Anne Heimo

Turun yliopistolle nykyään kuuluva Sirkkalan kampus lukeutuu Museoviraston 2009 määrittelemiin valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Tästä huolimatta sen historia on useimmille turkulaisille vieras. Alueen vanhin rakennus, nykyinen Historicum, pystytettiin alun perin vuonna 1834 köyhäintaloksi. Vuonna 1846 tsaari Nikolai I siirsi talon suomalaisen Krenatööritarkk’ampujapataljoonan käyttöön. Vuonna 1875 valmistunut Kaivokatu 12:ssa sijaitseva Minerva on Suomen vanhin kasarmirakennukseksi suunniteltu rakennus. 1850-luvulla kasarmi siirtyi venäläisten sotilaiden haltuun Suomen itsenäistymiseen asti. Sisällissodan päätyttyä kasarmialueella toimi Turun sotavankileiri syyskuulle 1918 asti, jonka jälkeen paikalla toimi vuoteen 1923 asti Turun pakkotyölaitos. Turun ja Porin sotilasläänin esikunnalle 1990-luvulle asti kuulunut kasarmialue siirtyi Turun yliopistolle 2004.

Punainen Turku 1917-1918 -teoksen kirjoittaja historioitsija Rauno Lahtinen on ihmetellyt useaan otteeseen Turun vuotta 1918 koskevan tutkimuksen vähäistä määrää. Sama koskee Turun sotavankileiriä, josta on selvästi vähemmän tutkimusta kuin monista muista vankileireistä. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen Sirkkala 1918-2018: Vankileiristä muistin paikaksi ja kulttuuriperintökohteeksi -hankkeessa Turun sotavankileirin historiaa tarkastellaan esimerkkinä synkästä kulttuuriperinnöstä. Kulttuuriperintö mielletään usein arvokkaiksi koetuiksi paikoiksi, kuten rakennuksiksi tai muistomerkeiksi, joiden toivotaan säilyvän. Synkän kulttuuriperinnön tutkijat ovat kiinnostuneita sotilaskohteista, vankiloita ja muista ongelmalliseksi ja häpeällisiksi koetuista historiallisista kohteista. Hankkeen tutkijoita kiinnostavat erityisesti vuotta 1918 koskevat perhemuistot. Onko sisällissodassa mukana olleiden läheisten kohtaloista kerrottu vai vaiettu? Millaisista asioista perheissä on haluttu kertoa ja muistaa? Hankkeen vuosi sitten käynnistämä vuoden 1918 muistoja Turun seudulla koskeva keruu jatkuu yhä. Tälläkin viikolla ihmisiä on ottanut yhteyttä kertoakseen iso- ja isoisovanhempiensa kohtaloista sisällissodan aikana ja tarjotakseen hankkeen käyttöön hallussaan olevia omaelämäkerrallisia aineistoja, kuten kirjeitä ja päiväkirjoja.

Turku oli vuonna 1917 Suomen levottomin ja vallankumouksellisin kaupunki, mutta sisällissodan sytyttyä tilanne pysyi Turussa varsin rauhallisena. Suomenlinnan, Lahden Hennalan, Tammisaaren ja muihin pahamaineisiin vankileireihin nähden olosuhteet Turun sotavankileirillä olivat kohtuulliset. Turun vankileirin vankimäärä oli suurimmillaan kesäkuussa, jolloin siellä oli noin 3 300 punavankia. Joukossa oli myös naisia ja alaikäisiä. Kuolleiden vankien lukumäärä vaihtelee lähteestä toiseen, 120:sta 178:aan. Vankimäärään nähden kuolleiden määrä oli kuitenkin yksi pienimmistä Suomen kymmenien vankileirien joukossa. Turun sotavankileirillä ei toimeenpantu kuolemantuomioita eikä siellä esiintynyt terroria. Ainoastaan yksi vanki ammuttiin joko pakoyrityksen yhteydessä tai varastaessaan ruokaa. Vankien yleisin kuolinsyy oli sairaus. Etenkin Hämeenlinnasta siirrettyjä heikkokuntoisia vankeja kuoli monia.

Kesällä 1918 oli muilla vankileireillä vallitseva katastrofaalinen tilanne jo yleisesti tiedossa ulkomaita myöden. Turun sotavankileirin johtaja A. Arrhenius kuitenkin halusi, että lehdistö ei käsittelisi ainoastaan vankileirien epäkohtia ja kutsui lehtimiehiä tutustumaan johtamansa leirin oloihin heinäkuun alussa. Turun sotavankileirin erityisyydestä kesällä 1918 kertoo myös vartijoiden ja vankien läheiset suhteet. Aluksi vankileirin vartioinnista huolehtivat suojeluskuntalaiset, sitten sotilasosastot ja myöhemmin varta vasten tehtävään palkatut vartijat. Ongelmien välttämiseksi päädyttiin siihen, että suojeluskuntalaiset vartioivat vankileirin ulkopuolella ja muut vartijat sisäpuolella. Vartijoita valvottiin tarkkaan ja rikkeistä rangaistiin herkästi. Vartijoita rangaistiin liiallisesta veljeilemisestä vankien kanssa ja vartioinnin leväperäisyydestä.

