Vesa Vares

Turun yliopisto perustettiin ensimmäisenä suomenkielisenä yliopistona vuonna 1920. Se on nyt kulkenut sadan vuoden kehityskaaren, jossa maailma ja yliopisto sen mukana ovat muuttuneet.

Alkuvaiheessa yliopisto oli riippumaton yksityinen yliopisto, joka korosti kansallismielisyyttä (nimeltäänkin vuoteen 1927 asti Turun Suomalainen Yliopisto) sekä tieteen kaikinpuolista itseisarvoisuutta. Se oli yhteiskunnallisilta näkemyksiltään porvarillinen ja koostumukseltaan hyvin miehinen: henkilökunta lähes kokonaan, opiskelijoidenkin osalta 90-prosenttisesti.

Yliopiston perustamisensa yhteydessä saama muoto johtui historiallisesta tilanteesta ja tuolloin vallinneista arvoista. Hyvin pian muutospaineet alkoivat haastaa yliopiston toimintaa. Sen ehdot olivat oikeastaan alusta asti liian idealistisia omaan aikaansa, tavallaan ”1800-lukulaisia”.

Maailmalla yksityisten yliopistojen aika alkoi jo olla ohi, ja valtiot olivat jo tiukentamassa otettaan akateemisista laitoksista niin rahoituksen kuin opetusministeriöiden johtaman hallinnon kautta. Turun yliopistossa riippumattomuudessa pysyttiin kuitenkin muodollisesti pitkään, vaikka todellisuus oli viimeistään 1950–60-luvuilta alkaen toista: valtionrahoituksen osuus kasvoi koko ajan, ja se oli ennen vuonna 1974 tapahtunutta valtiollistamista jo lähes 100 % kaikista tuloista.

Yksityisen yliopiston ihanne oli liittynyt perustamisvaiheeseen osin myös politiikan kautta. Yliopisto olisi paitsi maailman ainoa täysin suomenkielinen yliopisto, myös turvasatama venäläistämispyrkimyksiä vastaan. Suomi oli perustamisajatuksen syntyvaiheessa vielä osa Venäjää, ja Helsingin yliopiston katsottiin olevan vaaravyöhykkeessä tulla venäläistetyksi, koska se oli valtionyliopisto ja siten alttiina viranomaisten määräysvallalle. Turun yliopiston varsinaisen perustamisen aikaan Suomi oli jo itsenäinen, mutta yksityisen yliopiston ihanne riippumattomuuden takeena säilyi silti pitkään – sekin oli, suomalaisuuden ja kansalaiskeräyksen kautta syntymisen ohella, osa yliopiston identiteettiä.

Turun yliopiston tarina läpi vuosikymmenten oli sikäli kertomusta positiivisesta kehityksestä, että se oli jatkuvan laajenemisen tarinaa. Aluksi oli vain kaksi tiedekuntaa, matemaattis-luonnontieteellinen ja humanistinen, ja ajan mukana niitä tuli lisää. 1970-luvulla tiedekuntia oli jo kuusi, ja lisäksi lukuisia erillislaitoksia. Samalla opiskelijoiden määrissä oli tapahtunut todellinen räjähdys: kun maailmansotien välillä opiskelijoita oli enimmilläänkin alle 500, juuri ennen toista maailmansotaa alle 300 ja ensimmäinen tuhatkin puhkaistiin vasta 1950-luvun alussa, niin valtiollistamisen aikaan luku oli jo yli 8 000. Oli toteutunut myös sisäinen muutos: selvä enemmistö opiskelijoista oli jo naisia.

Vähemmän onnellista oli se, että samaan aikaan käytiin vuosikymmenestä toiseen keskeytyksetöntä taistelua varojen niukkuutta, ahtaita opetustiloja ja opettajakunnan määrän riittämättömyyttä vastaan. Mikään tämän mittakaavan laajentuminen ei olisi ollut enää sen enempää rahoitettavissa kuin hallittavissa yksityisen yliopiston muodossa. Näin oli sitä suuremmalla syyllä, kun koko ajan enemmän teknistyvä, komplisoituva ja automatisoituva maailma lisäsi myös tieteentekemisen kustannuksia. Tällä sektorilla ei ollut varaa jäädä jälkeen, kun Suomeen perustettiin lukuisia uusiakin yliopistoja.

