Vaikuttavat tutkijat ja DI-koulutuksen mahdollisuudet

Paul Hermann Müller (1899–1965) oli sveitsiläinen kemisti, joka sai Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1948. Müller oli keksinyt, että jo aiemmin kehiteltyä kemiallista yhdistettä voitiin käyttää taistelussa erittäin yleistä tautia vastaan. Yhdistettä käyttämällä voitiin säästää valtavasti ihmishenkiä koko maailmassa.

Yhdiste tappoi hyttysiä, jotka levittivät malariaa. Se todella tehosi. Sitä käytettiin Suomessakin ihmeaineena erilaisten syöpäläisten torjuntaan, ja yhdiste oli äidilleni tuttu hänen nuoruudestaan silloisesta tujummasta täishampoosta. Tämän yhdisteen myöhemmin yleisesti tunnettu lyhenne on DDT. Nobelin palkinnon myöntämisen jälkeisinä vuosikymmeninä huomattiin, että DDT:llä oli muitakin seurauksia kuin tuhohyönteisten kupsahtaminen…

Helsingin Sanomien toimittaja Lauri Seppälä kirjoitti 1.3.2011 koneinsinööri Thomas Midgley nuoremmasta (1889–1944). Sinnikäs kokeilija Midgley sai työnantajaltaan General Motors -autonvalmistajalta tehtävän ratkaista polttomoottoriautojen ongelman. Yhä useamman käyttöön levinnyt menopeli kärsi ongelmasta, nakutuksesta, mikä tarkoitti moottorin epätasaista käyntiä ja aiheutti moottorivaurioita.

1920-luvun alussa Midgley tutustui yhdisteeseen nimeltä tetraetyylilyijy. Se oli ihmeaine, joka tuntui ratkaisevan nakutusongelman. Harmi vaan, että yhdisteen tuotanto oli vaarallista. Midgley oli kuitenkin vakuuttunut yhdisteen turvallisuudesta ja hengitti sitä julkisessa kokeessa. Seurauksena oli lyijymyrkytys ja pitkä sairausloma. Joka tapauksessa lyijyä alettiin lisätä bensiiniin.

1920-luvun lopulla Midgley oli jättänyt autoalan taakseen ja puuhaili jäähdytysjärjestelmien parissa. Kuluttajille kehitettiin jääkaappeja. Midgley keksi cfc-kaasun. Se tunnetaan myös kaupallisella nimellään Freon eli freoni. Cfc-kaasut olivat tärkeitä jäähdytysjärjestelmissä, mutta 1970-luvulla huomattiin, että ne olivat yhteydessä ilmakehän otsoniaukon laajenemiseen. Ja cfc-kaasut ovat myös kasvihuonekaasuja, jotka aiheuttavat ilmaston lämpenemistä. Sekä tetraetyylilyijyn että cfc-kaasun erittäin laajat negatiiviset ympäristövaikutukset selvisivät siis vasta vuosikymmeniä Midgleyn kuoleman jälkeen. Hän muuten tukehtui sotkeuduttuaan erään keksimänsä laitteen taljoihin.

Ei hyvää, pahaa eikä neutraalia

Tunnettu yhdysvaltalainen teknologian historioitsija Melvin Kranzberg esitteli vuonna 1986 Technology & Culture -lehdessä niin kutsutut ”Kranzbergin lait”. Laeista ensimmäinen kuului seuraavasti: ”Teknologia ei ole hyvää eikä pahaa; eikä se ole neutraalia.” Kranzberg selitti lakiaan toteamalla, että teknologian vuorovaikutus ”sosiaalisen ekologian” kanssa on sellaista, että teknologian ympäristövaikutukset ja sosiaaliset ja inhimilliset vaikutukset ylittävät aina teknisten laitteiden ja käytänteiden ensisijaiset tarkoitukset. Lisäksi teknologioilla voi olla aluksi ajateltuihin käyttötarkoituksiin verrattuna aivan erilaisia käyttötarkoituksia ja seuraamuksia, kun teknologioita käytetään alkuperäisestä poikkeavissa ympäristöissä.

Monesti ongelmia seuraa, kun rajatussa käytössä olleita tieteellisiä ja teknologisia innovaatioita otetaan käyttöön massiivisessa mittakaavassa, jatkaa Kranzberg ja käyttää esimerkkinä muun muassa DDT:n käytön leviämistä. Hän huomioi myös sen, miten länsimaissa kielletyn DDT:n käyttöä jatkettiin myöhemmin Intiassa, jossa sielläkin haittavaikutusten lisäksi yhdisteellä oli tärkeä rooli malarian kitkemisessä.

