Kalle-Antti Suominen

”Raha ei haise” oli antiikin Roomassa perustelu käymälämaksun perimiselle, mutta laajemmin tätä lausahdusta käytetään kuvaamaan rahan käyttökelpoisuutta sen lähteestä riippumatta. Yliopistoille täydentävä rahoitus on perusrahoituksen ohella merkittävä tulonlähde. Viime vuosina perusrahoituksen pieneneminen on sellaisenaan kasvattanut täydentävän rahoituksen osuutta yliopistojen kokonaisrahoituksesta. Turun yliopistossa täydentävä rahoitus on kasvanut myös määrällisesti ja sen osuus on lähes 40 % kokonaisrahoituksesta. Mutta onko tämä kehitys pelkästään toivottavaa?

Merkittävä osa täydentävästä rahoituksesta on siinä mielessä perusrahoituksen kaltaista, että sitä jakavat tutkimukselle ja innovaatiotoiminnalle julkiset toimijat kuten Suomen Akatemia, Business Finland ja Euroopan unioni. Myös ministeriöt tukevat koulutukseen, tutkimukseen ja muuhun toimintaan liittyviä hankkeita. Säätiöt ja muut yleishyödylliset tahot ovat tärkeitä ja arvostettuja rahoittajia, vaikka osa tästä toiminnasta jää virallisten tilinpäätöslukujen ulkopuolelle, koska jatko-opintojen tuki maksetaan usein suoraan apurahan saajalle.

Julkisten ja yleishyödyllisten tahojen suuri osuus yhdessä rahoituskentän sirpaloitumisen kanssa hälventävät pelkoa siitä, että täydentävän rahoituksen osuuden kasvu toisi vastaavasti kasvavan haasteen yliopistojen koulutuksen, tutkimuksen ja muun toiminnan riippumattomuudelle. Suomessa on perinteisesti luotettu siihen, että julkiset rahoitustahot takaavat yliopistojen toiminnalle akateemisen vapauden ja oikeuden tuottaa myös päätöksentekijöiden kannalta vähemmän mukavia tutkimustuloksia tai näkökulmia. Tämän periaatteen toteutumista on syytä koko ajan tarkkailla – tiedon ja sen tuottajien vähättely on uhkaava heikko signaali, samoin tutkimuksen vaikuttavuuden yksioikoinen yhdistäminen kaupalliseen hyödynnettävyyteen.

Täydentävä rahoitus on tyypillisesti kilpailtua, eli siihen kuuluu hakuprosessi, arviointi ja usein myös hankekohtainen seuranta sekä raportointi. Yliopistojen perusrahoitus on lähestynyt täydentävää rahoitusta kilpailun osalta, koska yliopistojen rahoitusmalli perustuu yliopistojen kilpailuun “tulosluvuilla”, kuten tutkintojen ja julkaisujen määrällä. Myös menestys täydentävän rahoituksen hankinnassa on otettu osaksi perusrahoituksen jakoperustetta, ja siten näille aiemmin erillisille rahoitusmuodoille on luotu kytkentä.  Näkökulmasta riippuen se joko kannustaa tai pakottaa yliopistot hankkimaan lisää täydentävää rahoitusta.

On syytä huomata, että rahoitusmalli ei tee perusrahoituksen jaosta yliopistoille täysin tuloksellisuuteen perustuvaa, koska etenkin tutkintojen osalta sitä säädetään – tai näkökulmasta riippuen vinoutetaan – asettamalla kiintiöitä. Myös kilpailun ulkopuolella olevan strategisen rahoituksen jako on ollut jossain määrin läpinäkymätöntä ja perusteluiltaan vaikeasti hahmotettavaa.

Täydentävässä rahoituksessa tyypillinen hakija on joku toimija yliopiston sisällä, esimerkiksi tutkimusrahoituksessa yksittäinen tutkija tai tutkimusryhmä. Perusrahoituksen heikentyminen ja täydentävän rahoituksen hankinta osana uralla menestymistä on lisännyt painetta hakea rahoitusta ja osaltaan vaikuttanut onnistumismahdollisuuksien pienenemiseen. Huonoimmillaan vain joka kymmenes hakemus menestyy ja merkittävä osa todellisuudessa erittäin laadukkaista hakemuksista jää rahoittamatta.

Jatkuva täydentävän rahoituksen hakeminen uuvuttaa yliopistolaisia. Samalla yliopiston pitää suunnata yhä enemmän resursseja joko tutkimusrahoituksen palvelujen lisäämiseen tai akateemisen henkilöstön “vapauttamiseen” hakemusten tekemiseen. Siten varsinaiseen toimintaan käytettävät resurssit ja aika vähenevät. Myös onnistuminen tuo vastaavia haasteita, koska täydentävään rahoitukseen liittyy perusrahoitusta enemmän tarkkaa seurantaa, raportointia ja erilaisia rahoittajien asettamia sääntöjä, jotka vaativat tukitoimia ja turhauttavat tutkijoita entisestään. Lisäksi monissa rahoitusmuodoissa edellytetään omarahoitusta, jonka osoittaminen pienentyvästä perusrahoituksesta käy yhä vaikeammaksi.

Uutena kuviona on viime aikoina tullut tilanne, jossa yliopisto on hakijana. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan mainita koulutukseen liittyvät kärkihankerahoitukset.

Yliopistojen tutkimuksen profiloitumista taas edistetään vuosittain haettavalla Suomen Akatemian jakamalla rahoituksella, joka otetaan yliopistojen perusrahoituksesta ennen rahoitusmallin soveltamista. On syntynyt tilanne, jossa yliopiston on vuosittain haettava tätä rahoitusta, ja onnistuessaan raportoitava vuosittain rahan käytöstä. Lopputuloksena perustoiminnan päälle syntyy tarpeeton koneisto, joka pyörittää profiloitumisrahoituksen hakemista, käyttöä ja pikkutarkkaa raportointia. Gaia Consulting Oy julkaisi kesäkuussa Opetus- ja kulttuuriministeriön tilaaman raportin, jonka johtopäätöksissä prosessin raskaus tuotiin esiin. Vuosittainen hakuprosessi on myös ristiriidassa strategisen kehittämisen vaatiman pitkäjänteisyyden kanssa.

Kaikista haasteista huolimatta täydentävä rahoitus on yliopistolle tärkeää ja sitä kannattaa hakea. Täydentävä rahoitus ei uhkaa yliopiston koulutuksen ja tutkimuksen riippumattomuutta. Vaikka rahoituksen saajat ja tutkimuskohteet valitaan yliopiston ulkopuolisissa prosesseissa, viime kädessä yliopisto kuitenkin itse päättää, kuka rahoitusta saa hakea ja mihin tarkoitukseen. Kasvava täydentävä rahoitus tarvitsee kuitenkin kumppanikseen pitkäjänteistä ja riittävää yliopistojen perusrahoitusta. Toivottavasti tämä ymmärretään myös yliopiston ulkopuolella ja tilanteen parantamiseen löytyy sekä halua että keinoja.

Kalle-Antti Suominen
Kirjoittaja on Turun yliopiston tutkimuksesta vastaava vararehtori



FacebooktwitterFacebooktwitter