Kirjailija Kalle Aleksander Tähtelä kuoli 1919 Oranienbaumissa lähellä Pietaria bolševikkien ilmasotalaivueen taistelulentäjänä. Hänen jälkeenjääneet paperinsa sisälsivät lyhyen elämäkerran, jonka hän oli kirjoittanut tietoisena kuolemanvaarasta:
”On perin juurin mukavaa tuntea elävänsä lähellä maailmanvaltasuonta, ihmiskunnan nousun aikaa, tuntea että on ymmärtänyt maailman ja ihmisen ja jaksaa olla ottamatta sydämelleen pikkuasioita.”
Kalle Tähtelä, kuva julkaistu Säkeniä-lehdessä 1/1920 (Fitchburg, Massachusettes).
Leppävirroilta kotoisin oleva Tähtelä (Franzen) (1891–1919) oli melko vauraasta romaniperheestä. Hän kävi alkeiskoulua kotiseutunsa lisäksi Kuopiossa ja Porvoossa sekä kuusi vuotta Helsingin suomalaista lyseota aikana, jolloin kansakoulu ei ollut kaikkien ulottuvilla. Kirjeessään hän kertoo yrittäneensä ottaa elämästä irti sen, minkä on katsonut itselleen kuuluvan ja huokaisee olevansa tyytyväinen, ettei hänen ole tarvinnut viettää henkisesti “kitu-elämää”.
Euroopan romanien kirjallisuutta tunnetaan vähän. Sitä paikkaa Berliinissä vuonna 2019 avattu eurooppalainen digitaalinen romaniarkisto RomArchive, https://www.romarchive.eu, jonka tietokantaan on kerätty tietämystä Euroopan romanikulttuurista. Vuonna 2020 Romarchive sai tietoa, kasvatusta ja koulutusta edistävän Grimme Online palkinnon. Arkisto nostaa esille romanikulttuurin eri alueita, kuten musiikin, elokuvat, teatterin, kirjallisuuden, kuvataiteen, tanssikulttuurin ja valokuvauksen.
Arkiston eurooppalaisen kirjallisuuden kokonaisuutta veti professori Beate Eder-Jordan Innsbruckin yliopistosta. Itse koordinoin Suomen osuutta ja laadin katsauksen ”Books of Birds: Romani Literature in Finland”, jossa esittelin proosaa, lastenkirjallisuutta ja omaelämäkertoja. Viola Parente-Čapková käsitteli kirjailija Kiba Lumbergin tuotantoa. Arkisto satsaa monikielisyyteen, kirjoituksemme on julkaistu romaniksi, englanniksi ja saksaksi. Tehtävän sain lyhyellä varoitusajalla, mutta oli välttämätöntä saada Suomi mukaan 17 muun maakohtaisen esittelyn joukkoon.
Vasta projektin jälkeen tein löydön eli Kalle Tähtelän Suomen romanien historiasta (toim. Panu Pulma, 2014). Hän oli kirjoittanut 16-vuotiaana näytelmän Mustalaisen kosto (1907, Karisto) ja julkaissut Yhdysvalloissa novellikokoelman Ihmisiä (1913), joka ilmestyi Suomessa nimellä Siirtolaisia (Kirja-kustantamo). Hänen muita teoksiaan olivat näytelmät Lowellin lakko ja Horna sekä novellit amerikansuomalaisten Työmies-lehdessä.
Luulin ensin, että tämän lähes tuntemattoman kirjailijan teokset ovat tiettömien taipaleiden takana. Mutta digitaalinen ihme miltei tainnutti minut: Tähtelän suomeksi kirjoittama Ihmisiä löytyi Madridin, Toronton, Montrealin ja Michiganin yliopistojen kirjastoista avoimina digitaalisina tallenteina. Syvä kumarrus nimettömille skannaajille eri puolella maailmaa! Tähtelä kaivautui esiin myös Raoul Palmgrenin työväenkirjallisuuden kartoituksesta Joukkosydän (1966), jossa kehutaan Tähtelän kehittynyttä muototajua. Toden totta, tyyliltään Tähtelä oli kypsä lahjakkuus jo parikymppisenä.
