Arkemme on viime vuosina muuttunut huomattavasti koronaviruspandemian vuoksi. Pandemiarajoituksia ollaan nyt purkamassa, mutta monet työskentelevät tästä huolimatta ainakin osittain etänä, joten tässä tekstissä hahmoteltu työskentelytapa on edelleen ajankohtainen. Lisäksi metodia voi tietyin muutoksin soveltaa myös lähi- tai hybridimalliin. Työskentelymetodi soveltuu erinomaisesti tutkijoiden lisäksi myös perustutkintovaiheen opiskelijoille.

Etätyöskentelyssä alkavat arki ja työ sulautua helposti toisiinsa ja päivistä voi puuttua rytmi ja ryhti. Tutkimuksen kanssa voi olla vaikea päästä vauhtiin etenkin tilanteissa, joissa puuttuu ulkopuolelta tuleva struktuuri. Silloin tulevat helposti, ennemmin tai myöhemmin, oman itsekurin ja itseohjautuvuuden rajat vastaan, etenkin jos projekti on vaikea hahmottaa ja pilkkoa osiin, kuten esimerkiksi väitöskirjan kanssa helposti tapahtuu.

Aloin pohtimaan keinoja, metodeja ja apuvälineitä, joilla tutkimus ja erityisesti akateeminen kirjoittaminen sujuisivat tahdikkaasti myös pitkien etärupeamien aikana. Löysinkin erittäin toimivan metodin, etäkirjoitusryhmän, jonka toimintaperiaatteista ja ryhmäläistemme kokemuksista kerron seuraavaksi.

Aloimme tammikuussa 2021 kokoontumaan Zoomin välityksellä etäkirjoittamaan yhdessä tutkijakollegoiden kesken. Joukkomme on tarpeeksi pieni, jotta olemme oppineet tuntemaan toisemme, ja tarpeeksi suuri, että ryhmä pysyy tarpeeksi aktiivisena. Ajan kuluessa olemme saaneet kanssakirjoittajistamme uusia ystäviä. Edustamme moninaisia tieteenaloja, uravaiheita ja olemme monista eri yliopistoista sekä maantieteellisistä sijainneista, mikä on ollut suunnaton rikkaus kirjoitusryhmässämme.

Ryhmämme toimi alussa päivittäin, ja tätä varten loimme pysyvän Zoom-tapahtuman, johon pääsevät vapaasti kaikki linkin tuntevat henkilöt. Loimme myös Facebookiin ryhmäkeskustelun, jossa ei niinkään keskustella kirjoittamisesta, vaan ilmoitellaan milloin kukin pääsisi kirjoittamaan Zoomiin. Alkuaikoina käytimme hyvinkin kiinteää aikataulua ja aloitimme yleensä joka arkiaamu yhdeksän tai kymmenen aikaan ja jatkoimme usein iltapäivään, toisinaan koko päivänkin. Ajan saatossa käytänteet ovat muuttuneet tarpeiden ja ryhmässä kulloinkin aktiivisten kirjoittajien mukaan. Toisinaan ryhmä on luontevasti tyyntynyt taukoon, toisinaan se on toiminut joka arkipäivä, toisinaan muutamia tunteja muutamina päivinä viikossa. Tärkeää tällaisessa työskentelyssä onkin joustavuus sekä ryhmän tarpeiden kuuntelu, sekä tietysti se, että mahdollisimman usein mahdollisimman monet ryhmäläiset saisivat kirjoituskaverin itselleen.

Käytännön työskentely tapahtuu näin. Käytämme pomodoro-metodia[1], jolla rytmitämme keskittynyttä kirjoittamista ja taukoja. Yleensä työskentelemme neljänkymmenenviiden minuutin sessioissa, joita seuraa kymmenen minuutin tauko. Usein sovimme etenkin pidempien sessioiden alussa jo etukäteen, milloin pidämme 45–60 minuutin pituisen ruokatauon. Toisinaan pitkät sessiot eivät toimi, jolloin saatamme asettaa ajastimen esimerkiksi kahdeksikymmeneksiviideksi minuutiksi.

Joku kirjoittajista ottaa vastatakseen ajastimesta huolehtimisen. Jaamme ajastinsovelluksen Zoomin avulla kaikkien nähtäville, vaihdellen vastuuhenkilöitä (ajastin näkyy kuvassa). Se että jokainen näkee reaaliajassa jäljellä olevan session pituuden, lisää keskittymiskykyä ja sitoutumista työskentelysessioon. Ajastimen hoitaja muistuttaa tauoista ja mikä tärkeämpää, niiden loppumisesta. Kirjoitussessioihin voi hypätä myös mukaan koska tahansa, ja tässä jaettu ajastin on kätevä apuväline, sillä uusi tulija näkee heti, kuinka paljon sessiota on jäljellä. Jaettu ajastin on yksi keskeisiä syitä, miksi etäkirjoitusryhmämme on onnistunut niin hyvin.