Kranzberg painottaa, että historioitsijan tehtävänä on vertailla keksintöjen, innovaatioiden ja teknologioiden lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutuksia, jotka ovat ajoittain erittäin monimutkaisia. Hän työskenteli itse muun muassa teknologian historian professorina Georgia Techin teknillisessä yliopistossa 1970- ja 1980-luvuilla. Georgia Tech on yliopistorankingien mukaan yksi maailman johtavista insinöörejä kouluttavista yliopistoista.

Kohti eettistä ja kriittistä DI-koulutusta

Suomalaiset tekniikan historioitsijat Tiina Männistö-Funk ja Saara Matala kirjoittavat vastikään ilmestyneessä Tekniikan Waiheita -lehdessä teknologian ja tekniikan historiasta osana teknillisten yliopistojen opetusta ja tutkimusta. Tekniikan historian opetuksella on korkeakouluissa pitkät juurensa, mutta erityisesti humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä sisältöjä tuotiin osaksi diplomi-insinöörikoulutusta toisen maailmansodan jälkeen, kun oli havahduttu teknologioiden kompleksisiin vaikutuksiin. Männistö-Funk ja Matala kirjoittavat: ”Humanististen aineiden avulla haluttiin johdattaa insinööriopiskelijoita avoimuuteen, moraalisiin pohdintoihin ja yhteiskuntavastuulliseen päätöksentekoon – hyvän yhteiskunnan rakennusosiin, joita ei voi oppia suoraan laboratoriokokeissa tai laskuharjoituksissa.” Edellisen ohella kylmän sodan maailmassa diplomi-insinöörien piti ymmärtää yhteiskunnallinen ja poliittinen viitekehys, jossa he elivät ja työskentelivät.

Männistö-Funk ja Matala toteavat, että kaikissa maailmanlaajuisten rankingien mukaan parhaissa insinöörikoulutusta antavissa yliopistoissa on tekniikkaan liittyvää humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja opetusta. Heidän mukaansa tunnetussa Massachusetts Institute of Technology -huippuyliopistossa eli MIT:ssa Yhdysvalloissa kaikkien perustutkinto-opiskelijoiden koulutukseen sisältyy noin 25 prosenttia humanistisia tieteitä, yhteiskuntatieteitä ja taiteita. Ja naapurimaastamme Ruotsista voidaan ottaa esimerkeiksi kaksi teknillistä korkeakoulua, jotka sijoittuvat teknillisen alan korkeakoulurankingeissa suomaisten DI-koulutusta tarjoavien yliopistojen edelle. Tukholman Kungliga Tekniska Högskolassa (KTH) ja Göteborgin Chalmers Tekniska Högskolassa on molemmissa tekniikan historiaa sekä tieteen ja teknologian yhteiskuntatieteitä tutkivat yksiköt. Nämä yksiköt myös tuottavat opetusta laajasti korkeakouluopiskelijoille.

Turun yliopiston arvot ovat eettisyys, kriittisyys, luovuus, avoimuus ja yhteisöllisyys. Arvot läpileikkaavat kaikkia yliopiston aloja ja toimintoja. Ne integroidaan osaksi tutkimusta ja opetusta, eikä niiden opetus voi oikein olla valinnaista vaan sen pitäisi olla pakollista. Kun Turun yliopisto on nyt laajentamassa diplomi-insinöörikoulutusta, yliopistolla olisi ainutlaatuinen mahdollisuus integroida myös eettisyyden ja kriittisyyden teemoja uuteen koulutukseen vahvemmalla tavalla kuin maamme muissa DI-koulutuksissa.

Tämä tarkoittaisi esimerkiksi tekniikan historian, teknologisten kulttuurien ja eettisten kysymysten ottamista kiinteäksi osaksi opetusohjelmaa. Se tarkoittaisi myös näihin aihepiireihin liittyvän yliopistossa jo olemassa olevan tieteellisen tutkimuksen kokoamista yhteen ja tutkimuksen lisäämistä. Tällainen avaus erottaisi Turun yliopiston DI-koulutuksen maamme muista diplomi-insinöörikoulutuksista ja olisi samalla yhdenmukainen kansainvälisesti tekniikan koulutusta tarjoavien huippuyliopistojen kanssa. Nyt yliopiston satavuotisjuhlavuonna tekniikan historiaan ja teknologiakulttuureihin liittyvää avausta olisi mahdollista tukea myös lahjoitusvaroin. Mitkä olisivat ne tekniikan alan tahot, jotka katsoisivat tämän tärkeäksi?

Jaakko Suominen
Kirjoittaja on humanistisen tiedekunnan dekaani