Turun sotavankileiristä muistuttaa Ismo Kajanderin Turun sotavankileirillä kuolleille Kurjenkaivonkentälle pystytetty muistomerkki ”535” vuodelta 1994. Kuva: Anne Heimo.

Omaelämäkerrallisessa romaanissaan Elämän ristiaallokoissa (1974) vampulalainen Aatto Haapanen muistelee siirtoaan Poltinahon kasarmilta Hämeenlinnasta Turun vankileirille alkusyksystä 1918. Haapanen sijoitettiin kasarmialueen ”suurimpaan taloon”, nykyiseen Minervaan tai Historicumiin. Kolmikerroksisessa talon keskikäytävän molemmin puolin oli ”murjuja”, joissa kussakin asui neljäkymmentä vankia. Haapanen toteaa Hämeenlinnan sementtilattialla makaamisen jälkeen puulaverin olleen suorastaan pehmeä. Seuraavina päivinä vangeille jaettiin vaatteita ja he pääsivät saunaan. Vangit myös punnittiin. Turkuun saapuessaan entinen 90-kiloinen Haapanen painoi enää 50 kiloa. Haapanen vertaa vankien kohtelua Turussa kokemuksiinsa Hämeenlinnassa ja pitää kohtelua Turussa humaanimpana. Vartijat katsoivat asioita läpi sormien ja pyrkivät järjestämään riittävästi ruokaa vangeille. Haapanen kertoo Noormarkusta kotoisin olevasta vartijasta, joka oli todennut Haapaselle, että: ” On tämä helvettiä, sinä oot vanki ja minä kyttään sinua kiväärin kanssa. Mee mihin ikinä tahdot…” – ja meni tämän jälkeen nukkumaan. Myös päälliköistä hänellä on hyvää sanottavaa: ”Päälliköiden nimet olivat Ellilä, Saari ja Erkkilä. Me pidimme etenkin Ellilästä. Hän oli aina kohtelias. Vankikin tunsi olevansa ihminen puhuessaan hänen kanssaan.”

Vangeilla oli erilaisia yhteyksiä ulkomaailmaan. Haapanenkin kävi välillä yhden vartijan kanssa kahvilla tämän siskon luona.  Peräti kolmannes vangeista kävi töissä vankilan ulkopuolella. Vangit pystyivät pitämään yhteyttä omaisiinsa vankileiriä ympäröivästä aidasta huolimatta. Omaiset myös välittivät heille ruokaa ja tavaroita. Turun sotavankileirin arkistosta löytyy jopa mainintoja vangeille myönnetyistä muutaman tunnin vihkilomista.

Inhimillisestä kohtelusta sisällissodan keskellä kertoo myös oripääläinen talollinen Nyyrikki Vartia, jonka punaiset pidättivät huhtikuussa 1918. Vartia on tyytyväinen oloonsa Turun lääninvankilassa, missä on riittävästi ruokaa, vaatteita ja luettavaa. Vieraillakin saa vapaasti. Huhtikuun alkupuolella vaimolleen kirjoittamassaan kirjeessään hän lohduttaa tätä:

”Minusta ei tarvitse vähääkään huolehtia. Tänne ei ulotu pistimet, eikä tätä luultavasti pommiteta. — Virkailijat täällä ovat ystävällisiä, ja käyvät usein katsomassa. — Ei täällä sentään niin perin ikävää ole, vaikka tämä vankilakin on. Jos en Teitä siellä kotona surisi, niin taitaisi olla vallan hauskaakin. Paljon turvallisempaa on olo täällä kun siellä Oripäässä.”

Vuoden 1918 muistoja tutkinut Ulla-Maija Peltonen on useaan otteeseen viitannut filosofi Tzvetan Todorovin näkemyksiin hauraasta hyvyydestä, pienistä hyvyyden teoista, joita ihmiset osoittavat toisilleen sodissa ja muissa ankarissa tilanteissa. Hyvät teot ja ihmisten välinen normaali kanssakäyminen jäävät helposti tutkimuksissa vähäiselle huomiolle. Tämä näkyy hyvin Suomen sisällissotaa koskevissa tutkimuksissa, joissa pääpaino on useimmiten sodan raakuuksien ja mielivaltaisuuksien tarkastelussa eikä ihmisten tällöinkin toisilleen osoittamasta ystävällisyydestä, myötätunnosta ja avunannosta.

Anne Heimo
Kirjoittaja vetää hanketta Sirkkala 1918-2018: Vankileiristä muistin paikaksi ja kulttuuriperintökohteeksi

 

Pääkuva: Turun museokeskus / Johan Rikhard Ellilä



FacebooktwitterFacebooktwitter