyväksymistä perusteltiin sillä, että inklusiivisuuden kautta ihmisoikeudet voisivat kehittyä Venäjällä parempaan suuntaan ja ulkopuolinen tuki olisi välttämätöntä oikeudellisten uudistusten aikaansaamiseksi kansallisesti. Eurooppa oli toiveikas sen suhteen, että Venäjästä voisi tulla eurooppalaisen oikeusyhteisön jäsen ja se voisi kehittyä ihmisoikeuksia kunnioittavaksi, demokraattiseksi oikeusvaltioksi, jota se ei koskaan aikaisemmin ollut ollut. Etenkin jäsenyyden ensimmäisen vuosikymmenen aikana tapahtui jonkin verran positiivista kehitystä ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä ja Euroopan ihmisoikeussopimusta sovellettiin Venäläisissä tuomioistuimissa ja EIT:n langettavista tuomioista määrätyt sakot maksettiin.
Artikkelin kirjoitushetkellä oli kulunut 20 vuotta siitä, kun Venäjä liittyi Euroopan neuvoston jäseneksi. Jo tuolloin on ollut nähtävissä muutos, niin sanottu backlash Venäjän demokratia- ihmisoikeuskehityksessä, esimerkiksi EIT:n päätösten puutteellisen tai olemattoman täytäntöönpanon, lainsäädäntömuutosten ja Venäjän perustuslakituomioistuimen päätösten muodossa. Esimerkiksi vuonna 2015 Venäjän perustuslakituomioistuin päätti ratkaisussaan, etteivät EIT:n tuomiot ole täytäntöönpantavissa Venäjällä ennen ”perustuslaillista tarkastusta” ja ettei perustuslain kanssa ristiriidassa olevia tuomioita voida panna täytäntöön Venäjällä. Tämä ratkaisu sinetöi jo aikaisemmin Venäjän perustuslakituomioistuimessa käytössä ollutta tulkintalinjaa, kuten Mälksoo tuo artikkelissaan esiin.
Artikkelin julkaisemisen jälkeen kyseinen doktriini on myös kirjattu Venäjän perustuslakiin vuonna 2020. Muutos tehtiin vankien äänioikeutta koskeneen EIT:n langettavan tuomion Anchugov & Gladkov v. Venäjä jälkimainingeissa. Tätä kehitystä on mielenkiintoista tarkastella peilaten sitä nykytilanteeseen, sillä hyökkäyssodan alettua Venäjä ei ole enää Euroopan neuvoston jäsen ja ihmisoikeustilanne on Venäjällä monella tapaa huonontunut, esimerkiksi kokoontumisvapauden osalta. Jälkiviisaana voimme ehkä nähdä EIT:n kyseenalaistamisen ja perustuslakimuutokset ikään kuin enteinä yhä rajummille ihmisoikeusloukkauksille.
Artikkelissa nostetaan esiin myös koko teoksen suuria teemoja, kuten kysymys siitä, kuinka paljon kansainvälisillä/alueellisilla tuomioistuimilla kuten EIT:llä ylipäänsä mahdollisuutta vaikuttaa Venäjän kaltaisiin uppiniskaisiin valtioihin ja puuttua niiden huolestuttavaan ihmisoikeus- ja oikeusvaltiokehitykseen. Monet valtiot, kuten Venäjä, arvottavat valtion suvereniteetin korkeammalle tai vähintään yhtä korkealle kuin kansainväliset ihmisoikeussopimukset kuten EIS:n ja sen vuoksi väheksyvät ihmisoikeussopimusten velvoittavuutta ja laiminlyövät EIT:n tuomioiden täytäntöönpanon. Kuten Mälksoon artikkelissa mainitaan, Venäjä on korostanut sitä, ettei se ole Euroopan ihmisoikeussopimusta hyväksyessään sitoutunut mihinkään ”Eurooppalaiseen perustuslakituomioistuimeen”. Kansainvälisen oikeuden velvoittavuus suhteessa valtioiden suvereniteettiin onkin eräänlainen ikuisuuskysymys. Huomionarvoista on myös se, että valtioiden maksamat sakot ihmisoikeusloukkausten uhreille EIT:n langettavan tuomion jälkeen voidaan nähdä tietynlaisena anekauppana, jos tarvittavia muutoksia lainsäädäntöön ihmisoikeusloukkausten toistumiseksi ei tehdä, kuten Mälksoon artikkelissa kuvataan. Tällöin valtio ikään kuin lunastaa paikkansa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten osapuolena ja näennäisen kuuliaisesti maksaa sakot sitä loukkaavista toimista, mutta jatkaa silti loukkausten tekemistä.
