Ladataan...

Miltä tulevaisuuden kaupunki tuntuu?

KULTVAn Kuvitellut kaupungit –seminaarissa pohdittiin, millaisia eväitä kirjallisuus ja elokuva antavat tulevaisuuden kuvitteluun. Miten tulevaisuusvisiot valmistavat meitä siihen, mikä on edessä? Mitä kaupunkidystopiat kertovat meidän ajastamme? Blogipostaus valottaa seminaarissa esiin tulleita näkökulmia ja tarjoaa kirjallisuus- ja elokuvavinkkejä tulevaisuuskuvitelmien tueksi.

Kaunokirjallisuus tarjoaa monituisia näkökulmia ajatella, jäsentää ja pohtia, miltä kaupunki tuntuu, miten se toimii tai mikä on mahdollista. Dystopioiden on usein todettu olevan varoituksia; dystopia kertoo nykyhetkessä havaituista, huolestuttavina pidetyistä tendensseistä. Dystopiat kutsuvat meitä kiinnittämään huomiota hälytysmerkkeihin ja kritisoivat sitä, mihin nämä tendenssit voivat voimistuessaan meidät – ja toislajiset kumppanimme sekä ympäristömme – viedä. Nämä näkökulmat olivat esillä myös KULTVAn Kuvitellut kaupungit –verkkoseminaarin puheenvuoroissa, joissa Kimi Kärki ja Lieven Ameel kertoivat tutkimuksellisesta ja kirjailija Hanna-Riikka Kuisma taiteellisesta työstään tulevaisuuden kaupunkien kanssa.

Lieven Ameel kuvasi kirjallisuuden tarjoumia jäsentää ja ajatella kaupunkien tulevaisuuksia. Kirjallisuus voi auttaa esimerkiksi pohtimaan, miltä tulevaisuus tuntuu ja millaista olisi elää jossain mahdollisessa tulevaisuudessa. Esimerkiksi näin tulevaisuuden tuntuun tarttuu Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan romaani Beta – Sensored Reality (Tammi, 2018), joka sijoittuu Helsinkiin vuonna 2117:

”Tänään tuuli käy lännestä, keskustasta, joten ilmassa  helkkyy myös vahva viherpolttoaineen lemahdus. Talomme laiturilla istuu kaksi vanhaa naista ongella. He hörppivät kaakaota ja juttelevat oopperasta ja uusimmista videopeleistä. Se on täällä arkipäivää. Onhan tämä kaupunki synnyttänyt useita vuosisadan merkittävimmistä säveltäjistä ja pelikirjoittajista.” (Beta, 20-21.)

Tulevaisuuden Helsinki on romaanissa peliteollisuuden luvattu kaupunki, jossa merenpinta on ilmastonmuutoksen myötä kohonnut. Venetsiaa muistuttavassa kaupungissa talon edessä voi istua laiturilla ongella otteen vanhojen naisten tavoin.

Tulevaisuuden tunnun lisäksi kirjallisuus tarjoaa Ameelin mukaan myös muita eväitä tulevaisuuden kohtaamiseen: kirjallisuus luo tajua siitä, millaista tulevaisuutta tavoittelemme tai emme tavoittele. Ameel toteaa, että tästä syystä tulevaisuusvisiot ovat usein kantaa ottavia ja vaikuttamaan pyrkiviä. Kirjallisuuden kertomukset voivat tarjota myös kaupunkisuunnittelun tueksi sellaisia työkaluja ja näkökulmia, jotka usein jäävät tulevaisuusvisioissa ja suunnitteluskenaarioissa näkymättömiin.

Kimi Kärki tarttui alustuksessaan tulevaisuusvisioihin tarkastelemalla tieteiselokuvien kulttiklassikkoa, Blade Runneria (Ridley Scott, 1982) ja sen jatko-osaa Blade Runner 2049 (Dennis Villeneuve, 2017.

Elokuvissa tarkastellaan tulevaisuutta, jossa synteettiset ihmiset eli replikantit työskentelevät orjina joko avaruuden siirtokunnissa tai Maassa. Agentit eli blade runnerit etsivät ja tuhoavat epäluotettavasti käyttäyviä tai kapinoivia replikantteja. Elokuvat tarjoavat näkymiä sekä 1970-luvun lopun ja 2010-luvun synkkiin tulevaisuuskuvitelmiin.

Molemmat elokuvat ammentavat tekohetkensä yhteiskunnallisesta tilanteesta ja horisontissa häämöttävistä sosiaalisista ja ekologisista kriiseistä. Kärki havainnollistaa, miten eskapismin sijaan Blade Runner –elokuvat kuvittelevat mahdollista: ne pohtivat ilmastonmuutosta, instrumentaalisia suhteita toisiin ja sosiaalisia alistussuhteita sekä sitä, kuinka käy, jos suuryritykset alkavat entistä voimakkaammin johtaa maailmaa.

