Jaakko Suominen

Tutkimuksen yhteiskunnallinen vuorovaikutus on monimuotoista. Humanistisilla ja muillakin tieteillä on muutamia tavanomaisia vuorovaikutuksen muotoja, jotka liittyvät muun muassa kirjoittamiseen ja esitelmöintiin. Sen lisäksi vuorovaikutus näkyy muilla tavoin. Vuorovaikutus perustuu pitkäjänteiseen tutkimukseen, mutta sen ideat ja muodot kumpuavat välillä tutkimuksen reuna-alueilta ja uusista ideoista.

Laajempi yleisö tutustuu tutkimukseen ja kommentoi tutkimusta muun muassa tutkijoiden lehti- ja blogikirjoitusten yhteydessä. On tavallista, että tutkijat taustoittavat kirjoituksissaan ajankohtaisia ilmiöitä. He myös tavan takaa kyseenalaistavat yksiulotteisia käsityksiä, miten asiat ovat ja miten asiat ovat olleet. Tällaisista kirjoituksista minulle mieleen ovat jääneet muun muassa Turun Sanomissa julkaistut Suomen historian tutkijoiden kolumnit ja aliot: Panu Savolainen vertasi 12.9.2016 uutta Pokémon Go -peliä 1700-luvun lopussa Turussa pahennusta herättäneeseen Seinäkillinki-peliin, joka sekin aikoinaan täytti julkiset tilat pelaavilla joukoilla nykyisen Pokémonin tapaan. Savolainen kirjoitti:

”Kiinnostava yhteys vuosisatojen taakse syntyy ennen kaikkea siitä, millaisia puheenvuoroja julkisessa tilassa pelaaminen herättää. Kehotukset mustikkaan tai sienimetsälle menemisestä [Pokémonin pelaamisen sijasta] nostavat ehkä hieman ilkikurisestikin esiin sen, miten agraari perintö yhä läpikyllästää suomalaista kaupunkikulttuuria.”

Professori Kirsi Vainio-Korhonen puolestaan kyseenalaisti 7.3.2014 omassa kirjoituksessaan usein toistellun väittämän kirkollisesta vihkimisestä perinteisenä avioliittomuotona. Ei sitä aina olekaan papin aamenta avioliittoon tarvittu. Vainio-Korhosen mukaan avioliitto on ollut Suomessa sukujen välinen sopimus, jolla lujitettiin sosiaalisia ja taloudellisia suhteita ja jolla ”taattiin sukujen valta maaomaisuuteen liittyvissä kysymyksissä.” Vainio-Korhonen osallistui kirjoituksellaan uutta avioliittolakia koskevaan keskusteluun.

Yhtä lailla mieleeni ovat jääneet Turun yliopiston yleisestä historiasta väitelleen Kimmo Ahosen kolumnit Satakunnan Kansassa Yhdysvaltojen vaaleista sekä esimerkiksi presidentti Trumpin populistisen politiikan juurista (ks. esim. https://www.satakunnankansa.fi/maailma/trumpin-oppi-isa-jatti-presidentille-perinnoksi-uhkailun-liioittelun-ja-piittaamattomuuden-200284712/). Kirjoituksissaan Ahonen yhdistää taidokkaasti Yhdysvaltojen politiikan ja populaarikulttuurin historian asiantuntemustaan. Vastaavia aktiivisia terävä-älyisiä ja -kynäisiä kolumnisteja on yliopistossamme paljon, esimerkiksi eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Yleistajuiset kirjoitukset ja esitelmät ovat siis varsin tavallisia humanistitutkijoiden yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen muotoja. Oivallusten tuottamisen lisäksi kirjoitukset ja esitelmät voivat olla työvälineitä toiminnan kehittämisessä. Esimerkiksi Tampereella Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran 21.–22.8.2017 järjestämässä, vuoden 1918 tapahtumia käsitelleessä Sisällissodan jäljet -seminaarissa oli mukana presidentti Ahtisaaren perustaman Crisis Management Initiativen työntekijä, joka halusi saada oppia tulevaan kriisinhallintaan siitä, miten sisällissodan yhteiskunnallisia haavoja voisi hoitaa pitkäjänteisesti.