Perustajaisät eivät tunnistaisi nykyisestä yliopistosta enää läheskään kaikkea sitä, mitä yliopisto oli ollut alkuvaiheessa. Joistain asioista he voisivat olla kauhistuneita, kuten suomen kielen aseman heikkenemisestä akateemisessa opetuksessa ja tutkimuksessa. Samoin taloudellisen puolen korostuminen sekä opetukselle ja tutkimukselle nykyään esitetyt kaupalliset perustelut herättäisivät paheksuntaa. Tätä kaikkeahan me juuri pyrimme välttämään, he sanoisivat. Naisten suuri osuus ei varmaankaan kauhistuttaisi, mutta varmasti yllättäisi.

Toisaalta monet erot eivät ole lainkaan niin suuria kuin voisi olettaa. Kansallismielisyys ei ollut perustajillekaan silmien sulkemista tai aitojen asettamista. Suomea ei nähty maailmasta erillisenä osana, jonka itsenäisyys olisi itseriittoisuutta ja eristymistä kaikista muista, vaan suomalaisuuden erikoisluonne tulisi siitä, että se osaisi omaksua kehittyneemmiltä mailta oikeat vaikutteet ja yhdistää ne omaan kansalliseen perinteeseensä. Jopa kansallisuusaate itsessään oli perustajille kansainvälinen: se oli kehityskulku, joka toteutui kaikkialla maailmassa ja kaikkialla kohti suurempaa sivistystä, tasa-arvoa, avarakatseisuutta ja aineellista kehitystä. Mutta tämä tapahtuisi kaikkialla omaehtoisesti ja saisi erilaisia muotoja.

Nykyään yliopistossa korostetaan kansainvälisyyttä, ja vauhti on ollut melkoista. Kun vielä 1980-luvun alussa Turun yliopistossa oli muutamia ulkomaisia opiskelijoita ja omia lähti muualle hyvin vähän, nykyään puhutaan sadoista ja tuhansista. Kuitenkaan kansainvälistyminen ei ole todellisuudessa laadullinen murros. Ennen mentiin kansainvälisyyteen kansallisuus edellä, nykyään asetetaan kansallisuus ponnistuspohjaksi ja koko ihmiskunnan etu, kansainväliset kontaktit ja kansainvälinen näkyvyys lähtökohdiksi. Niiden erottamattomuudesta ei kuitenkaan pääse kummallakaan priorisoinnilla irti. Eikä se ole toivottavaakaan. Tässä suhteessa pätee edelleen erään perustajaisän tiivistys: ihmisyys on ensisijainen, mutta se ei saa estää kansallisuutta.

Myös se käsitys, että yliopiston tuli hyödyttää niin suomalaisuutta kuin ympäröivää yhteiskuntaansa, ei loppujen lopuksi ole uusi. Turun yliopistolle vuorovaikutus yhteiskunnan kanssa on ollut luonnollinen osa toimintaa – miten voisi olla toisin yliopistossa, joka katsoi tulleensa perustetuksi nimenomaan suomalaisen kansan lahjoitusten voimalla ja suomalaista yhteiskuntaa varten?

Toinen asia on, että samaan aikaan oli muistettava kirkkaasti, että tiede on aina myös itseisarvo, myös silloin, kun siitä ei voinut esittää välitöntä taloudellista tai muuta käytännöllistä hyötyä, ja se saattaa kukoistaa ainoastaan täydellisessä vapaudessa – vapaudessa, joka ei toisaalta ole samaa kuin täydellinen vastuun puuttuminen, vaan juuri sen vastakohta.

“Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle” on kaikkien Turun yliopistossa toimivien tuntema lause. Se muotoiltiin vasta useita vuosikymmeniä yliopiston perustamisen jälkeen, mutta se oli kiteytys toiminnan periaatteista kaikkina vuosikymmeninä siihen asti. Sen sanat olivat sitä, miltä ne kuulostivatkin: juhlavuutta ja idealismia, joidenkin mielestä ehkä kliseitäkin, kaukana arjesta. Toisaalta kaikille yhteisöille ihanteet, toiminta, arki ja juhla ovat aina saman kokonaisuuden puolia.

Yliopisto on aina ollut yhteisö, omien ihmistensä luomus, jossa kokonaisuus on suunnattomasti suurempi kuin kaikkien sen jäsenten mekaaninen summa – eikä sellaisena mikään kukoistus tai edes olemassaolo yliopistona olisi todellisuudessa ollut mahdollistakaan.

Vesa Vares
Kirjoittaja on poliittisen historian professori, jonka viimeaikainen tutkimus on käsitellyt Turun yliopiston historiaa.



FacebooktwitterFacebooktwitter