Fuksi suksii suomen kieleen

Se vuosi, kun taisin lopullisesti hullaantua suomen kielestä oli vuosi 2011: Olen 14-vuotias ja kävelen uusi sateenvarjo suojanani, mekko päällä, sukkahousut ja uudet mustat kengät jalassa Turun Sanomien isoista ovista sisään. Kättelen päätoimittajaa jännittyneenä, ja hän ohjaa minut omaan loosiini. Hymyilen salaa tietokoneen takana – ihka ensimmäinen juttuni Turun Sanomiin kertoo nuuskan tullaamisesta! Kokonaisen viikon kirjoitan aivan taivaissa; syvennyn lauseisiini ja ihmettelen paperisen lehden pyhiä ingressejä!

TET-viikko oli yläasteen ehdoton kohokohta. En varmasti tiennyt mitään parempaa kuin toimittaminen ja vaikuttaminen. Hykertelin loosissa hyville lauseilleni ja intoilin meneväni opiskelemaan suomen kieltä. Silloisen rikostoimittajan mukaan minusta tulisi hyvä toimittaja, ja olin tietenkin aivan maireana noista sanoista, olen edelleen. Se ihmeellinen sanatulva jäi kiehtomaan, kaivertamaan ja väijymään.

Niissä väijyvissä sanoissa ja virkkeissä ohjeisti yläasteellani Turun Puolalan koulussa erittäin vaikuttava äidinkielen opettaja Eija Tammisto. Jokin niissä silmälaseissa ja tunteiden suoristamassa ryhdissä sai minut hiljentymään niin diftongien kuin Hella Wuolijoen tekstienkin edessä. Tammisto on varmaan ikuinen esikuvani, ei kai sitä voi kieltääkään, kun istuin tunneilla silmät suurina ja kotona väkersin retoriikkaa pursuavia kirjoitelmiani yötä päivää, vain saadakseni luokan hämilleen kielen monimuotoisuudesta. En silloin vielä tiennyt, että olin niin oikeilla jäljillä: kieli on monimuotoista, muuttuvaa ja koukuttavaa!

Samaa sanoi myös suomen kielen lehtori Krista Ojutkangas ensimmäisellä Johdatus kielitieteisiin -luennolla, jolla istuin sadan muun kanssa innostumassa, itse sormet kiinni pöydässä, suu auki, välillä nauraen. “Miettikää, että kun sanotaan, että pallo on pyörän edessä, niin eikö vain, että se pallo voi olla pyörän ja katsojan välissä tai sitten pyörän eturenkaan edessä! Tällainen on mielestäni aika kiinnostavaa”, Ojutkangas huikkasi hymyillen sivumennen, ja minä jäin miettimään noita virkkeitä. Eipä sitä olisi silloin yläasteella tai edes lukiossa arvannut tai tiennyt, että saisi vielä joskus pohtia ääneen noita lauseista muodostuvia ajatuksia, analyysin alkuja. Tai jos olisin tiennyt, en varmasti olisi malttanut lähteä viettämään välivuotta Australiaan yliopiston sijasta. Onneksi erilaisten kielien taitaminen mitä ilmeisimmin tukee kielitieteiden opiskelua.

Aloittaminen tässä hurjan isossa laitoksessa tuntuu siltä, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jännitti kyllä, sillä kun on niin pitkään halunnut opiskella suomen kieltä, olisi ollut todella ikävää huomata, ettei pitäisikään yliopisto-opiskelusta tai suomen kielestä aineena. Pienen fuksihaastattelun tuloksena oli, että erityisen moni on viihtynyt alkaneilla opinnoilla. Ihmekös tuo kun opettajatkin ovat aiheestaan kiinnostuneita ja unohtavat esittelyssä sanoa nimensäkin, kun jo kertovat projekteistaan. On myös ollut helppoa ja kivaa tutustua uusiin ihmisiin, sanovat useat suomen kielen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen uudet opiskelijat.

Odotan tulevilta vuosilta haasteita, jotka selvitettyäni saan ahaa-elämyksiä. Odotan ryhmätöitä, joissa metsästämme yhdessä asioiden suhteita toisiinsa. Odotan opiskelun flow-tiloja ja uusia tuttavuuksia, ehkä jopa ystäviä! Kun on kiinnostava aihe, uudet kaverit ja hyvä ruoka, huomaa suksivansa (innolla, melkein juosten) yliopiston ovista sisään päivä toisensa jälkeen. Sanojen kääntely ja kielen ihmettely; ne saakoon jatkua lopun ikää nyt, kun täällä ollaan!

Aallotar Haapasaari