Yliopistoista rahasampoja?

Markus Granlund

Ylen Ulkolinja esitti torstaina 30.8. dokumentin Yliopistoista rahasampoja? Vaikka olen itse mielestäni kokenut yliopistollinen eränkävijä, tuo dokumentti pysäytti minut. Dokumentin maalaama iso kuva kertoo melko tuttua tarinaa yliopistosektorille hiipineestä managerialismista ja tieteen instrumentalismista (vrt. uusi julkisjohtamisen oppi). Erityisen mielenkiinnon kohteena ohjelmassa on yliopistojen rahoitusrakenteen muutos ja etenkin lukukausimaksujen nousu keskeiseksi tai keskeisimmäksi tulorahoituksen lähteeksi myös Euroopassa.

Lukukausimaksuista väännettyä valttikorttia heitetään Suomessakin välillä todella helposti pöytään milloin kenenkin toimesta. Tämä tapahtuu nähdäkseni aivan liian kevein perustein ja heikon kokonaisymmärryksen saattelemana ja siinä korostuu ajatus koulutuksesta ja tiedosta ylipäätään kauppatavarana. Kuten dokumentti osoittaa, Yhdysvalloista alun perin liikkeelle lähtenyt kehitys sai sysäyksen Euroopassa, etenkin Iso-Britanniassa, juuri siitä, että valtiovalta päätti leikata yliopistojen perusrahoitusta.

Emme tarvitse korkeampaa matematiikkaa ymmärtääksemme, että toiminnan laajuuden säilyttämiseksi edes suurin piirtein samanlaisena ja laadukkaana, lisärahoitusta tarvitaan muista lähteistä. Tässä astuivat kuvaan aluksi maltillisiksi ajatellut lukukausimaksut, joiden suuruus on sittemmin karannut osin käsistä. Iso-Britanniassa lukukausimaksujen tulovirta onkin tänä päivänä vuositasolla jo 14 miljardia euroa. Maahan on syntynyt samalla valtava opintolainakupla, joka alkaa olla kasvavien maksuvaikeuksien vuoksi räjähtämispisteessä.

Dokumentti valottaa karusti kaikkia niitä lieveilmiöitä ja ongelmia, joita tästä kehityksestä on seurannut. Myös rahan allokaatio herättää kysymyksiä, sillä viimeisen viiden vuoden aikana rehtorien palkat ovat Iso-Britanniassa nousseet noin 25 % samalla, kun lehtorien palkat ovat reaalisesti laskeneet yli 10 %. Tätä selittänee se, että yliopistoista on tullut entistä enemmän yrityksen kaltaisia instituutioita, joita myös johdetaan kuin konserniyrityksiä.

Erityisen mielenkiintoiseksi dokumentin tekee Hampurin yliopiston rehtorin haastattelu, jossa kuljetaan vastoin edellä maalailtua valtavirtaa. Vaikka saksalaisessa yliopistojärjestelmässä on omat ongelmansa, tämä yliopistojen perustehtäviin menevä syväluotaus ja niiden puolustaminen ovat todellakin menneet täysin päinvastoin kuin ensin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa ja sittemmin myös muun muassa Ranskassa.

Ensinnäkin, Saksassa on vähin äänin luovuttu lukukausimaksukokeilusta. Toisaalta ilmassa on myös laajempaa ”kapinahenkeä”: Saksassa kaikki yliopistot eivät edes luovuta tietoja ranking-organisaatioille, koska ne pitävät rankingeja yksinkertaisesti absurdina ajatuksena yliopistosektorilla (ks. myös aikaisempi blogikirjoitukseni). Rankingien nousu yliopistoajatteluun sekin selittyy alun perin pitkälti juuri lukukausimaksujen hinnoittelumallilla: rankingin huipulla voi periä maailman korkeimpia lukukausimaksuja.

Tässä katsannossa keskiöön nousee eriarvoisuuden ehkäiseminen ja mahdollisuus saavuttaa unelmansa taustasta riippumatta. Tarkastelussa asetetaan vastakkain yliopistojen tuottaman taloudellisen hyödyn kysymys sekä idea siitä, että yliopistojen tehtävänä olisi edelleen vapaan, luovan, eettisen, kriittisen ja arvovapaan ajattelun (huom. ei enää itsestäänselvyys ”totuuden jälkeisenä aikana”) ruokkiminen, ihmisenä kasvamisen tukeminen.

Kuten valtiovalta ja yrityselämä Suomessakin tuntuvat viestivän, jälkimmäinen ajattelu nähdään entistä enemmän verovaroin tuettuna hömpötyksenä: yliopistoihin ollaan joka tavalla pettyneitä, kun ne eivät näytä tukevan riittävän hyvin ja välittömin mekanismein yhteiskunnan taloudellisen hyvinvoinnin kehitystä. Mehän täällä yliopistossa tiedämme, että tämä ei pidä paikkaansa, kun analysoidaan laajasti yliopistojen tuottamaa monitahoista ja monitasoista kontribuutiota yhteiskuntaan. Ongelma on enemmänkin siinä, että ihmiset eivät tiedä kaikesta hyvästä tai eivät haluakaan tietää. Totta kai yliopistojenkin tulee kehittyä ja kehitettävää todella on, mutta ainakin omasta mielestäni esitetyt syytteet ovat liioiteltuja ja paikoitellen jopa täysin vääriä.

