Blogikirjoitus esittelee Paul Jonker-Hoffrénin käynnissä olevaa Suomen akatemian rahoittamaa tutkimushanketta.

Miten itsensätyöllistäjät löytävät työtä tai toimeksiantoja? Millaisia verkostoja heillä on? Mitä itsensätyöllistäminen merkitsee heille työnä? Onko itsensätyöllistämisellä eriarvoistava vaikutus?

Nämä ovat muutamia kysymyksiä, jotka ohjaavat Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimustani ”Labour market participation through networks? Self-employment in Finland and the Netherlands”. Teoreettisesti tutkimus edustaa paluuta menneisyyteen menneisyyteen:  1970-1980 –luvulla oli vielä hyvin hedelmällistä monitieteellistä tutkimusta taloustieteen ja taloussosiologian rajoilla. Esimerkiksi Gordon et al (1982) näytti, etteivät työmarkkinat muodosta tiettyä yhtenäistä kokonaisuutta vaan ovat faktisesti segregoituja (luokan, sukupuolen ja etnisyyden rajojen mukaan) ja niillä on oma historiansa. Arne Kalleberg ja Ivar Berg (1988) toisaalta esittivät, miten työmarkkinoiden instituutiot tuottavat eriarvoisuutta. Näiden ja muiden tutkimusten suurin anti on, että ne näyttävät työmarkkinoiden segmentoituneen sekä osoittavat, millainen rooli instituutioilla, kuten lait, ammattilittot ja yritykset, on työmarkkinoiden toiminnassa.

Ortodoksinen taloustiede (uusklassinen ja uusliberaali koulukunta) ei tarjoa selitykset työmarkkinoiden toiminnasta rajoittuvat pitkälti tarjonnan ja kysynnän malliin. Tärkeimmän tekijän muodostaa työn hinta, ja muut tekijät kuten ammattiliitot sekä lailla säädetty minimipalkka häiritsevät markkinoiden vapaata toimintaa. Tämä taloustieteen suunta ei kuitenkaan pysty selittämään, miksi tai miten ihmiset löytävät (tai eivät löydä) töitä. Ortodoksinen taloustiede usein tukeutuu Human Capital –teoriaan selittääkseen työmarkkinaeroja. Tässä teoriassa on tietty validiteetti, mutta koska se pohjautuu vahvasti yksilön ominaisuuksiin, ei se pysty havaitsemaan rakenteelliset ja institutionaaliset vaikutukset työmarkkinoihin (nimenomaan palkkaerojen osalta) (Vallas 2012, 98-99) Tällä hetkellä ortodoksinen taloustiede on ylivoimaisesti (poliittisesti ja muuten) dominoivin koulukunta ja juuri tästä syystä edellä mainitut tutkimussuunnat ovat ”unohdettu”, vaikka nykymaailmassa Gordonin, Kallebergin ja Richard Edwardsin tutkimukset ovat kenties vielä ajankohtaisempia kuin niiden ilmestyessä. Tärkein syy siihen on, että ”työn maailma” ja työsuhteiden muodot ovat kokeneet suuren muutoksen. On edelleen ”perinteistä” palkkatyötä, mutta on myös entistä enemmän määräaikaisia työsuhteita ja osa-aikatyötä. On nolla-tuntisopimuksia ja urakkasopimuksia. On freelance-työtä. Nykyään voi tehdä työtä myös sovelluksen kautta – tästä esimerkkeinä esimerkiksi mobiilisovelluksiin nojaavat ruoankuljetuspalvelut Wolt ja Foodora, jotka  työntekijöiden sijaan etsivät ”ridereita”.

Itsensätyöllistäjät ja instituutiot

Eräs merkittävä ”uusi” työmuoto on itsensätyöllistäminen – ”uusi” lainausmerkeissä siksi, koska itsensätyöllistäjiä on ollut aina – esimerkkinä vaikkapa  torimyyjät, taiteilijat ja yksityislääkärit (ja muut ns. vapaat ammatit). Uudemman version itsensätyöllistymisestä, jossa myydään erityisesti omaa osaamista tuotannon sijaan, voi havaita esim. IT-alalla, jossa koodari tyypillisesti ensin voi olla työsuhteessa ja sitten perustaa oman konsulttifirman. Isot firmat, jotka tarvitsevat asiantuntijoita, ostavat tämänkaltaista osaamista usein välitysfirmojen kautta. Toinen esimerkki on rakennusmies, joka toimii toiminimellä huonoilla ajoilla ja on palkkatyössä hyvillä ajoilla. Kampaajat ja kosmetologit taas edustavat itsensätyöllistämisen niin ikään yhtä puolta: he tekevät usein työtä vuokratuolilla toisen firman sisällä ja joskus tarvitsevat myös toista työpaikkaa saadakseen tarpeeksi tuloja. Myös monet kuvataiteilijat kuuluvat tähän ryhmään, kuten myös graafikot ja kääntäjät. Ominaista tälle viimeiselle ryhmälle on, että heillä on usein korkea koulutustaso, mutta tämä ei enää takaa vakituista työpaikkaa tai tasaista urakehitystä.