Myös täydennyskoulutus kuuluu tyypilliseen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Koulutuksella voi olla välillä yllättäviäkin hyödyntäjiä. Teija Förstin vetämillä Historian verkko-opintojen liikenteen ja autoilun kulttuurihistorian kursseilla on ollut tutkinto-opiskelijoiden lisäksi autokoulunopettajia ja muita liikennealan ammattilaisia oppimassa, miten liikennejärjestelmät ovat kehittyneet ja miten esimerkiksi tielläliikkujia koskevat asenteet ovat syntyneet ja muuttuneet – tai mahdollisesti säilyneet muuttumattomina pitkiäkin aikoja. Näiden oppien avulla ammattilaiset voivat ymmärtää paremmin omaa työtään, työolosuhteita, sidosryhmiä ja asiakkaitaan.  Mukana yhdellä kurssilla oli myös historiallista fiktiota kirjoittava kirjailija, joka haki taustatietoa tulevaan kirjaansa.

Kirjoitukseni otsikko rauhaan jätetystä humanistista tulee tapauksesta, joka sopii edellisten esimerkkien jatkoksi. Otsikko vie ajatukset yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta kohti uuden ideointia. Otsikko on peräisin musiikintutkija Susanna Välimäen sähköpostiviestistä minulle. Välimäen Syötävät sävelet -blogi  on johtanut samannimiseen kirjaan, radio– ja tv-ohjelmasarjaan, tasting-konserttisarjaan ja niin edelleen. Syötävissä sävelissä Välimäki käsittelee kuuluisien säveltäjien suhdetta ruokaan ja valmistaa ruoka-annoksia mahdollisimman autenttisilla resepteillä, vaikkapa genovalaisia ravioleja Nicolò Paganinin tapaan. Välimäki on hyödyntänyt musiikintutkijan osaamistaan etsiessään sopivia esimerkkejä, lähdeaineistoa ja suhteuttamalla käsittelemänsä tapaukset aikansa kulttuuriin. Aihe on vienyt Välimäen mennessään, muun muassa Wienin Heiligenstadtiin maatilalle, jossa Beethoven asui monena kesänä, jotta Välimäki pystyi juomaan samojen viiniviljelmien viiniä kuin mitä Beethovenkin oli maistellut.

Kysyin Susanna Välimäeltä, mistä hän sai ideansa blogiinsa. Hän vastasi aloittaneensa blogin ollessaan vapaalla yliopistonlehtorin toimestaan johtaessaan Koneen säätiön rahoittamaa projektia, vaikka blogi ei hankkeeseen liittynytkään: ”Ehkä se [Syötävät sävelet -blogi] oli esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun humanisti saa olla rauhassa (on aikaa, elämän- ja tutkimukseniloa ja voimia), jolloin voi syntyä jotakin uutta, kokeellista ja ennakoimatonta.” Välimäki halusi ”maksimoida kirjoittamisen ilon” tavoitteenaan kokeilla jotain aivan uudenlaista, ilman pakkoa. Blogin kirjoittaminen oli leikillistä mutta tavoitteellista. Tavoitteena tässä tapauksessa ei ollut joku tieteellinen hanke tai julkaisu, ei edes yliopiston kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vuorovaikutus, vaan oman ilmaisurepertuaarin laajentaminen ja sitä kautta tutkijan mielihyvä. Välimäki ei blogia aloittaessaan ajatellut, että suositut kirjoitukset johtaisivat tilanteeseen, jossa häntä pyydetään mukaan niin moneen uuteen hankkeeseen, että hänen on jo lyötävä jarruja päälle. Hän sanoi pitäneensä aihettaan aluksi ”mahdollisesti täysin kreisinä”.

Susanna Välimäen blogiesimerkki osoittaa, kuinka tärkeää ainakin välillä on kokeilla jotain uutta, tehdä irtiottoja ja samalla tehdä ja käsitellä sitä, mistä on itse kiinnostunut: mikä kutkuttaa mieltä. Yllättävän usein moni muukin kiinnostuu siitä, kun näkee tohkeissaan olevan asiansa hallitsevan tutkijan mahdollisesti yhdistelemässä toisistaan poikkeavia asioita, kuten vaikkapa ruokaa ja musiikkia. Innostus ja ilo tarttuvat. Ne tuottavat omia oivalluksia.

Jaakko Suominen
Kirjoittaja on humanistisen tiedekunnan dekaani ja digitaalisen kulttuurin professori.



FacebooktwitterFacebooktwitter