Tukekaa toisianne päivystämisessä, dosentit!

Tiina Raevaara

Päivystävä dosentti on alun perin pilkkanimeksi tarkoitettu heitto tutkijoista, jotka ”tyrkyttävät” itseään julkisuuteen päivänpolttavia asioita kommentoimaan.

Dosentit saivat vaivoikseen toisenkin leimakirveen, kun pääministeri Juha Sipilä parisen vuotta sitten valitti ”kaiken maailman dosenteista”, jotka kehtasivat arvostella hallituksen tekosia ja siten hidastaa politiikan toteuttamista.

Oikeasti tutkijaa ei voi pilkata siitä, että hän pyrkii oikomaan poliitikkojen tai muiden julkisuuden henkilöiden esittämiä väitteitä. Oikominen on hyvä teko, ei huono. Kaikki kunnia ja kiitokset dosenteille ja muille tieteentekijöille, jotka päivystävät tyhmyyksien varalta!

Journalisteista on puhuttu vallan vahtikoirina, joiden kriittisyys päätöksentekijöitä ja virkamiehiä kohtaan on yksi demokratian elinehto. Minusta on kuitenkin alkanut tuntua, että vahtimisvastuu on siirtynyt viime vuosina paljolti tieteentekijöille.

Kun poliisiviranomainen esitti äskettäin koulutustilaisuudessa rasistisia luokitteluja paperittomista ihmisistä, terävimmin asiaan puuttuivat tutkijat, etunenässä kirjallisuustieteilijä Maria Laakso.

https://alusta.uta.fi/2018/10/11/etnista-profilointia-voimalla-seitseman-miehen/

Hallituksella on ollut vaikeuksia kuunnella perustuslakiasiantuntijoita sote-uudistusvimmassaan. Professorit ovat kyenneet nostamaan esiin näkökulmia, jotka ovat jääneet poliitikoilta huomaamatta.

https://blogit.utu.fi/utu/2018/04/06/sote-uudistuksen-perustuslakihaasteet/

Ilmastonmuutos taas on esimerkki asiasta, joka on niin monitasoinen ja -mutkainen, että tieteentekijällä on selvä etulyöntiasema uutisten analysoinnissa journalistiin verrattuna. Se, kuinka valmistautumattomia suomalaiset päättäjät ovat ilmastonmuutoksen vastaisiin toimenpiteisiin, aukeaa erityisen hyvin juuri tieteentekijöiden antaman kritiikin kautta.

http://bios.fi/ilmaston-laskuoppi-muuttui-muuttuuko-politiikka/

Ilmastonmuutoksen kaltaiset ilmiöt vaativat tieteellisen tiedon vahvaa hallintaa ja myös helppoa pääsyä tiedon ääreen. Siksi tieteentekijä onkin vallan vahtikoirana erityisen hyvä.

Median muutos on pakottanut journalistit nopeaan, pinnalliseen työtapaan. Toisinaan tuntuu, että nykyjournalismi tarttuu liian vähän itse aiheisiin: mediassa käyty keskustelu on enemmänkin metakeskustelua siitä, miten keskusteltiin, kuka sanoi milläkin lailla ja olisiko pitänyt puhua toisin.

Populistiset heitot päätyvät mediaan ilman kunnollista purkamista, ja sosiaalisessa mediassa vellovat vastakkainasettelut nostetaan sellaisenaan lehtien sivuille ja television prime timeen.

(Ei tilanne oikeasti näin huono ole. Suomessa tehdään edelleen hyvää tutkivaa journalismia. Ja paras vahtikoirapari on yleensä toimittaja ja tutkija yhdessä.)

Tieteentekijä voi hyvinkin ottaa roolin päivystävänä dosenttina. Se on kunniakas ja tärkeä rooli. Mitä enemmän päivystäviä dosentteja, sen parempi.

Surullinen tosiasia kuitenkin on, että tutkijantyö antaa ”päivystykselle” varsin vähän mahdollisuuksia. Julkiseen keskusteluun osallistuminen on nimenomaan sitä yhteiskunnallista vuorovaikutusta, jota yliopistoilta nykyään halutaan, mutta yksittäisen tieteentekijän näkökulmasta tilanne on hankala.

Päivät täyttyvät tutkimuksella ja opetuksella, usein myös hallinnollisella työllä, eikä tieteen maailmassa kukaan palkitse siitä, että tutkija puuttui taas kerran puheeseen ja kertoi poliitikon virheistä. Portfolioon on vaikea ahtaa tietoa keskusteluun osallistumisesta, eikä siitä saa pisteitä virantäytössä.

Vähintäänkin päivystävät dosentit ansaitsevat kollegoiden ja yliopistoyhteisön tuen. Jatkakaa siis samaan malliin!

Tiina Raevaara
Kirjoittaja on työelämäprofessori humanistisessa ja lääketieteellisessä tiedekunnassa

Profiilikuva: Jussi Helttunen



FacebooktwitterFacebooktwitter

1 Comment

  1. Laakson kritiikki on kyllä aika huono esimerkki, koska se on pohjimmiltaan poleeminen arvopohjainen närkästyminen, jonka ytimessä on moralisointi. Kirjallinen aspekti, jossa kirjoittaja on varsinaisesti ekspertti, on asiassa pelkkä lillukanvarsi. Moralisointiin ei tarvita mitään erityistä asiantuntijuutta.

    Tässä ollaan kyllä toisen mielenkiintoisen asian äärellä, nimittäin siinä, että tutkijat vetävät (tai joku muu vetää) asiantuntijuutensa auktoriteetiksi asiassa, joka ei joko kuulu asiantuntijuuden piirin, tai sitten esiinnytään fakta-asiantuntijuuden varjolla perusteettomasti myös moraaliauktoriteettina. Tällaisia ovat esim. keltaisessa lähdistössä silloin tällöin esiintyvät ”Professori: [radikaali väite]” -tyyppiset esitykset, joissa ”professori” saattaa olla aivan muun alan henkilö kuin mitä väite koskee.

    Laaksokin on saanut kuvansa poliittis-ideologisen aktivistiverkoston kautta, mikä ei tue kuvaa objektiivisesta epätosia väitteitä oikomaan pyrkivästä tutkijasta. Kyse ei olekaan ”oikomisesta”, vaan politiikasta. Tutkijan esiintyminen poliitisesti aktiivisena on ongelmallinen seikka, joka on omiaan näivettämään suuren yleisön luottamusta tieteen objektiivisuuteen. Toisaalta tieteentekijä on myös ihminen ja yhteiskunnan jäsen, jolla on samat oikeudet ja tarpeet poliitiseen toimintaan kuin muillakin ihmisillä. Tarkoituksenmukaista kuitenkin olisi, että aktivistin ja tieteentekijän roolit pidettäisiin toisistaan erillisinä, eikä niitä ainakaan tarkoituksella hämärrettäisi. Moraalis-poliittinen vaikuttaminen, (tietellinen) faktantarkastus ja muu tieteellinen toiminta olisi hyvä pitää kukin omilla foorumeillaan, vaikka sama henkilö harrastaisikin niittä kaikkia, ja ensimmäinen pitäisi tehdä henkilön omalla eikä organisaation auktoriteetilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *