Samaan aikaan, kun yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtorin työtehtävänä olisi ollut olla valvomassa oppialansa valintakokeita, hän löysikin itsensä juhlimassa omia saavutuksiaan yliopistonsa tohtoripromootiossa. Näin minulle kävi viime keväänä, kun kaksi tärkeää yliopistoarjen ja -juhlan päivää osuivat päällekkäin.
Turun yliopisto oli valmistellut 100-vuotisjuhliensa yhteyteen mittavia promootiojuhlallisuuksia, mutta pandemia siirsi kaiken jonnekin tulevaisuuteen, lopulta toukokuuhun 2022. Omasta tohtoroitumisestani oli kulunut jo 15 vuotta, joten voi kysyä, miksi juuri nyt halusin osallistua promootioon, jossa väitelleet tohtorit voivat juhlia saavuttamaansa oppiarvoa akateemisten perinteiden mukaisesti.
Tohtoripromootion tarkoitus oli minulle pitkään epäselvä. Väittelyaikoinani koko kysymys siitä, osallistuisinko promootiojuhlallisuuksiin ylläpitääkseni osaltani akateemisia perinteitä vai sanoisinko jyrkän ein moiselle patsastelulle, ei oikeastaan käväissyt edes mielessäni. Yliopistoarjen pyörteissä seremonialliset juhlallisuudet tuntuivat olevan jossain, kaukana, eikä moni humanistikollegakaan ollut juhlaan osallistunut. Pätkätyöläistä eivät myöskään houkutelleet huhutut korkeat osallistumiskustannukset.
Vuoden 2022 kevääseen mennessä paljon oli kuitenkin muuttunut. Oli eletty pitkään pääsääntöisesti hissukseen kotioloissa pandemiaa, oli puhjennut uusi sota, joka konkretisoi – taas kerran – valeuutisten ja disinformaation hyökyaallot. Juuri nyt oli oikea hetki juhlalle, jonka kohteena on tutkittu tieto, kriittinen ajattelu, koulutus, usko ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa paikaksi jatkaa elämää. Yliopistolaitoksen ja tieteen on silloin tällöin julkisesti ja näkyvästi muistutettava itsestään. Mahdollisuus pukea akateemiset juhlatamineet ylle ja viettää iloista iltaa muiden tohtoroituneiden, kumppaniemme ja uusien kohtaamisien parissa ei myöskään kuulostanut täysin vastenmieliseltä.
Traditiot perustuvat toistolle, mutta täysin samanlaisena mikään ei toistu kahta kertaa. Promootiojuhlallisuuksissa voi saada tuntumaa sellaisiin menneiden aikojen juhliin, joita ei vietetty aamusta iltaan, vaan ennemminkin aamuista iltoihin juhlimisen kestäessä useita vuorokausia ja koostuessa erilaisista tapahtumista. Menneinä aikoina promootioihin on kuulunut varsinaisen promootioaktin lisäksi muiden muassa konsertteja, purjehduksia, tanssiaisia – ja niihin kuuluvia tanssikursseja – sekä teatteriesityksiä. Tällä kertaa promovendeille eli vihityiksi tuleville tohtoreille pakollisia tilaisuuksia oli vain kaksi, promootioaktin harjoitukset ja itse promootioakti. Näiden lisäksi saattoi osallistua promootion aattona pidettäviin miekanhiojaisiin, promootioaktin jälkeen kaupungin läpi kulkevaan akateemiseen kulkueeseen, ekumeeniseen jumalanpalvelukseen tai tunnustuksettomaan tilaisuuteen sekä viimeisenä promootiopäivällisille ja niiden jatkoille. Kaiken kaikkiaan juhlallisuudet ulottuivat kahdelle päivälle, ja osallistujien valittavissa oli, mihin kaikkiin tapahtumiin pakollisten lisäksi halusi osallistua.
Mutta minkälainen onkaan sitten tuo juhlallisuuksista olennaisin, varsinainen promootioakti? Tilaisuudessa promoottorit toistavat latinankielistä seremonialiturgiaa, tohtorit saavat kukin kerrallaan ajatuksen ja tutkimuksen vapautta symboloivan hattunsa, henkistä terävyyttä symboloivan miekkansa ja latinankielisen diplomin. Juhlasalia maisemoittaa tummien pukujen ja hattujen mystinen meri ja tohtorinmiekkojen kirkkaat välähdykset.
Viime kädessä tilaisuus muistuttaa kouluissa järjestettävää ylioppilasjuhlaa – erona on lähinnä seremoniallisuuden määrä ja pukeutumisen yhdenmukaisuus. Yleisössä istuvat läheiset saavat seurata rituaalia tunnista toiseen – tällä kertaa yli neljän tunnin ajan. Tunnelma on harras ja hiljainen; tohtoreita on kehotettu välttämään levottomuutta, puhumista, liikkumista. Tämä on paikallaan istumisen ultimatum testi, mutta samalla avautuu tilaisuus eräänlaiseen akateemiseen meditaatioon.
Kevään promootiopäivien perusteella voisi ehdottaa myös joitakin muutoksia, joissa poistuisi monien mielestä vanhanaikaisiksi ja ristiriitaisiksi koetut asetelmat. Ilmoittautuessaan promootioon osallistujat saavat tarkat ohjeet. Ensinnäkin vaatetusetiketti vaatii ”naisia” pukeutumaan hameisiin ja ”miehiä” frakkiin. Onneksi jotkut rikkoivatkin tätä vanhentunutta perinnettä.
Koska vaatimukset täyttävään vaatetukseen pynttäytyminen voi jo sinällään muodostua rahareiäksi, on sentään hyvä, että satoja euroja maksavia tohtorinhattua ja -miekkaa voi juhlaa varten mahdollisuuksien mukaan lainata kollegalta. Ehkä kuitenkin omituisinta promootioon osallistumisessa on se, että osallistujien lukumäärä on rajoitettu, eivätkä kaikki halukkaat pääse mukaan ollenkaan. Oudolta tuntuu odottaa rivissä omaa hattuaan, kun samaan aikaan osa tohtoreista on jäänyt tahtomattaan vaille haluamaansa juhlapäivää.
Tohtoroituneet ovat sekalaista ja valikoivaa sakkia, eikä promootioon ole välttämätöntä osallistua. Niille, jotka pitävät akateemisista juhlallisuuksista ja haluavat satsata ja osallistua eräänlaiseen tohtorispektaakkeliin, promootio on vaihtoehto.
Tekstin on kirjoittanut yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Aino Mäkikalli.
Vastaa