Jokainen (joka pystyy) pitää kameransa päällä, koska toisten näkeminen keskittyneessä työssään lisää muidenkin keskittymiskykyä, ja tieto että itse on toisten nähtävänä lisää tervettä vertaispainetta. Sessioiden aikana mikrofonit mykistetään eikä toisia häiritä, mutta tauoilla voimme jutella. Monilla toimii malli, jossa ennen työskentelyn aloittamista kertoo toisille, minkä parissa aikoo työskennellä ja tauoilla, tai viimeistään päivän sessioiden päättyessä, kirjoittajien on mukava vetää yhteen mitä on tehnyt ja saavuttiko asettamansa tavoitteet.

Metodi, jota olemme käyttäneet ei tietenkään ole täydellinen, mutta pienellä suunnittelulla ja joustamisella olemme saaneet sen toimimaan hämmästyttävän hyvin. Olemme huomanneet, että ryhmä vaatii omistautuneen ja aktiivisen vetäjän. Jos vetäjä syystä tai toisesta ei pääse itse työskentelemään säännöllisesti ryhmässä, ryhmä tyypillisesti hiljenee. Vastaavasti se aktivoituu, kun vetäjähahmo palaa takaisin. Tämä vetäjän rooli saattaa tulla ajan kanssa raskaaksikin, sillä velvollisuudentuntoinen vetäjä saattaa esimerkiksi osallistua ryhmään enemmän kuin varsinaisesti itse jaksaisi tai kokisi oman kirjoittamisensa puolesta tarvetta. Ideaalitilanteessa vetäjän rooli voisi kiertää aktiivikirjoittajien kesken, mutta tähän emme omassa ryhmässämme ole päässeet.

Tämänkaltaisiin pitkäkestoisiin ryhmätyöskentelymuotoihin kuuluu erottamattomalla tavalla osanottajien vaihtuvuus. Melko yleistä on muutaman kuukauden pituinen aktiivinen kausi, jonka jälkeen henkilö jättäytyy pois. Jos ja kun ryhmä halutaan kokonaisuudessaan kuitenkin pitää aktiivisena, uusia vakiokirjoittajia tulee löytää aika ajoin. Toisaalta pidempi tauko tekee välillä hyvää, ja on mukava palata sen jälkeen taas yhdessä työskentelyyn. Olemme kokeneet, että enintään kymmenkunta suhteellisen aktiivista kirjoittajaa on toiminut parhaiten, ja mahdollistaa myös etätyöskentelyssä niin tärkeiden sosiaalisten suhteiden luomisen ja ylläpitämisen.

Etäkirjoitusryhmiä voi tietysti koostaa miten vain, esimerkiksi kutsumalla jonkin yleisen listan tai tahon kautta ihmisiä kirjoittamaan (esim. oman oppiaineen sähköpostilistat), jolloin ryhmän kokoonpano on satunnainen. Oma ryhmämme toimii kuitenkin henkilökohtaisella kutsuperiaatteella – etsin halukkaita kirjoittajia pääasiassa Facebook-kontaktieni joukosta. Kokoonpano on hieman vaihdellut ajan kuluessa, mutta neljän hengen aktiivikirjoittajien joukko on kuitenkin pysynyt samana, ja ei ehkä ole yllättävää, että nämä kaikki ovat väitöskirjatutkijoita, joilla on mahdollisuus keskittyä tutkimukseensa pitkäjänteisesti. Etenkin opetustyötä tekevät tukijat pystyvät lohkaisemaan harvemmin kirjoitukselle aikaa, ja eivät siksi välttämättä pysty samalla tavalla sitoutumaan pitkäaikaiseen ryhmätyöskentelyyn.

Facebook-ryhmäkeskustelumme on ollut todella kätevä, siellä voimme ilmoittaa milloin pääsisimme linjoille ja useimmiten kirjoituskaveri löytyykin helposti. Ryhmäkeskustelu pitää myös ne vanhat kirjoittajat, jotka eivät hetkeen aikaan ole osallistuneet sessioihin, yhä yhteydessä ryhmäämme.

Minulla on korona-aikoja aiemmin jo kokemusta yhteiskirjoittamisesta:

Ensi kosketukseni yhteiskirjoittamiseen tapahtui väitöskirjatutkijuuteni alkuaikoina Itä-Suomen yliopistossa, jossa Joensuun tutkijanaiset ry järjestivät yhteiskirjoituspäiviä. Tuolloin sovittiin muutaman kuukauden välein kokonainen päivä, jolloin kokoonnuimme saman pöydän ääreen kirjoittamaan. Työskentelimme klassisen pomodoro-tekniikan mukaisesti 25 minuuttia työtä, 5 minuuttia taukoa, ja pidimme joka neljännen session jälkeen pidemmän tauon. Kävimme myös lounaalla yhdessä. Omien aikataulujensa mukaan osanottajat saattoivat olla koko päivän tai vain osan ajasta. Olin joka kerta ällistynyt miten hyvin pystyin keskittymään ja kuinka paljon tekstiä sain aikaan, ja saman kokemuksen kuulin yhä uudestaan toisilta. Näissä kokoontumisissa lähes jokainen osallistuja kertoi saavansa yhteiskirjoittamisesta apua. Jotain taianomaista on siinä, kun näkee toisten keskittyneesti työskentelevän oman tekstinsä kimpussa, ja meidän kaikkien työstävän jonkinlaista akateemista tekstiä. Tämä auttaa omiakin aivoja virittäytymään kirjoitustaajuudelle ja terävöittää keskittymiskykyä. Nämä kokemukseni läsnäolevasta yhteiskirjoittamisesta saivat minut ideoimaan etäkirjoitusryhmätyöskentelyn mahdollisuuksia.

Valitettavasti etäkirjoitusryhmämetodi tuntuu menettävän tehoaan, jos sitä käytetään ikään kuin liikaa, ja tämä ”liian” kokemus on yksilöllistä. Eräs ryhmäläisemme kirjoittaakin aiheesta:

”Välillä olen myös halunnut pitää zoomittomia päiviä, työskennellä jollakin toisin tavoin.”

”Liika” voi olla määrällistä, tunne että sessioita on liian usein ja tarvitsisi zoomitonta aikaa enemmän, tai laadullista, jolloin esimerkiksi ryhmää aletaan käyttää muuhun työskentelyyn kuin kirjoittamiseen. Sinänsä metodi toki sopii moniin erilaisiin töihin ja työvaiheisiin, mutta alkuperäinen ajatus kirjoitusryhmällämme on juuri fokusoitua itse kirjoittamiseen. Kun Zoom-ryhmään kirjautuminen alkaa assosioitua nimenomaan kirjoitustyöhön liittyväksi tapahtumaksi, se auttaa entisestään keskittymisessä.

Ihmisten rytmit eivät ole samanlaisia, oli kyse sitten vuorokausirytmistä, työskentelyrytmistä, tai opetuksen tai muiden velvollisuuksien rytmittämästä työajasta. Välillä ryhmässä on tietenkin hieman soviteltavaa, jotta aikataulut käyvät yksiin. Monet meistä ovat kuitenkin kokeneet, että yhteiset työskentelysessiot tuovat kaivattua ryhtiä ja rytmiä päiviin, joista sellainen ehkä muutoin puuttuu. Eräät ryhmäläiset kirjoittavatkin:

”Lähdin mukaan, koska halusin rytmitystä päivään ja kirjoittamiseen.”

”Zoom-ryhmä antaa rytmiä ja rakennetta päivään ja työn tekemiseen. Ilman ryhmää en olisi päässyt näin nopeasti hyvään työskentelyrytmiin kiinni tohtoriopintojeni alussa. Olen illanvirkku, joten tieto siitä, että joku on zoomissa odottamassa kirjoittajakaveria kello 10 aamulla, auttaa minua aloittamaan päivän ajoissa ja pysymään ruodussa.”

Kun ryhmä toimii vain arkipäivinä ja yleensä ns. virka-ajan puitteissa, tämä auttaa myös etätyössä niin tärkeää vapaa-ajan ja työn erottelua rajaamalla kirjoittamisajan selkeästi. Olemme kokeneet tämän tukevan tervettä työn ja palautumisen tasapainoa ja työssä jaksamista.

Useimmille ja useimmiten meillä ovat toimineet 45 minuutin työsessiot ja niitä seuraavat 10 minuutin tauot. Tämän pituiset sessiot sopivat erinomaisesti laajojenkin tekstikokonaisuuksien työstämiseen. Päivän fokuksen ja tavoitteen realistinen määrittäminen on hyvä metodi rajata laajaakin työtä.