Sosiaaliturvajärjestelmä on keskeisessä roolissa, kun tarkastellaan itsensätyöllistäjien asemaa työmarkkinoilla:  takautuvasti tehtävissä päätöksissä TE-toimisto määrittää, onko ihmisen työ yrittäjyys- vai palkkasuhde. Tämä usein ilmenee silloin, kun ihminen on työtön ja yrittää hakea työttömyysetuutta. Joskus on helppoa osoittaa viranomaiselle, onko kyseessä yrittäjyys vai palkkatyö. On kuitenkin tapauksia, joissa on vaikea todeta, onko ihminen ”oikeasti” työtön vaiko yrittäjä ilman tuloja, jonka olisi pitänyt varautua ennalta tilanteeseen. Tämä tilanne on tyypillinen taitelijoille, jotka ovat nykyään sosiaaliturvan näkökulmasta lähtökohtaisesti yrittäjiä. Kärjistäen: kaikki jotka eivät ole työ- tai virkasuhteessa ovat yrittäjiä. Vaikka TE-toimisto ottaakin kaikki olosuhteet huomioon, on se jokseenkin epävarmaa, miten taiteilijoiden pitäisi siis toimia, jotta eivät vaaranna oikeuttaan työttömyyskorvaukseen (tai joutuvat karenssiin).

Myös verotus on tärkeä instituutio tässä, koska viime kädessä yleensä verotuksen kautta jaetaan ihmiset yrittäjiin ja työntekijöihin. Suomessa tämä on jonkin verran selkeämpi kuin tutkimukseni toisessa tarkastelumaassa, Alankomaissa, koska Suomessa ei periaatteessa ole epävarmoja tilanteita – olet verottajan silmissä joko työntekijä tai yrittäjä (tai sivutoiminen yrittäjä; katso myös Kautonen et al 2010). Silti seuraamuksia työsuhteen muodosta on paljon: yrittäjä on yrittäjäeläkevakuutuksen piirissä, mikä saattaa olla kallista pienyrittäjälle, jolla on vähäiset ja hyvin vaihtelevat tulot (jotka ovat YEL-vapautuksen rajan ylipuolella kuitenkin). Suomen kaksinapaisen mallin sijaan Alankomaissa taas on hyvin monimutkaisia sääntöjä, joiden pohjalta verottaja määrittää, onko ihminen oikeasti itsensätyöllistäjä vai esimerkiksi näennäisyrittäjä. Määrittämisessä ei oteta huomioon pelkästään juridista asemaa, vaan tarkastellaan myös toimintaa työmarkkinoilla. Myös Suomen osalta on viime kädessä näin: vaikka ei ole juridista käsitettä välimuodolle yrittäjän ja palkkatyöntekijän välillä, kuitenkin jos työskentelyn suhteella on riittävästi työsuhteen ominaisuuksia, se katsotaan työsuhteeksi vaikka se muodollisesti ei sitä olisikaan (Kautonen et al 2010:122).