Nettiosuman sain lisäksi Elsi Hyttisen Amerikan-siirtolaisuutta käsittelevästä artikkelista ”Samaan aikaan toisaalla. 1910-luvun siirtolaiskuvaukset toisin kuvittelemisen tilana” (Avain 1/2016). Hyttinen kiteyttää, että maailmankirjallisuuden peruskysymyksiä vapaudesta, vallasta ja ihmisen osasta käsitellään 1900-luvun alun siirtolaiskuvauksissa työväenluokkaisen naisen hahmon kautta. Tästä tärkeänä esimerkkinä ovat Tähtelän novellit.
Tähtelä oli kosmopoliitti, joka opetteli useita kieliä. Hän lähti opiskelemaan Saksaan 1909. Sieltä hän suuntasi Yhdysvaltoihin ja opiskeli draamaa sekä journalismia Columbian yliopistossa. Hän kertoi työskennelleensä Yhdysvalloissa (1910–1917) toimittajana, kadunlakaisijana, puutarhurina, kotipalvelijana ja ”lakimiehenä”. Tähtelä kirjoitti Etelä-Suomeen, Aamulehteen ja turkulaiseen Sosialistiin sekä amerikansuomalaisiin työväenlehtiin. Palattuaan Suomeen hän jatkoi toimittajana, mutta joutui pakenemaan Neuvosto-Venäjälle vuoden 1918 tapahtumien takia. Oranienbaumissa (nykyinen Lomonosov) Tähtelä ryhtyi taistelulentäjäksi, kunnes Nikolai Judenitšin joukot surmasivat hänet Venäjän sisällissodassa vuonna 1919. Amerikkalainen Säkeniä-lehti (1/1920) laati hänestä muistokirjoituksen. Sekin löytyi digitoituna. Lehti siteerasi Tähtelän luonnehdintaa itsestään, jossa hän tiedostaa ennenaikaisen kuoleman mahdollisuuden: ”En ole fanatikko ja siksi jaksan senkin mielitekoni menetyksen kestää, etten ehtinyt kirjoittaa mitä viime vuosina olen oppinut.” Työn alla hänellä oli romaani aiheesta ”Työn ylösnousemus”.
Oma tehtäväni on saada täydennettyä Tähtelä Euroopan romanikirjallisuuden uranuurtajiin. Juuri korjausliikkeistä voi avautua uusia näkymiä ja tutkimusreittejä.
Kirjoittaja Eila Rantonen on ma. yliopisto-opettaja Turun yliopistossa.
Samaan aikaan, kun yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtorin työtehtävänä olisi ollut olla valvomassa oppialansa valintakokeita, hän löysikin itsensä juhlimassa omia saavutuksiaan yliopistonsa tohtoripromootiossa. Näin minulle kävi viime keväänä, kun kaksi tärkeää yliopistoarjen ja -juhlan päivää osuivat päällekkäin.
Turun yliopisto oli valmistellut 100-vuotisjuhliensa yhteyteen mittavia promootiojuhlallisuuksia, mutta pandemia siirsi kaiken jonnekin tulevaisuuteen, lopulta toukokuuhun 2022. Omasta tohtoroitumisestani oli kulunut jo 15 vuotta, joten voi kysyä, miksi juuri nyt halusin osallistua promootioon, jossa väitelleet tohtorit voivat juhlia saavuttamaansa oppiarvoa akateemisten perinteiden mukaisesti.