Nämä kysymykset liittyvät mielestäni kiinnostavalla tavalla myös teemoihin kuten kestävään kehitykseen ja ympäristövastuun kysymyksiin. Mikäli EIT:n kaltaisen, suhteellisen vahvan kansainvälisen oikeuden toimijan mahdollisuudet vaikuttaa valtioiden ihmisoikeusloukkauksiin ja huolestuttavaan oikeusvaltiokehitykseen ovat lopulta kuitenkin suhteellisen rajalliset, kuin Venäjän tapauksen tarkastelu antaa ymmärtää, onko mahdotonta edes haaveilla siitä, että esimerkiksi luonnontuhontaa (eng. ecocide) koskevasta sääntelystä saataisiin kansainvälisesti velvoittavaa oikeutta esimerkiksi Rooman perussäännön kautta? Kansainvälisiin ihmisoikeuksiin viitataan artikkelissa myös sulkeissa alueellisina ihmisoikeuksina, mikä osaltaan tuo esiin sen, etteivät ihmisoikeudet ole globaalisti tarkasteltuna samansisältöisiä joka paikassa, ja ihmisoikeuksien universaalius on myös yksi kansainvälisen oikeuden suurista kysymyksistä. Tästä syystä globaalisti velvoittavia ihmisoikeusnormeja ei ehkä ole koskaan mahdollista saavuttaa, mutta miten on globaalin ilmastosääntelyn laita?
Artikkelissa nostetaan esiin myös se, että kansainvälisen oikeuden kentällä on keskenään vastakkaisia näkemyksiä siitä, ovatko ihmisoikeussopimusten käytännön merkitys yliarvioitu vai ei. Konservatiivisen koulukunnan mukaan on, kun taas liberaali valtavirta näkee ihmisoikeussopimuksissa suurta potentiaalia. Mälksoon mukaan yleinen näkemys on, että niin kauan kuin yksittäinen kansalainen hyötyy siitä, että Venäjä on Euroopan neuvoston jäsen, on sen jäsenyys järkevää. Artikkelin ja koko teoksen pääsanoma kuitenkin on, että on oltava realistinen arvioitaessa sitä, kuinka hyvin kansainvälisillä sopimuksilla ja tuomioistuinten päätöksillä pystytään sosiaalistamisen kautta vaikuttamaan sellaisten valtioiden oikeuskulttuuriin, joiden antiliberaali historia ja ideologia edesauttaa ihmisoikeussopimusten periaatteiden kyseenalaistamista. Sosiaalistaminen on Mälksoon mukaan Venäjän tapauksessa ollut hyvin maltillista siksi, ettei liberaalia Eurooppaa ja sen arvoja nähdä Venäjällä ihanteellisena.
Nykyään tiedämme, että Venäjän jäsenyys Euroopan Neuvostossa päättyi 16.3.2022 ja tilanne Euroopan ja Venäjän välillä on hyvin erilainen kuin artikkelin kirjoitushetkellä. Vaikka jäsenyyden alkuvuosina ja mahdollisesti vielä artikkelin kirjoitushetkellä oli toivoa siitä, että venäjästä voisi vähitellen kehittyä ihmisoikeuksia kunnioittava demokraattinen oikeusvaltio, nykyisessä tilanteessa se tuntuu hyvin epärealistiselta.
— Murharyhmä
Lähteet:
Mälksoo, Lauri. Introduction: Russia, Strasbourg, and the paradox of a human rights backlash. Kokoelmassa Russia and the European Court of Human Rights: the Strasbourg effect. Cambridge University Press 2018.
Mälksoo, Lauri. International law between universality and regional fragmentation. The historical case of Russia. Research Handbook on the Theory and History of International Law. United Kingdom: Edward Elgar Publishing, 2011. s. 456–477.
Petman, Jarna. Venäjä ihmisoikeussopimuksen osapuolena: ensimmäiset kymmenen vuotta. Lakimies 2/2007 s. 269–297