Alankomaiden itsensätyöllistäjien ison kasvun kautta on tullut myös paljon epäilyjä näennäisyrittäjyydestä. Tällä viitataan tapauksiin, joissa työnantajalle on halvempaa ostaa itsensätyöllistäjän palveluja kuin palkata ihmisen työhön, koska tämä tuo säästöjä muun muassa työnantajamaksuissa (IBO 2015). Tätä vastaan on yritetty keksiä toimivia ratkaisuja, jotta sekä oikeusturva säilyy että näennäisyrittäjyys saadaan kitkettyä pois. Toistaiseksi onnistuneita ratkaisuja ei ole vielä löytynyt: ensimmäinen yritys oli ns. VAR, eli ”todistus työsuhteesta” (2016 asti). Tämän todistuksen tarkoituksena oli todeta, että itsensätyöllistäjä ei oikeasti ole työsuhteessa, mitä vaikutti työantajamaksuihin, verotukseen yms. Kuitenkin monien raporttien mukaan tämä keino lähinnä lisäsi näennäisyrittäjyyttä. Toinen yritys kitkeä näennäisyrittäjyyttä, joka tuli voimaan 1.5.2016 oli DBA-laki, eli ”deregulaatio työmuodon tarkastelussa”. Tämä deregulaatio tarkoittaa käytännössä sitä, että toimeksiantajan ja –saajan välissä käytetään pelkästään verottajan etukäteen hyväksyttämiä sopimuksia, ainakin siltä osin, että niistä käy ilmi työsopimuksen muoto. Lain tarkoitus oli, että tässä mallissa verottaja laatii mallisopimuksia, joista ilmenisi, että itsensätyöllistäjä ei ole näennäisyrittäjä. Tämä yritys kuitenkin hyllytettiin (heti) sen takia, että se herätti enemmän epävarmuutta kuin mitä se pyrki ratkaisemaan. Verottajan piti ensin hyväksyä mallisopimukset, jotka olisivat tarvittava, muttei riittävä todiste siitä, ettei ole näennäisyrittäjyyttä – käytännön (de facto) toimeksiantosuhteen piti tietenkin myös olla sovussa sopimuksen kanssa. Laaja tutkimus, joka kattaa eri ministeriöiden vastuualueita, näyttää kuitenkin, että pitää korjata epäkohtia työntekijöiden ja itsensätyöllistäjien asemien kohdalta (IBO 2015).

Vaikka Alankomaiden tapauksessa voi väittää, että nämä näennäisyrittäjyyden ongelmat ovat osittain politiikkakeinojen itse aiheuttamia, toisaalta yritykset määrittää pitävästi itsensätyöllistäjien toimeksiantosuhteet näyttävät tarkasti, miten vaikeaa on erotella eri työmuodot toisistaan. Jos koodari on yli vuoden yhden firman projektissa ja hänellä on vain vähän toimeksiantajia vuodessa (sekä riippuvuus yhdestä toimeksiantajasta), koodarin työn voisi tulkita näennäisyrittäjyydeksi. Toisaalta koodari itse tuskin näkee asiaa näin, kuten myös Barley & Kunda (2004) näyttivät Piilaakson IT-asiantuntijoiden osalta. Nämä erot tulevat esiin nimenomaan, kun tarkastellaan työn sisältöä ja sitä, miten työ toteutetaan organisaatiossa.

Vaikka nämä esimerkit voivat vain ohuesti näyttää instituutioiden roolin työmarkkinasegregaatiossa, on skuitenkin selvää, että on olemassa hyvin erilaisia juridisia ja muita tekijöitä, jotka vaikuttavat työtä tekevän ihmisen asemaan. Yksi tärkeä tekijä on myös kilpailulainsäädäntö, joka vaikuttaa siihen, että itsensätyöllistäjien kollektiivinen järjestäytyminen on vaikeaa.

Korporatismi ja itsensätyöllistäjät

Suomen ja Alankomaiden korporatisisissa työmarkkinajärjestelmissä on suuria eroja. Kuitenkin yhteistä niissä on, että työmarkkinaosapuolet neuvottelevat työehtosopimuksista, jotka ovat useimmiten voimaantulon jälkeen yleissitovia. Tämä kuitenkin koskee vain palkansaajia. Itsensätyöllistäjät neuvottelevat itse palveluittensa hinnasta toimeksiantajan kanssa. Ainakaan EU:ssa ei ole mahdollista, että ammattiliitto neuvottelisi esimerkiksi itsensätyöllistäjille minimituntiveloituksesta eri aloilla, koska kilpailulaki kieltää sen. Nykyinen hallitus haluaa käyttää tuntiveloitusta ohjenuorana, jonka mukaan tulkitaan, milloin itsensätyöllistäjä on faktisesti työsuhteessa (KvK 2017).

Ammattiliitot näin ollen usein vastustavat itsensätyöllistämistä muistakin kuin aattellisista syistä: jos itsensätyöllistäjä on työnantajalle halvempi kuin työntekijä (kuten Alankomaissa usein on), on mahdollista, että tämä työmuoto uhkaa jollakin sektorilla muiden työntekijöiden työllisyyttä. Tätä tosin pitää peilata suhteessa työn sisältöön – on varmasti olosuhteita, joissa työnantaja haluaa palkata työntekijän, koska ei ole (juridisesti tai organisaation näkökulmasta) mahdollista tai toivottavaa hoidattaa työtä toimeksiannolla.