Turun yliopiston promootioakti Logomossa 2022
Tohtoripromootion tarkoitus oli minulle pitkään epäselvä. Väittelyaikoinani koko kysymys siitä, osallistuisinko promootiojuhlallisuuksiin ylläpitääkseni osaltani akateemisia perinteitä vai sanoisinko jyrkän ein moiselle patsastelulle, ei oikeastaan käväissyt edes mielessäni. Yliopistoarjen pyörteissä seremonialliset juhlallisuudet tuntuivat olevan jossain, kaukana, eikä moni humanistikollegakaan ollut juhlaan osallistunut. Pätkätyöläistä eivät myöskään houkutelleet huhutut korkeat osallistumiskustannukset.
Vuoden 2022 kevääseen mennessä paljon oli kuitenkin muuttunut. Oli eletty pitkään pääsääntöisesti hissukseen kotioloissa pandemiaa, oli puhjennut uusi sota, joka konkretisoi – taas kerran – valeuutisten ja disinformaation hyökyaallot. Juuri nyt oli oikea hetki juhlalle, jonka kohteena on tutkittu tieto, kriittinen ajattelu, koulutus, usko ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa paikaksi jatkaa elämää. Yliopistolaitoksen ja tieteen on silloin tällöin julkisesti ja näkyvästi muistutettava itsestään. Mahdollisuus pukea akateemiset juhlatamineet ylle ja viettää iloista iltaa muiden tohtoroituneiden, kumppaniemme ja uusien kohtaamisien parissa ei myöskään kuulostanut täysin vastenmieliseltä.
Kuvaaja Suvi Harvisalo, Turun yliopisto 2022.
Traditiot perustuvat toistolle, mutta täysin samanlaisena mikään ei toistu kahta kertaa. Promootiojuhlallisuuksissa voi saada tuntumaa sellaisiin menneiden aikojen juhliin, joita ei vietetty aamusta iltaan, vaan ennemminkin aamuista iltoihin juhlimisen kestäessä useita vuorokausia ja koostuessa erilaisista tapahtumista. Menneinä aikoina promootioihin on kuulunut varsinaisen promootioaktin lisäksi muiden muassa konsertteja, purjehduksia, tanssiaisia – ja niihin kuuluvia tanssikursseja – sekä teatteriesityksiä. Tällä kertaa promovendeille eli vihityiksi tuleville tohtoreille pakollisia tilaisuuksia oli vain kaksi, promootioaktin harjoitukset ja itse promootioakti. Näiden lisäksi saattoi osallistua promootion aattona pidettäviin miekanhiojaisiin, promootioaktin jälkeen kaupungin läpi kulkevaan akateemiseen kulkueeseen, ekumeeniseen jumalanpalvelukseen tai tunnustuksettomaan tilaisuuteen sekä viimeisenä promootiopäivällisille ja niiden jatkoille. Kaiken kaikkiaan juhlallisuudet ulottuivat kahdelle päivälle, ja osallistujien valittavissa oli, mihin kaikkiin tapahtumiin pakollisten lisäksi halusi osallistua.
Mutta minkälainen onkaan sitten tuo juhlallisuuksista olennaisin, varsinainen promootioakti? Tilaisuudessa promoottorit toistavat latinankielistä seremonialiturgiaa, tohtorit saavat kukin kerrallaan ajatuksen ja tutkimuksen vapautta symboloivan hattunsa, henkistä terävyyttä symboloivan miekkansa ja latinankielisen diplomin. Juhlasalia maisemoittaa tummien pukujen ja hattujen mystinen meri ja tohtorinmiekkojen kirkkaat välähdykset.
Viime kädessä tilaisuus muistuttaa kouluissa järjestettävää ylioppilasjuhlaa – erona on lähinnä seremoniallisuuden määrä ja pukeutumisen yhdenmukaisuus. Yleisössä istuvat läheiset saavat seurata rituaalia tunnista toiseen – tällä kertaa yli neljän tunnin ajan. Tunnelma on harras ja hiljainen; tohtoreita on kehotettu välttämään levottomuutta, puhumista, liikkumista. Tämä on paikallaan istumisen ultimatum testi, mutta samalla avautuu tilaisuus eräänlaiseen akateemiseen meditaatioon.
