Markus Granlund

Turun yliopiston strategia perustuu moderniin näkemykseen siitä, että tieteellisten siilojen ja organisatoristen ”laatikkoleikkien” aika on ohi.  Myös valtakunnan tasolla monitieteisyys tunnistetaan välttämättömäksi viheliäisten ongelmien (wicked problems) aikakaudella, ainakin juhla- ja vaalipuheissa.

Laatikkoleikit, siis organisatoriset muutokset vain muutoksen takia, liittyy toiminnan ja prosessien tehokkuuteen, tärkeitä asioita nekin. Vähemmälle huomiolle tässä yhteydessä jää kuitenkin se, mitä haittavaikutuksia yksikkökokojen kasvattamisella on. Tehokkuuskin on moniulotteinen asia ja maailmalta löytyy evidenssiä myös siitä, että rakennettuja yliopistokonglomeraatteja ollaan nyt purkamassa takaisin pienemmiksi, toiminnallisemmiksi ja tehokkaammiksi kokonaisuuksiksi.

Toivoisinkin keskusteluihin sellaista lähestymistapaa, jossa annetaan ensisijaisesti tulosten ratkaista (etenkin suhteessa resursseihin, joiden leikkauksista päätin tällä kertaa olla valittamatta), samalla toki tunnistaen ne hyvät puolet, joita toimintojen yhdistämisellä voi olla saavutettavissa. Olisi myös suotavaa hyväksyä se tosiasia, että konteksti ratkaisee: ”One size does not fit all”. Silti muun muassa Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) omassa ohjauksessaan näyttää edelleenkin jakavan ”erillispalkkioita” lähinnä rakennemuutoksista, joiden oletetaan olevan itseisarvoisesti uudistavia toimenpiteitä.

Turun kauppakorkeakoulu on, ei vain suomalaisittain, vaan myös kansainvälisesti tarkastellen tietynlainen kummajainen. Uskallan väittää, että maailman yli 15 000 kauppatieteellisen yliopistoyksikön joukossa olemme niitä harvoja, jotka ovat aidosti monitieteisiä. Olemme osaamiskeskittymä, missä monitieteisyys ei ole johdon korkealentoista lätinää, vaan todellinen ja luonnollinen osa arkea. Osana tätä ajattelutapaa olemme aidosti avoimia erilaisille tutkimuksellisille lähestymistavoille.

Nykyisen tieteellisen managerialismin ja instrumentalismin aikakaudella vaatii rohkeutta tavoitella sellaista tieteen tekemisen tapaa, joka ei välttämättä näy suoraan tuloksellisuusmittareissa, mutta jolla on suurta yhteiskunnallista relevanssia ja vaikuttavuutta. Nykyiset suoritusmittaustavat perustuvat niin sanottuun mainstream-lähestymistapaan etenkin yhteiskuntatieteissä. Tässä ympäristössä pesii edelleen erittäin vahva ja kapea disiplinäärisyysideologia ja tätä tukevat julkaisukäytänteet. Kaikki aidosti uusi ja radikaali kauhistuttaa tämän aatteen portinvartijoita, koska he uskovat tieteen inkrementalistiseen kumuloitumiseen (vrt. ns. epsilon improvement -tutkimus).

OKM ei mittauksen kankeuden keskellä ehkä huomaa tätä ongelmaa (huom. ongelmia on niin datassa kuin panos-tuotossuhteen mittaroinnissa), vaikka perusrahoitusmallin ulkopuolelta tuleva rahoitus, etenkin Suomen Akatemian ja EU:n kautta tuleva rahoitus, alkaakin onneksi entistä paremmin tunnistamaan monitieteisyyden tarpeen ja arvon.

Tuotamme tässä avoimessa ympäristössä tutkimusta ja koulutusta, jolla on taatusti relevanssia ja impaktia (ks. uusi Vaikuttavuusraporttimme). Läpikäymämme kansainvälinen akkreditointiprosessi ja arvioijat sen eri vaiheissa ovat koko ajan tönineet meitä ymmärtämään, että se ei riitä, että sanomme olevamme kansainvälisiä ja monitieteisiä, vaikka se meistä itsestään selvältä tuntuukin. Asiaa pitää, tavalla tai toisella, myös mitata, verrata relevantteihin vastinpareihin, sekä tehdä tavoitteellisia kehityssuunnitelmia vertailun pohjalta. Sama koskee toimintaamme globaalisti tärkeän ja monitieteisen vastuullisuusteeman suhteen. Sekin pitää todentaa esimerkiksi Vastuullisuusraportin muodossa.

Yhteiskunnallisesti merkittäviä tutkimusavauksia

Käytännössä monitieteinen tutkimus realisoituu usein tutkimusrahoitushauissa. Tutkijaryhmämme ovat menestyneet laajalla rintamalla eri ohjelmahauissa. Yksi osa tätä menestystä on ollut monitieteisyyden sisäistäminen, mitä rahoittajat entistä enemmän vaativat nimenomaisesti, lähtien tutkimuskysymysten asettamisesta.

Tutkijaryhmät ovat lähteneet ennakkoluulottomasti ratkomaan yhteiskunnallisesti haasteellisia kysymyksiä. Samalla on tietyllä riskillä ajauduttu entistä pidemmälle kauppa- ja taloustieteiden reuna-alueille. Kiinnostuksen kohteena voi olla vaikkapa arkiliikunnan merkitys kestävän kasvun aikaansaamisessa. Tämä riski on kuitenkin otettava, vaikka nykyiset mittarit eivät asiasta palkitsisikaan esimerkiksi julkaisujen osalta: julkaisut kohdentuvat toisille tieteenaloille samalla kun panokset lasketaan yksiköllemme, ja/tai monitieteistä tutkimusta voi olla vaikea saada julkaistuksi huippulehdissä, joiden julkaisupolitiikat eivät sellaista poikkeavuutta salli.