Kärki tuo esityksessään retrosovituksen käsitteen kautta esiin myös sen, miten tulevaisuuden kaupunki rakentuu vanhan päälle. Tulevaisuuden kaupungissa ei ole kyse vain uudesta rakentumisesta, vaan kerrostumista; vanhoja rakennuksia korjataan ja nykyaikaistetaan jatkuvasti, mikä synnyttää ”retrosovitetun näkymän”. Jos tulevaisuusvisiot ja dystopiat kertovat tästä hetkestä ja rakentuvat nykyhetkessä olemassa olevan päälle, kaupunkiarkkitehtuurin retrosovitetuissa kerrostumissa tämä tulee esiin konkreettisesti.

Seminaarin päättävässä esityksessä kirjailija Hanna-Riikka Kuisma kertoi romaanistaan Kerrostalo (Like, 2019). Kuisma kertoi, että on aiemmissa romaaneissaan usein keskittynyt yksilön psyykeen ja sisäiseen maailmaan nivoen romaaneihinsa psykologista otetta.

Kerrostalon kanssa oli toisin. Yksittäisten henkilöiden sijaan katse kiinnittyy sosiaaliseen rakenteeseen, jota kirjassa edustaa lähiön asukkaiden monipäinen joukko. Romaanin pääosassa on Kerrostalo, omalakinen lähiö, jonne asti bussit eivät kulje, taksit eivät suostu ajamaan ja edes poliisia ei aina saada paikalle.

Keskeinen hahmo on ikääntynyt Terttu, joka on joutunut kodittomaksi ja omaisuus ostoskärryssä odottaa talokompleksin lukittujen porttien takana, jos joku päästäisi sisään. Tertun hahmon kautta kuvataan kiinnostavasti lähiön historiaa ja sitä, miten työväestölle hyvinvointivaltion laajennuskauden aikaan rakennetut asuintalot päätyvät lopulta ylikansallisen riskisijoitusyhtiön käsiin. Toinen keskeinen henkilö, Jessica, pääsi jo kerran pois lähiöstä, mutta on ajautunut takaisin lähiöön huumeiden myynnin ja käytön värittämään elämään.  Siinä missä Terttu haluaisi vain päästä takaisin, Jessica ei halua mitään enempää kuin paeta lähiöstä.

Esityksessä Kuisma kysyi, onko romaani dystopiaa vai kenties (inho)realistinen kuvaus nykypäivän ongelmalähiöstä. Vastaus on sekä että: romaani ei perustu mihinkään tiettyyn todelliseen lähiöön, mutta kaikki siinä tapahtuneet asiat ovat tapahtuneet jossain asuinalueella, jossain päin maailmaa.

Kuisma kertoi salakuljettaneensa romaaniin sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Joidenkin teorioiden vaikutus on ilmeinen. Romaani esimerkiksi kuvaa, millaista on elää panopticonissa, tietoisena jatkuvasta valvonnan mahdollisuudesta. Yksittäisten teorioiden ohella romaanin sosiologinen ote näkyy myös hienovaraisena näkökulmana yhteiskunnan eriarvoisuuteen. Romaani kuvaa sitä, miten eriarvoisuus periytyy sukupolvelta toiselle ja millaista on elämä yhteiskunnan laitamilla.

Lieven Ameelin, Kimi Kärjen ja Hanna-Riikka Kuisman puheenvuoroihin oli upotettuna myös kosolti mainintoja tulevaisuutta kuvittelemaan pyrkivistä elokuvista ja kirjoista, joista koostimme seminaarin jälkeen luku- ja katselulistan, mukana myös ripaus tutkimuskirjallisuutta. Lista löytyy tästä alta, olkaa hyvä!

Kaunokirjallisuutta:

J.G. Ballard: Tornitalo (1975)
Philip K Dick: Palkkion metsästäjä (1968)
Pirkko Lindberg: Berenikes hår (2000)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005) ja Haudattu uhka (2016)
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (2015)
Teemu Kaskinen: Sinulle yö (2009)
Piia Leino: Taivas (2018)
Annika Luther: De hemlösas stad (2011)
Esa Mäkinen: Totuuskuutio (2015)
Antti Tuomainen: Parantaja (2010)
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta – Sensored Reality (2018)

Katsottavaa:

Blade Runner (1982, ohj. Ridley Scott)
Blade Runner 2049 (2017, ohj. Denis Villeneuve)
Black Mirror -sarja Netflixissä
Children of Men (2006, ohj. Alfonso Cuarón)

Tutkimuskirjallisuutta:

Lieven Ameel (tulossa syksyllä 2020) The Narrative Turn in Urban Planning. Lontoo: Routledge.
Lotta Junnilainen (2019) Lähiökylä. Tampere: Vastapaino.
Kärki, Kimi (2017) ’Los Angeles, November 2019’. Kuviteltu tulevaisuus, transhumanismi ja
Blade Runner -elokuvan dystopia. Ennen ja nyt: historian tietosanomat 2/2017, Utopia.
Eeva Luhtakallio & Maria Mustranta (2017) Demokratia suomalaisessa lähiössä. Helsinki: Into.

Leave a Reply