Mutta takaisin aiheeseen: Asioita vuosia punnittuani ja nähtyäni kyseisen dokumentin olen sittenkin sitä mieltä, että lukukausimaksut eivät hyvinvointiyhteiskuntaan sovi. Täytyy myöntää, että olen itsekin jossain vaiheessa pohtinut, että maltilliset lukukausimaksut kaikille opiskelijoille olisivat varmaankin hyvä tapa turvata yliopiston laadukas toiminta alenevan perusrahoituksen oloissa. Vaakakupissa painavat kuitenkin enemmän tasa-arvo ja motivaatio. Olen vakuuttunut, että lopulta ”lukukausimaksukeppi” (ulkoinen motivaatio) ei toimi yhtä hyvin kuin ”porkkana” (sisäisen motivaation ruokkiminen), kun tähtäämme innostuneeseen oppimiseen.

Valtion pitäisi taata yliopistoille riittävä perusrahoitus, jotta emme joudu liukkaalle rinteelle tarpomaan samaa polkua kuin esimerkiksi Iso-Britannia. Riittävä perusrahoitus mahdollistaisi juuri sisäisen motivaation vahvistamisen ja keskittymisen innostavien oppimiskokemusten tuottamiseen, puhumattakaan keskittymisestä laadukkaaseen tutkimukseen, mikä on jo vakavasti vaarannettu pirstaleisen ja jatkuvan rahoitushakemisen kaaoksen myötä (ks. vararehtori Suomisen tuore blogi).

Nykytilanteessa on toki järkevää periä stipendijärjestelmän tukemana lukukausimaksuja ETA-alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta, mutta mihin suuntaan kehitys johtaa yleisemmällä tasolla, tai mihin annamme sen kehittyä, vaatii pontevaa pohdintaa. Kommentoimani dokumentti toimii minusta ankarana varoituksen sanana.

Markus Granlund
Kirjoittaja on Turun kauppakorkeakoulun dekaani

 

Kuva: Sammon taonta (1893), Akseli Gallen-Kallella. Ateneumin taidemuseo.



FacebooktwitterFacebooktwitter

2 Comments

  1. Pitäisikö suurennuslasin alle ottaa paremmin myös sekin optio, että yliopistosektorin kokoa tosiaan tarkoituksellisesti pienennettäisiin rahoituksen pienentyessä, eikä yritettäisikään tarjota samaa määrää koulutuspalvelua, ts. huonompaa halvemmalla? Yliopistokoulutushan ei ole perusoikeus ja paikasta siihen päästäkseen on joka tapauksessa kilpailtava, toisilla aloilla enemmän kuin toisilla. Suosiolla kokoa pienentämällä voitaisiin tarjota yhä vapaa koulutus hieman pienemmälle joukolle, mikä olisi parempi kuin rahan periminen kaikilta entisen kokoisessa opiskelijapopulaatiossa.

    Sinänsä korkeakoulutettujen määrälle ei liene mitään luonnollista ainoaa oikeaa kokoa, vaikka usein tunnutaankin lähtevän ajatuksesta että se olisi ollut joko juuri se, mikä on ollut juuri ennen jotain leikkausta, tai sitten ”mahdollisimman paljon”. Kumpikaan ei vaikuta ainakaan ilmeisesti todelta. Sen takia pitäisi rehellisesti ajatella myös sitä, että optimitilanteeseen pyrittäessä opiskelijamäärät voisivat joustaa myös alaspäin, mutta harvoinhan näin ainakaan kukaan yliopistolainen tekee, koska yliopistolla(kaan) ei yleensä haluta luopua saavutetuista eduista tai toimia niitä vastaan…

  2. Hei, hyviä kysymyksiä. Itse asiassa sisäänottojen kokoja pohditaan yliopistoissa koko ajan ja tietyillä aloilla on TYssäkin sisäänottoja supistettu rajustikin. Sen sijaan hakupainealoilla tämä ajattelu ei mielestäni toimi: ei ole Suomen ja yhteiskunnan etu jos pienennämme sisäänottoa aloilla joilla työllistyminen on 100% ja joilla joka vuosi liian moni nuori joutuu luopumaan unelmastaan. Tämä ohjaa nuoria entistä enemmän hakeutumaan (yleensä maksullisiin) opintoihin ulkomailla. Onko tämäkään isänmaan etu, sitä yritän itsekin jatkuvasti pohtia. Joka tapauksessa toit monimutkaiseen kokonaisuuteen tärkeän näkökulman, kiitos.
    PS. Suomen yliopistoissa on viimeisten neljän vuoden aikana jouduttu karusti luopumaan “saavutetuista eduista” hallituksen toimien vuoksi siihen pisteeseen asti, että perustoiminnot ja niiden korkea laatu, vaikka sitten pienemmillä opiskelijamäärillä, ovat aidosti uhattuna.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *