Marja Vauras

Marja Vauras

Reilu puoli vuotta on uudesta opettajien erikoistumiskoulutuksen, OpeErkon, aloituksesta. Yliopistoille on annettu merkittävä rooli korkeatasoisen ammatillisen asiantuntijuuden kehittämisessä. Tulevaisuuden työ muuttaa asiantuntijuuden vaatimuksia.

Onko akateeminen instituutio valmis vastaamaan muuttuviin, tulevaisuutta ennakoiviin koulutushaasteisiin ja tuottamaan pätevää koulutusta? Onko koulutuksen infra kunnossa? Perinteisen akateemisen koulutuksen mallit eivät tähän riitä. Kiinnostuneille tulevaisuuden asiantuntijuuden saloja avaa Kaisa Hytönen tuoreessa väitöskirjassaan.

Suomalainen koulu on suurten muutosten virrassa. Perinteiset rajat rikkoutuvat. Oppiaineet kietoutuvat toisiinsa, luokkahuone ei ole yhden opettajan pyhättö, kulttuurit törmäytyvät ja digitalisaatio myllertää opetusmenetelmiä ja oppimisympäristöjä. Hallituksen opettajankoulutuksen kärkihankkeessa hahmotetaan vahvalla kynällä tulevaisuuden adaptiivisen asiantuntijuuden ääriviivat. Jo perinteisen opettajuuden, oppiaineen hallinnan ja pedagogisen taitavuuden, vaatimuksiin on lisätty mm. arvo-osaaminen, globaalit ja eettiset kysymykset, tunne- ja yhteistyötaidot, yrittäjyys, muutososaaminen.

Tulevaisuuden opettajilta edellytetään tämän syvällisen oman alansa osaamisen lisäksi uutta luovaa asiantuntijuutta ja toimijuutta oman yhteisönsä jatkuvassa kehittämisessä. Luovuus, uteliaisuus, kehittämisrohkeus, taito luoda yhdessä ja ottaa käyttöön uusia opetuksen innovaatioita on saanut uudet ulottuvuudet työn laajentuessa koulun seinien ulkopuolelle. Yhteisöosaaminen, parviäly ja verkostoituminen niin oman asiantuntijuuden kuin koulun toimintakulttuurin kehittämisessä rikkovat eri ammattien ja tiedon kulttuurien rajoja.

Onko akateeminen yhteisömme kyennyt vastaamaan huutoon? ”Kun innostuu, niin onnistuu!” Näin kirjoitti opettajien hyvinvointi ja osallisuus -erkoon osallistuva luokanopettaja. Aidon koulu- ja työhyvinvoinnin vahvistaminen kehittämällä osallisuutta ja yhteisöllistä toimintakulttuuria näyttäytyy yksittäisen opettajan näkökulmasta ehkä lähes ylivoimaiselta. Samankaltaisia haasteita koetaan kahdessa muussa erkossamme, joissa teemoina ovat oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä ja monikulttuurisuus opetustyössä. Mutta kokevatko koulutettavat haasteet ylivoimaisina? Eivät, mutta realistisesti vaativilta. He tiedostavat vahvasti muutostarpeen, mutta ymmärtävät samalla, miten asioiden toteuttamiseen ja muuttamiseen tarvitaan koko työyhteisön panos. Koulutuksen aikana syntyy erkolaisten oma vertaisverkosto, mikä jatkossakin tukee yhtä lailla oman rohkeuden karaisemista kuin omien kokemusten ja toimivien käytänteiden jakamista.

Koulutus on näin jo lyhyessä ajassa ollut voimaannuttavaa, omat siivet on levitetty ja lentoon lähdetty. Akateeminen ja työelämäohjaaja ovat oiva pari kahden maailman rajojen rikkomisessa. Uusimman tieteellisen tiedon pohjalta käydyt yhteiset pohdinnat ovat herättäneet muutostarpeeseen niin omassa kuin koko koulu- tai kuntayhteisön tasolla. Samalla on tiedostettu, että asioiden toteutukseen tarvitaan koko työyhteisön panos. Tärkein mahdollisuus on kuitenkin kirkastunut: ”Opiskelu on avannut uusia ovia ja mahdollisuuksia muuttaa maailmaa, ja arkipäivän viisautta ja rohkeutta muutostyöhön”. Oman rohkeuden versottua erkolaiset voivat jo todeta, että monia asioita on viety eteenpäin sekä omassa koulussa että laajemmin kunnassa. Erkolaisten asenteessa ja oivalluksissa olisi ajattelun aineksia myös meille jokaiselle muuttuvan yliopiston työntekijälle.

Lienemme siis oikealla tiellä korkeatasoisen ammatillisen asiantuntijuuden rakentamisessa yhteistyössä kentän osaajien kanssa. Tulevaisuuden opettajuuden ja opettajankoulutuksen näkökulmasta hienointa yliopistolle on, että koulutuksen hyödyt ovat aidosti molempiin suuntiin kulkevat. Olemme akateemisena yhteisönä ilmeisesti riittävän vakuuttavia ja houkuttelevia, koska olemme saaneet niin motivoituneita ja jo osaavia erkolaisia koulutukseemme. Näin heidän osaamisensa ja työelämäkokemuksensa saadaan vahvasti peruskoulutuksen käyttöön.

Erkolaisten kehittämisprojektit avaavat opettajaopiskelijoille ovea koulun nykyarkeen, antavat aineistoja pro gradu –tutkielmiin ja rikastavat koulutustarjontaa monin tavoin. Uusimman teknologian käyttöönotto erkossa vahvistaa ja uudistaa koulutuksen infraa myös kaikessa muussa koulutuksessamme. Yhteiskuntasuhteissa lyhyet täydennyskoulutukset usein jäävät tähdenlennoiksi   – erikoistumiskoulutus voi parhaimmillaan olla tähtien tanssia.

Mutta onko erkoilla tulevaisuutta yliopistojen kiristyvässä maailmassa? Vahva huoli on ilmassa. Olimme etuoikeutettuja saadessamme tukirahoituksen ensimmäisten koulutusten toteutukselle. Kykenimme luomaan uudenlaista akateemisen instituution tarjoamaa koulutusta ja uutta koulutuksen infraa. Rahan ääni on kovempi kuin maineen. Talousvaikeuksissa kamppailevat kunnat eivät hevin avaa kukkaronnyörejään ja alan palkkataso saa koulutettavat kavahtamaan kustannuksia. Miten yliopisto ja ministeriö voivat vastata tähän pulmaan? Jääkö erko kaikesta huolimatta tähdenlennoksi vai jatkammeko tähtien tanssia?

Marja Vauras
Kirjoittaja on kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani.



FacebooktwitterFacebooktwitter