Kevään promootiopäivien perusteella voisi ehdottaa myös joitakin muutoksia, joissa poistuisi monien mielestä vanhanaikaisiksi ja ristiriitaisiksi koetut asetelmat. Ilmoittautuessaan promootioon osallistujat saavat tarkat ohjeet. Ensinnäkin vaatetusetiketti vaatii ”naisia” pukeutumaan hameisiin ja ”miehiä” frakkiin. Onneksi jotkut rikkoivatkin tätä vanhentunutta perinnettä.
Hattujen meri. Kuvaaja Hanna Oksanen, Turun yliopisto 2022.
Koska vaatimukset täyttävään vaatetukseen pynttäytyminen voi jo sinällään muodostua rahareiäksi, on sentään hyvä, että satoja euroja maksavia tohtorinhattua ja -miekkaa voi juhlaa varten mahdollisuuksien mukaan lainata kollegalta. Ehkä kuitenkin omituisinta promootioon osallistumisessa on se, että osallistujien lukumäärä on rajoitettu, eivätkä kaikki halukkaat pääse mukaan ollenkaan. Oudolta tuntuu odottaa rivissä omaa hattuaan, kun samaan aikaan osa tohtoreista on jäänyt tahtomattaan vaille haluamaansa juhlapäivää.
Tohtoroituneet ovat sekalaista ja valikoivaa sakkia, eikä promootioon ole välttämätöntä osallistua. Niille, jotka pitävät akateemisista juhlallisuuksista ja haluavat satsata ja osallistua eräänlaiseen tohtorispektaakkeliin, promootio on vaihtoehto.
Tekstin on kirjoittanut yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Aino Mäkikalli.
Arkemme on viime vuosina muuttunut huomattavasti koronaviruspandemian vuoksi. Pandemiarajoituksia ollaan nyt purkamassa, mutta monet työskentelevät tästä huolimatta ainakin osittain etänä, joten tässä tekstissä hahmoteltu työskentelytapa on edelleen ajankohtainen. Lisäksi metodia voi tietyin muutoksin soveltaa myös lähi- tai hybridimalliin. Työskentelymetodi soveltuu erinomaisesti tutkijoiden lisäksi myös perustutkintovaiheen opiskelijoille.
Etätyöskentelyssä alkavat arki ja työ sulautua helposti toisiinsa ja päivistä voi puuttua rytmi ja ryhti. Tutkimuksen kanssa voi olla vaikea päästä vauhtiin etenkin tilanteissa, joissa puuttuu ulkopuolelta tuleva struktuuri. Silloin tulevat helposti, ennemmin tai myöhemmin, oman itsekurin ja itseohjautuvuuden rajat vastaan, etenkin jos projekti on vaikea hahmottaa ja pilkkoa osiin, kuten esimerkiksi väitöskirjan kanssa helposti tapahtuu.
Aloin pohtimaan keinoja, metodeja ja apuvälineitä, joilla tutkimus ja erityisesti akateeminen kirjoittaminen sujuisivat tahdikkaasti myös pitkien etärupeamien aikana. Löysinkin erittäin toimivan metodin, etäkirjoitusryhmän, jonka toimintaperiaatteista ja ryhmäläistemme kokemuksista kerron seuraavaksi.
Aloimme tammikuussa 2021 kokoontumaan Zoomin välityksellä etäkirjoittamaan yhdessä tutkijakollegoiden kesken. Joukkomme on tarpeeksi pieni, jotta olemme oppineet tuntemaan toisemme, ja tarpeeksi suuri, että ryhmä pysyy tarpeeksi aktiivisena. Ajan kuluessa olemme saaneet kanssakirjoittajistamme uusia ystäviä. Edustamme moninaisia tieteenaloja, uravaiheita ja olemme monista eri yliopistoista sekä maantieteellisistä sijainneista, mikä on ollut suunnaton rikkaus kirjoitusryhmässämme.
Ryhmämme toimi alussa päivittäin, ja tätä varten loimme pysyvän Zoom-tapahtuman, johon pääsevät vapaasti kaikki linkin tuntevat henkilöt. Loimme myös Facebookiin ryhmäkeskustelun, jossa ei niinkään keskustella kirjoittamisesta, vaan ilmoitellaan milloin kukin pääsisi kirjoittamaan Zoomiin. Alkuaikoina käytimme hyvinkin kiinteää aikataulua ja aloitimme yleensä joka arkiaamu yhdeksän tai kymmenen aikaan ja jatkoimme usein iltapäivään, toisinaan koko päivänkin. Ajan saatossa käytänteet ovat muuttuneet tarpeiden ja ryhmässä kulloinkin aktiivisten kirjoittajien mukaan. Toisinaan ryhmä on luontevasti tyyntynyt taukoon, toisinaan se on toiminut joka arkipäivä, toisinaan muutamia tunteja muutamina päivinä viikossa. Tärkeää tällaisessa työskentelyssä onkin joustavuus sekä ryhmän tarpeiden kuuntelu, sekä tietysti se, että mahdollisimman usein mahdollisimman monet ryhmäläiset saisivat kirjoituskaverin itselleen.
Käytännön työskentely tapahtuu näin. Käytämme pomodoro-metodia[1], jolla rytmitämme keskittynyttä kirjoittamista ja taukoja. Yleensä työskentelemme neljänkymmenenviiden minuutin sessioissa, joita seuraa kymmenen minuutin tauko. Usein sovimme etenkin pidempien sessioiden alussa jo etukäteen, milloin pidämme 45–60 minuutin pituisen ruokatauon. Toisinaan pitkät sessiot eivät toimi, jolloin saatamme asettaa ajastimen esimerkiksi kahdeksikymmeneksiviideksi minuutiksi.
Joku kirjoittajista ottaa vastatakseen ajastimesta huolehtimisen. Jaamme ajastinsovelluksen Zoomin avulla kaikkien nähtäville, vaihdellen vastuuhenkilöitä (ajastin näkyy kuvassa). Se että jokainen näkee reaaliajassa jäljellä olevan session pituuden, lisää keskittymiskykyä ja sitoutumista työskentelysessioon. Ajastimen hoitaja muistuttaa tauoista ja mikä tärkeämpää, niiden loppumisesta. Kirjoitussessioihin voi hypätä myös mukaan koska tahansa, ja tässä jaettu ajastin on kätevä apuväline, sillä uusi tulija näkee heti, kuinka paljon sessiota on jäljellä. Jaettu ajastin on yksi keskeisiä syitä, miksi etäkirjoitusryhmämme on onnistunut niin hyvin.
Jokainen (joka pystyy) pitää kameransa päällä, koska toisten näkeminen keskittyneessä työssään lisää muidenkin keskittymiskykyä, ja tieto että itse on toisten nähtävänä lisää tervettä vertaispainetta. Sessioiden aikana mikrofonit mykistetään eikä toisia häiritä, mutta tauoilla voimme jutella. Monilla toimii malli, jossa ennen työskentelyn aloittamista kertoo toisille, minkä parissa aikoo työskennellä ja tauoilla, tai viimeistään päivän sessioiden päättyessä, kirjoittajien on mukava vetää yhteen mitä on tehnyt ja saavuttiko asettamansa tavoitteet.
Metodi, jota olemme käyttäneet ei tietenkään ole täydellinen, mutta pienellä suunnittelulla ja joustamisella olemme saaneet sen toimimaan hämmästyttävän hyvin. Olemme huomanneet, että ryhmä vaatii omistautuneen ja aktiivisen vetäjän. Jos vetäjä syystä tai toisesta ei pääse itse työskentelemään säännöllisesti ryhmässä, ryhmä tyypillisesti hiljenee. Vastaavasti se aktivoituu, kun vetäjähahmo palaa takaisin. Tämä vetäjän rooli saattaa tulla ajan kanssa raskaaksikin, sillä velvollisuudentuntoinen vetäjä saattaa esimerkiksi osallistua ryhmään enemmän kuin varsinaisesti itse jaksaisi tai kokisi oman kirjoittamisensa puolesta tarvetta. Ideaalitilanteessa vetäjän rooli voisi kiertää aktiivikirjoittajien kesken, mutta tähän emme omassa ryhmässämme ole päässeet.
