Anne Kumpula

Kestävä kehitys laaja-alaisena yhteiskunnallisena prosessina edellyttää eri tahojen osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia. Lähtökohta tiivistyy myös kestävän kehityksen tavoitteeseen sisältyvään ajatukseen jokaisen oikeudesta osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen.

Ympäristökeskustelussa teema on ollut keskeinen jo 1960-luvulla virinneestä ympäristöheräämisestä lähtien.  Lainsäädännössä osallistumisoikeudet tunnustettiin laajamittaisesti kuitenkin vasta 2000-luvun taitteessa. Tuolloin myös Suomessa ympäristölaeissa laajennettiin niiden piiriä, joilla on oikeus hankkeen tai suunnitelman valmisteluvaiheessa esittää käsityksensä ja muistutuksensa sekä muutoksenhakuoikeus.  Tunnetuin esimerkki osallistavasta ja eri tahojen vuorovaikutusta korostavasta sääntelystä on kaavoitusta sääntelevä maankäyttö- ja rakennuslaki.

Uudistuneen sääntelyn periaatteellinen muutos ilmenee siten, että vaikutusmahdollisuudet on turvattu myös niille kansalaisille tai kansalaisyhteiskunnan toimijoille – esimerkiksi yhdistyksille, joiden tavoitteena on edistää yleisiä ympäristöetuja, kuten rakennetun ympäristön suojelua, luonnonarvojen säilyttämistä, alueiden virkistyskäyttöä tai kevyen liikenteen väylien lisäämistä. Aiemmin lähtökohtana oli, että osallistuminen on turvattava yksinomaan niille, joilla oli asiassa yksityisiä, esimerkiksi maanomistukseen liittyviä intressejä turvattavanaan.

Osallisten piirin laventamista voidaan perustella monin syin. Lähtökohtana on luonnollisesti ympäristöllisen demokratian vahvistaminen; moniäänisyys vahvistaa päätösten hyväksyttävyyttä. Samalla kyse on päätöksenteon tietoperustan vahvistamisesta. Osallistujia ei ymmärretä yksinomaan tai edes ensisijaisesti omien intressiensä edistäjinä. Tässä on osallistumisoikeuksien tausta-ajatuksen ratkaiseva ero aiempaan.

Kun osallistujat tunnustetaan myös päätöksenteolle tarpeellisen tiedon tuottajina ja määrittelijöinä, heidät tunnustetaan myös asiantuntijoina. Usein maallikko- tai paikallisasiantuntemukseksi määritelty asiantuntijuus voi kehittyä monin tavoin ja se voi koostua moninaisista elementeistä. Se voi rakentua tiedeyhteisöjen tuottaman tiedon yhdistymisestä ammatissa hankittuun tietoon, traditioiden tuntemukseen, paikallisasiantuntemukseen tai vapaa-ajan harrastusten kautta hankittuun tietoon. Hieman yksinkertaistaen: kokenut eränkävijä tunnistaa riistakannan muutokset, pyöräilijä tietää kaupunkiliikenteen karikot ja lintubongari havaitsee laululintujen katoamisen muita herkemmin.

Kun kyse on laajakantoisista ympäristön käyttöä koskevista ratkaisuista, kuten esimerkiksi viime aikoina laajaa huomiota herättäneistä kaivoshankkeista, osallistujat välittävät myös erisuuntaisia intressejä ja arvoja koskevia käsityksiä. Tällä on merkitystä, koska ympäristöä koskevassa päätöksenteossa on kyse myös arvoista ja niitä koskevien muutosten tunnistamisesta. Arvoilla ja arvojen muutoksilla on merkitystä myös oikeussäännösten tulkinnassa.

Ympäristökontekstissa maallikko- tai paikallisasiantuntijuuden merkitystä arvioidaan usein suhteessa ympäristöpäätösten tekijöihin ja päätöksenteossa käytettyyn asiantuntijuuteen. Asiantuntijuuden moninaisuuden ja moniäänisyyden tunnustamisella on monella tapaa merkitystä myös tiedeyhteisölle. Teemaa voi lähestyä monesta näkökulmasta. Ensinnäkin on syytä korostaa tutkitun tiedon merkitystä vaikuttavalle osallistumiselle; se edellyttää perustakseen monipuolista tietoa ja tiedon avoimuutta. Tiedeyhteisöllä on kiistaton merkitys sekä ympäristöongelmien että niiden ratkaisuvaihtoehtojen tunnistamisessa ja määrittelyssä. Tutkittua tietoa tuottavat instituutiot, yliopistot mukaan lukien ovat merkittäviä näiden instituutioiden ulkopuolella vaikuttaville asiantuntijuuksille.

Samalla ympäristöä koskeva päätöksenteko sen eri tasoilla on areena, jossa hyvin erilaiset asiantuntijuudet kohtaavat tai törmäävät. Osa törmäyksistä syntyy, kun tiedeinstituutioiden ulkopuolella vaikuttavat asiantuntijuudet riitauttavat ja kyseenalaistavat tiedeinstituutioiden tuottaman tiedon ja sen taustaoletukset. Tämä on jopa varsin tavanomaista ympäristökysymysten kohdalla, koska tieteen tarjoamiin vastauksiin ja toimintavaihtoehtoihin väistämättä sisältyy epävarmuuksia ja varsin harvoin ne ovat yksiselitteisiä tai kiistattomia.