Suomessa korporatismin vaikutuspiiri on kuitenkin laaja (Sorsa 2014). Ammattiliitoilla on vahva rooli myös työeläkeyhtiöden johtoryhmissä, joita voi lähestyä mallina ”uuskorporatismista”. Yksi kiinnostava tapaus liittyy työeläkeyhtiöiden toimintaan: laskutusosuuskuntien käyttäjät, kuten Ukko.fi:n ja Eezy.comin käyttäjät, olivat ennen TyEL:n piirissä, mutta työeläkeyhtiöt päättivät toukokuussa 2017, että niin sanotut kevytyrittäjät ovat YEL-piirissä. Toisin sanoin, ne nähdään yrittäjinä. Vuodesta 2016 heidät on jo nähty yrittäjinä työttömyysturvan sääntöjen mukaan. Toisaalta linjaus tavoittelee johdonmukaisuutta, mutta kuitenkin kevytyrittäjillä on usein melko vaihtelevat (ja pienet) tulot, joten pakollinen YEL-vakuutus voi olla raskas. Mielenkiintoisia poikkeuksiakin on: esimerkiksi Journalistiliiton Mediakunnan jäsenet (työosuuskuntana) pysyvät edelleen TyEL-piirissä. Kyynikko voisi kuitenkin olettaa, että ammattiliittojen edustajat työeläkeyhtiöissä tavoittelivat kevytyrittäjyysfirmojen toiminnan hankaloittamista.

Joka tapauksessa suomalainen kolmikantajärjestelmä on tulopoliittisten ratkaisujenkin kautta vaikuttanut paljon Suomen hyvinvointivaltioon (Kiander et al 2009). Koska Suomen hyvinvointivaltio on kehitetty ”perinteisen” työmuodon ehdoilla (palkkatyö) voidaan ajatella itsensätyöllistämisen esittävän haasteen Suomen perinteiselle korporatismimallille. Vaikka on toki mahdollista, että nykyhallituksen politiikka ajaa ihmisiä enemmän itsensätyöllistämiseen, se ei  kuitenkaan tarkoita, että he haluavat yhtäkkiä olla EK:n tai Suomen Yrittäjien jäseniä – on mahdollista, että heillä on erilaiset tarpeet kuin yrittäjillä, jotka tähtäävät yritystoimintansa kasvattamiseen (ainakini henkilöstön osalta).

Itsensätyöllistäjien edustaminen on siis hankalaa, koska usein itsensätyöllistäjät eivät halua kollektiivista toimintaa. Esimerkiksi Alankomaissa rakennusalan itsensätyöllistäjien ammattijärjestö kertoi, että heidän jäsenensä eivät halua itsensätyöllistäjille minimihintoja (ammattiliiton neuvottelemiin) työehtosopimuksiin. monet ovat myös sitä mieltä, että kollektiivinen työkyvyttömyysvakuutus ei ole välttämättä hyvä idea. Syynä voi olla itsensätyöllistäjän varallisuusasema tai koettu matala riskitaso. Toisaalta kollektiivinen työkyvyttömyysvakuutus tulee myös kalliiksi ja lisäksi myös kilpailulaki voi rajoittaa kollektiivisen toiminnan järjestämistä. Alankomaissa on erilaisia yhdistyksiä, jotka edustavat itsensätyöllistäjiä. Nämä yhdistykset auttavat yritysjuridiikan kanssa, mutta ovat myös perustaneet erityisesti itsensätyöllistäjille tarkoitetun eläkevakuutuksen ja lisäksi neuvottelevat vakuutusfirmojen kanssa, jotta esim työkyvyttymyysvakuutuksen voidaan tarjota halvemmin. Tämän lisäksi ne ovat (jo) sulautuneet osaksi Alankomaiden korporatismimallia osallistuessaan esimerkiksi politiikan prosesseihin. Suomi on vielä Alankomaita jäljessä itsensätyöllistäjien kollektiivisessa järjestäytymisessä. Suomessa on jo kuitenkin olemassa ammattiliittojen epävirallinen yhteistoimintaelin itsensätyöllistäjien asioista, ITSET sekä esimerkiksi AKAVAn Entre, joka toimii AKAVAn jäsenliittojen yrittäjä- ja itsensätyöllistäjien edunvalvontatahona. Myös yrittäjänä voi liittyä ammattiliittohin periaatteessa, mutta yleensä oikeutta työttömyyskassapalveluihin on rajoitettu (siitä hetkestä, kun ryhtyy yrittäjäksi) tai kokonaan estetty (jos on jo yrittäjä, yrittäjille on omia työttömyyskassoja). ITSET-sivuston keikkatyöläisen sosiaaliturvaopas antaa melko kattavan katsauksen, miten itsenstätyöllistäjän status Suomessa vaikuttaa. Yleisesti ottaen, jos ammattiliitoilla on erikseen sanottavaa itsensätyöllistämisestä, he eivät jätä korostamatta epävarmuustekijöitä, kuten tämä JHL:n esimerkki näyttää:  ”Epävarmuutta lisäävät työ-, sosiaali- ja verotuslainsäädännön samaa sopimussuhdetta koskevat erilaiset tulkinnat.” Tässä vaiheessa tutkimusta olen vasta ehtinyt tarkemmin perehtymään AKAVAn Entren suhtautumiseen ja ratkaisuihin. Vaikka heilläkin ajatusmalli tulee ehkä enemmän työsuhteen ratkaisuista, on työelämän tulevaisuutta koskevan keskustelun osalta tärkeää, että vaikeatkin kysymykset nostetaan pöydälle. Ensivaikutelma on kuitenkin, että Suomessa ammattiliittojen tai muiden tahojen toiminta ei ole vielä samalla käytännön tasolla kuin Alankomaissa.