Kirjoitusryhmäläiset nostavat jatkuvasti esille sen, kuinka yhteiskirjottaminen kohentaa keskittymiskykyä. Toisten katseen alla sosiaalinen media ja sähköpostit tuntuvat paheellisilta, kun yhteinen tarkoitus on kirjoittaa.

”Ryhmäpaine toimii!”

”Kirjoitusryhmä on ollut todella paljon avuksi keskittymisessä. (…) Kenenkään ryhmästä ei tarvitse yrittää keskittyä yksin, vaan voimme tehdä sen yhdessä, 45 min kerrallaan. Auttaa kun jakaa keskittymisajan palasiin muiden kanssa.”

Muita esille nousevia kiitoksen aiheita ryhmästämme ovat sen monitieteinen, useita yliopistoja ja useita tutkijanuravaiheita edustava kirjoittajakunta. Erityisesti varhaisemmissa uravaiheissa olevien keskuudessa työskentely kokeneempien tutkijoiden rinnalla on koettu äärimmäisen hyödylliseksi.

Työskentelyyn liittyvien etujen lisäksi yhteisten taukojen tärkeyttä ja merkitystä ei voi väheksyä, kuten kirjoittajiemme kommentitkin osoittavat:

”Tauot toimivat parhaimmillaan kuin kahvitauko yliopiston kuppilassa. Yksin ollessa ei välttämättä tule naurettua.”

”Tärkeää on myös sosiaalinen aspekti tauoilla, jolloin voi kysellä kuulumisia ja jutella niitä näitä (tai vain kuunnella muiden kuulumisia. Tärkeä osa). Ehkä minulle on juuri se yhteisöllisyys tärkeintä tässä. Ja yhteenkuuluvaisuuden tunne.”

Etenkin pandemian tiukimpina eristyskuukausina taukojen keskustelut, uusien ihmisten kanssa verkostoituminen, päivittäisistä työ- ja tutkimusasioista keskustelu, tai henkilökohtaisten asioiden puiminen loivat ryhmäläisille tarpeellisen varaventtiilin pakotetussa yksinäisyydessä. Ne saivat vaikeiden aikojen työpäivät tuntumaan mukavammilta ja olon vähemmän eristäytyneeltä. Ryhmäläisemme kiteyttää tämän tunteen sanoessaan:

”Ryhmä antaa tunteen, että on osana aktiivista tutkimusyhteisöä.”

Tietenkin tauon voi käyttää myös toisin, esimerkiksi kävellä, täydentää kofeiinivarastojaan tai käväistä Facebookissa.

Lopuksi tiivistetysti. Uskon että keskeiset tekijät, jotka ovat vaikuttaneet etäkirjoitusryhmämme menestymiseen ovat seuraavat:

  • pysyvä Zoom-tapahtuma, johon kaikilla linkki
  • aktiivinen vetäjä
  • mukautettu pomodoro-tekniikka (45/10)
  • joku ottaa vastuun ajastimesta
  • ajastimen jakaminen kaikkien nähtäville
  • Facebookin ryhmäkeskustelu, jossa kirjoitusajoista sovitaan
  • mukava ja tarpeeksi pieni, mutta aktiivinen ryhmä
  • useita yliopistoja, aloja ja tutkijanuravaiheita edustava kirjoittajajoukko

Kiitos niille ryhmäläisillemme, jotka osallistuivat kommenteillaan ja valokuvillaan tämän tekstin kirjoittamiseen: Niina Hanhinen (UTU), Eeva Kuikka (TAU), Satu Helenius (UEF) sekä Maija Surakka (TAU ja UEF).

Kirjoittaja: Lotta Luhtala (MA) on yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija, joka on apurahatutkijana Romaanin tieto -projektissa, sekä jäsenenä Intersectional Reading, Social Justice, and Literary Activism (INTERACT) -projektissa.

[1] Pomodoro-tekniikka on ajastimen avulla jaksotettua työskentelyä, jossa palautuminen ja keskittynyt työ vaihtelevat tietyn kaavan mukaan. Tyypillinen pomodoro-kaava on 25 minuuttia työskentelyä ja viiden minuutin tauko, ja joka neljännen session jälkeen on pidempi tauko. Näiden pituuksia ja suhteita voidaan tarpeen mukaan muuttaa. Työskentelymetodin nimi tulee tomaatin muotoisesta munakellosta, jota metodin kehittäjä, Francesco Cirillo käytti ajastamaan työskentelysessioitaan. Yksi sessio on siis ”yksi tomaatti”.