Tämänkaltaisiin pitkäkestoisiin ryhmätyöskentelymuotoihin kuuluu erottamattomalla tavalla osanottajien vaihtuvuus. Melko yleistä on muutaman kuukauden pituinen aktiivinen kausi, jonka jälkeen henkilö jättäytyy pois. Jos ja kun ryhmä halutaan kokonaisuudessaan kuitenkin pitää aktiivisena, uusia vakiokirjoittajia tulee löytää aika ajoin. Toisaalta pidempi tauko tekee välillä hyvää, ja on mukava palata sen jälkeen taas yhdessä työskentelyyn. Olemme kokeneet, että enintään kymmenkunta suhteellisen aktiivista kirjoittajaa on toiminut parhaiten, ja mahdollistaa myös etätyöskentelyssä niin tärkeiden sosiaalisten suhteiden luomisen ja ylläpitämisen.
Etäkirjoitusryhmiä voi tietysti koostaa miten vain, esimerkiksi kutsumalla jonkin yleisen listan tai tahon kautta ihmisiä kirjoittamaan (esim. oman oppiaineen sähköpostilistat), jolloin ryhmän kokoonpano on satunnainen. Oma ryhmämme toimii kuitenkin henkilökohtaisella kutsuperiaatteella – etsin halukkaita kirjoittajia pääasiassa Facebook-kontaktieni joukosta. Kokoonpano on hieman vaihdellut ajan kuluessa, mutta neljän hengen aktiivikirjoittajien joukko on kuitenkin pysynyt samana, ja ei ehkä ole yllättävää, että nämä kaikki ovat väitöskirjatutkijoita, joilla on mahdollisuus keskittyä tutkimukseensa pitkäjänteisesti. Etenkin opetustyötä tekevät tukijat pystyvät lohkaisemaan harvemmin kirjoitukselle aikaa, ja eivät siksi välttämättä pysty samalla tavalla sitoutumaan pitkäaikaiseen ryhmätyöskentelyyn.
Facebook-ryhmäkeskustelumme on ollut todella kätevä, siellä voimme ilmoittaa milloin pääsisimme linjoille ja useimmiten kirjoituskaveri löytyykin helposti. Ryhmäkeskustelu pitää myös ne vanhat kirjoittajat, jotka eivät hetkeen aikaan ole osallistuneet sessioihin, yhä yhteydessä ryhmäämme.
Minulla on korona-aikoja aiemmin jo kokemusta yhteiskirjoittamisesta:
Ensi kosketukseni yhteiskirjoittamiseen tapahtui väitöskirjatutkijuuteni alkuaikoina Itä-Suomen yliopistossa, jossa Joensuun tutkijanaiset ry järjestivät yhteiskirjoituspäiviä. Tuolloin sovittiin muutaman kuukauden välein kokonainen päivä, jolloin kokoonnuimme saman pöydän ääreen kirjoittamaan. Työskentelimme klassisen pomodoro-tekniikan mukaisesti 25 minuuttia työtä, 5 minuuttia taukoa, ja pidimme joka neljännen session jälkeen pidemmän tauon. Kävimme myös lounaalla yhdessä. Omien aikataulujensa mukaan osanottajat saattoivat olla koko päivän tai vain osan ajasta. Olin joka kerta ällistynyt miten hyvin pystyin keskittymään ja kuinka paljon tekstiä sain aikaan, ja saman kokemuksen kuulin yhä uudestaan toisilta. Näissä kokoontumisissa lähes jokainen osallistuja kertoi saavansa yhteiskirjoittamisesta apua. Jotain taianomaista on siinä, kun näkee toisten keskittyneesti työskentelevän oman tekstinsä kimpussa, ja meidän kaikkien työstävän jonkinlaista akateemista tekstiä. Tämä auttaa omiakin aivoja virittäytymään kirjoitustaajuudelle ja terävöittää keskittymiskykyä. Nämä kokemukseni läsnäolevasta yhteiskirjoittamisesta saivat minut ideoimaan etäkirjoitusryhmätyöskentelyn mahdollisuuksia.