Esimerkkinä kohtaamisista ja törmäyksistä voi nostaa metsien hiilinieluja ja metsien hakkuita koskevan ajoittain varsin kiivaankin viimeaikaisen keskustelun. Se on teema, josta tuotetaan toisistaan eroaviin lähtökohtiin perustuvaa tutkimustietoa ja jossa yhdistyvät luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä, ilmaston muutoksen torjuntaa tai siihen sopeutumista sekä biotaloutta koskevat erisuuntaiset tavoitteet. Keskustelussa sekoittuvat lisäksi poliittisten päätöksentekijöiden, tiedeyhteisöjen, edunvalvontajärjestöjen ja ympäristöjärjestöjen edustamat asiantuntijuudet, arvot ja pyrkimykset.

Tiedeyhteisölle yksi mahdollinen tapa kohdata muut asiantuntijuudet on tutkimuksen popularisointi eli tieteen yleistajuistaminen tai kansantajuistaminen. Tieteen popularisointia voidaan perustella monin syin, mutta yksi keskeinen perustelu on pyrkimys näyttöperustaiseen päätöksentekoon. Jotta päätöksissä edes osin nojauduttaisiin tutkimustuloksiin, tutkimus on tuotettava päätöksentekijöille ymmärrettävästi ja ajantasaisesti, tutkimuksen taustaoletukset ja lähtökohdat avaten. Tähän velvoittaa myös yliopistolakiin kirjattu velvollisuus toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä velvollisuus edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Tieteen popularisoinnista käydyssä keskustelussa on monia painotuksia, sen mielekkyyden epäily mukaan lukien, mutta siihen on sisäänrakennettuna ajatus myös tutkimuksen teoreettisten sitoumusten ja taustaoletusten julkilausumisesta ja niiden läpinäkyvyydestä. Tavoitteena ei siten ole ensyklopedisen, epävarmuuksista puhdistetun varman tiedon tarjoaminen, vaan pikemminkin erilaisten asiatuntijayhteisöjen välisen keskusteluyhteyden ylläpitäminen – tai sen avaaminen. Näin ymmärrettynä tieteen yleistajuistaminen parhaimmillaan irtaantuu vanhasta ajattelutavasta, jossa tieteen tuloksien esittely on yleisön valistusta, jolla korjataan tietämättömyyteen perustuvat väärät ajattelumallit. Samalla voidaan rakentaa luottamusta, joka on kaikkien asiantuntijajärjestelmien olemassa olon edellytys.

On mahdollista ottaa vielä rohkeampia askeleita. Yksi suunta on kansalaistieteen (citizen science) tarjoamien mahdollisuuksien hyödyntäminen. Kansalaistieteelle ei ole yhtä määritelmää. Se on pikemminkin yleisnimitys erityyppisille tutkimuksellisille lähestymistavoille.  Yhteistä erilaisille määritelmille kuitenkin on, että sillä viitataan tutkimukseen, joka on osin tai kokonaan muiden kuin ammattitutkijoiden tekemää.  Tässä merkityksessä kyse ei ole uudesta ilmiöstä; vapaaehtoiset harrastajat ovat vielä 1800 -luvulla olleet huomattavia luonnontieteellisen tiedon tuottajia. Amerikkalaisen kirjailijan ja runoilijan Henry David Thoreaun rantamökissään 1850-luvulla keräämä tieto kevään ensimmäisistä kukista, puhkeavista lehdistä ja muuttolintujen saapumisesta on edelleenkin ilmastotutkimuksessa hyödynnettävää tietoa.

Kansalaistieteen uuden tulemisen taustalla on tunnistettavissa sekä asiantuntijuudesta ja tieteen avoimuudesta käytävä keskustelu että tieteen vaikuttavuuden vahvistamista koskevat tavoitteet. Käytännössä laajasti ymmärretyn kansalaistieteen toteuttamista edistävät teknologian tarjoamat mahdollisuudet; useissa Suomessakin toteutetuissa tai vireillä olevissa kansalaistieteen hankkeissa käytetään internetiä, älylaitteita ja mobiilisovelluksia. Teknologia mahdollistaa ei-ammattitutkijoiden osallistumisen tutkimusprosessiin sen eri vaiheissa. Tästä johtuen kansalaistiede voidaan ymmärtää myös osallistavana tieteenä tai joukkoistettuna tieteenä.

Teknologian suomia mahdollisuuksia painavampi syy kansalaistieteeseen kohdistuvaan mielenkiintoon lienee kuitenkin ymmärrys erilaisista asiantuntijuuksista ja teknologian suomista mahdollisuuksista hyödyntää sitä. Tässä yhteydessä olennaista on, että tutkimusprosessiin osallistuvia ei ymmärretä tutkimuksen kohteina, vaan tutkimusongelmien määrittelijöinä ja tutkimuksen kannalta merkityksellisen tiedon tuottajina ja vastaanottajina. Vaikka tämä ajatus on yleisellä tasolla hyväksyttävissä, vakavasti otettuna se edellyttää tutkimuksen tekemisen perustavanlaatuisten lähtökohtien uudelleen arviointia.

Riippumatta siitä, otammeko kansalaistieteen työkaluja omaan tutkimukseemme, siitä käytävä keskustelu tarjoaa keskustelukumppanuutta tieteen avoimuutta, sen vaikuttavuutta ja tiedeyhteisön hierarkkisuutta koskeviin pohdintoihin.

Anne Kumpula
Kirjoittaja on Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani



FacebooktwitterFacebooktwitter