Lopuksi

Tutkimukseni ydin on tutkia, miten itsensätyöllistäjien työmarkkinat toimivat. Kuten lienee selvää, jokainen sektori vähintään edustaa omia työmarkkinoitaan ja nimenomaan palvelualojen osalta on todennäköistä, että nämä työmarkkinat ovat oleellisesti alueellisia. Jotta voidaan tutkia näitä työmarkkinoita, pitää myös ymmärtää, miten työmarkkinoiden instituutiot toimivat ja vaikuttavat eri ammatteihin. Tämän tutkimuksen anti on, että työn tekijät ja heidän pyrkimyksensä löytää työtä yhdistetään jälleen niiden sosiaaliseen ja institutionaaliseen realiteettiin. Työn tekijät ovat toimijoita, mutta heidän toimijuuden mahdollisuuksiaan rajoittavat ihmisen oman historian lisäksi myös sosiaaliset ja institutionaaliset raamit.

Paul Jonker-Hoffrén

Kirjoittaja toimii Suomen akatemian tutkijatohtorina.

Kirjallisuus

Gordon, D. M., Edwards, R., & Reich, M. (1982). Segmented work, divided workers: The historical transformation of labor in the United States. Cambridge University Press.

Kalleberg, A. L., & Berg, I. (1988). Work Structures and Markets. In Industries, firms, and jobs (pp. 3-17). Springer US.

Kautonen, T., Down, S., Welter, F., Vainio, P., i Palmroos, J., Althoff, K., Kolb, S., (2010) ”“Involuntary self‐employment” as a public policy issue: a cross‐country European review”, International Journal of Entrepreneurial Behavior & Research, Vol. 16 Issue: 2, pp.112-129, https://doi.org/10.1108/13552551011027002

Kiander, J., Sauramo, P. ja Tanninen, H. (2009), ”Suomalainen tulopolitiikka

poliittisena vaihdantana: sosiaalisen pääoman ja sosiaalisen palkan kehittyminen.” Yhteiskuntapolitiikka, 74 (3), 256–267.

KvK (2017), ”Lancering minimum uurtarief”, https://www.kvk.nl/advies-en-informatie/zzp/regeerakkoord-2017-minimumuurtarief-en-wet-dba-opt-out/

Ministerie van Financiën (2015), ” IBO Zelfstandigen zonder personeel “, Den Haag. https://www.rijksoverheid.nl/documenten/rapporten/2015/10/02/eindrapport-ibo-zelfstandigen-zonder-personeel

Sorsa, V-P., (2014), “Fostering Pension Fund Capitalism Without Financializing Pensions? The Evolution of Policy Ideas in Finnish Pension Fund Investments”. Available at SSRN: https://ssrn.com/abstract=2462113

Vallas, S. P. (2012). Work: a critique. Polity.