Voimme ajatella, että jo perustamisestaan lähtien monitieteisesti toiminut Tulevaisuuden tutkimuskeskus on vuosien mittaan opettanut meitä tähän ajattelumalliin. Tällä on ollut selvä vaikutus, mutta sanoisin, että vieläkin tärkeämpää tälle kehitykselle on ollut mainitsemani avoin ja suvaitsevainen kulttuuri. Niiden tutkijoiden ja opettajien lista on todella pitkä, jotka ovat sisäsyntyisesti ajaneet tämän toimintakulttuurin syntymistä ja olleet etunenässä tekemässä täysin uudenlaisia avauksia. Näistä esimerkkeinä voin mainita osuutemme Digital Futures -profilaatiossa,  SWIPE -hankkeen, Laboratory of Business Disruption Researchin, sekä työn Sea and Maritime -profilaation ympärillä.

Vaikka näissä yhteyksissä ei ole koskettu organisatorisiin rakenteisiin, uudet avaukset ovat vaatineet innovatiivisuutta ja riskin ottoa monessa suhteessa. Perustuen siihen, mitä lukuisat kollegani ovat maailmalla kokemuksiinsa perustuen todenneet, esimerkiksi tiedekuntarakenteiden mylläys on lopulta usein varman päälle pelaamista ja vääristä syistä tehtävää ”kehittämistä”; homma tehdään jonkin sidosryhmän miellyttämiseksi.

Olemme myös innolla mukana Turun yliopiston seitsemän tiedekunnan yhteisessä SOTE-akatemiassa. Tämä käy hyvästä esimerkistä siitä, miten ilman minkäänlaisia laatikkoleikkejä toiminta on mutkatonta ja kun kokonaisuus on saatu käyntiin varmuudella myös menestyksekästä. Uskon itse muutenkin sellaiseen arviointitapaan, kuten Turun yliopistossa laajemminkin, jossa rakenteilla ei ole itseisarvoa. Se, kuinka suuria yksiköitä meillä on, on toisarvoista sen rinnalla, että voimme faktoihin perustuen näyttää homman toimivan ja tulosten olevan verrattuna muihin hyviä tai loistavia.

Vaikka rakennemuutoksilla voidaan saada aikaan parannuksia joillain toiminnan osa-alueilla, vaakakupissa painaa myös muutoksen – joskus jopa kaaoksen – kustannus, joka tyypillisesti aliarvioidaan. En kuitenkaan puhu tässä nyt sellaisista rakennemuutoksista, joilla voidaan selkeästi näyttää olevan kustannuksia alentavia vaikutuksia toiminnan kärsimättä ja/tai joilla saadaan aikaan esimerkiksi entistä parempia yliopistopalveluja.

Yksi tieteenala ei voi ratkoa isoja yhteiskunnallisia ongelmia

Mutta miten monitieteisyyteen lopulta kannustetaan? Yliopistojen rahoitusmalli ei eksplisiittisesti huomioi monitieteistä yhteistyötä, joka saattaa olla, ainakin tietyillä tieteenaloilla, vaikeasti julkaistavissa top-lehdissä. Koska monitieteisen tutkimuksen ja koulutuksen määrän merkittävää kasvua, kuten Turun yliopistossa on laajasti ottaen tapahtunut, ei voi helposti mitata, monet päättävät tahot, kuten OKM, eivät myöskään näytä ymmärtävän, että merkittävämpiä ja vaikuttavampia tuloksia voi syntyä ilman organisaatiomuutoksia.

Tiedekuntamme tasolla ongelma näyttäytyy toisaalta olemassa olevissa tilastoissa, joissa panoksia ja tuotoksia ei saada millään kohtaamaan, koska monitieteisyys väistää perinteiset mittaustavat. Silti me teemme monitieteistä tutkimusta ja koulutusta, jatkossa entistä enemmän. Me emme voi alistaa omaa harkintakykyämme siitä, mikä on tärkeää sille, mitä pystymme mittaamaan.

Presidentti Paasikiven toteamus “Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen” on aina viehättänyt minua. Nyt vain tuntuu siltä, että tosiasioiden, saati sen mikä on tosiasia, tunnistaminen ja tunnustaminen ovat tulleet aiempaa hankalammiksi. Fakta mihin nyt viittaan on se, että nykymaailmassa saatikka tulevassa lymyää valtavan isoja ongelmia, joihin ei löydetä ratkaisuja yksittäisen tieteenalan voimin. Tähän ja yliopistojen resursointiin liittyen allekirjoitan kaiken mitä turkulaiset yliopistot ja ylioppilaskunnat hienosti julistavat uunituoreessa mediatiedotteessa.

Vaikka välillä asia näyttää siltä, että tiedemaailma on yhtenä joukkona edistämässä monitieteisyyttä, ei se faktuaalisesti pidä paikkaansa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii ainakin omalla tieteenalallani vahvat traditiot pitää perinteiset huippujournaalit ruodussa ja kannustaa jatkossakin varman päälle pelaamista; niihin saa varmemmin julkaisun, kun tekee kaiken kuten tähänkin asti ja tuottaa sen epsilonin kokoisen kontribuution vanhoilla hyväksytyillä menetelmillä.

Tätäkin tarvitaan, mutta se ei yksinkertaisesti enää riitä.

Markus Granlund
Kirjoittaja on Turun kauppakorkeakoulun dekaani



FacebooktwitterFacebooktwitter