Valitettavasti etäkirjoitusryhmämetodi tuntuu menettävän tehoaan, jos sitä käytetään ikään kuin liikaa, ja tämä ”liian” kokemus on yksilöllistä. Eräs ryhmäläisemme kirjoittaakin aiheesta:
”Välillä olen myös halunnut pitää zoomittomia päiviä, työskennellä jollakin toisin tavoin.”
”Liika” voi olla määrällistä, tunne että sessioita on liian usein ja tarvitsisi zoomitonta aikaa enemmän, tai laadullista, jolloin esimerkiksi ryhmää aletaan käyttää muuhun työskentelyyn kuin kirjoittamiseen. Sinänsä metodi toki sopii moniin erilaisiin töihin ja työvaiheisiin, mutta alkuperäinen ajatus kirjoitusryhmällämme on juuri fokusoitua itse kirjoittamiseen. Kun Zoom-ryhmään kirjautuminen alkaa assosioitua nimenomaan kirjoitustyöhön liittyväksi tapahtumaksi, se auttaa entisestään keskittymisessä.
Ihmisten rytmit eivät ole samanlaisia, oli kyse sitten vuorokausirytmistä, työskentelyrytmistä, tai opetuksen tai muiden velvollisuuksien rytmittämästä työajasta. Välillä ryhmässä on tietenkin hieman soviteltavaa, jotta aikataulut käyvät yksiin. Monet meistä ovat kuitenkin kokeneet, että yhteiset työskentelysessiot tuovat kaivattua ryhtiä ja rytmiä päiviin, joista sellainen ehkä muutoin puuttuu. Eräät ryhmäläiset kirjoittavatkin:
”Lähdin mukaan, koska halusin rytmitystä päivään ja kirjoittamiseen.”
”Zoom-ryhmä antaa rytmiä ja rakennetta päivään ja työn tekemiseen. Ilman ryhmää en olisi päässyt näin nopeasti hyvään työskentelyrytmiin kiinni tohtoriopintojeni alussa. Olen illanvirkku, joten tieto siitä, että joku on zoomissa odottamassa kirjoittajakaveria kello 10 aamulla, auttaa minua aloittamaan päivän ajoissa ja pysymään ruodussa.”
Kun ryhmä toimii vain arkipäivinä ja yleensä ns. virka-ajan puitteissa, tämä auttaa myös etätyössä niin tärkeää vapaa-ajan ja työn erottelua rajaamalla kirjoittamisajan selkeästi. Olemme kokeneet tämän tukevan tervettä työn ja palautumisen tasapainoa ja työssä jaksamista.
Useimmille ja useimmiten meillä ovat toimineet 45 minuutin työsessiot ja niitä seuraavat 10 minuutin tauot. Tämän pituiset sessiot sopivat erinomaisesti laajojenkin tekstikokonaisuuksien työstämiseen. Päivän fokuksen ja tavoitteen realistinen määrittäminen on hyvä metodi rajata laajaakin työtä.
Kirjoitusryhmäläiset nostavat jatkuvasti esille sen, kuinka yhteiskirjottaminen kohentaa keskittymiskykyä. Toisten katseen alla sosiaalinen media ja sähköpostit tuntuvat paheellisilta, kun yhteinen tarkoitus on kirjoittaa.
”Ryhmäpaine toimii!”
”Kirjoitusryhmä on ollut todella paljon avuksi keskittymisessä. (…) Kenenkään ryhmästä ei tarvitse yrittää keskittyä yksin, vaan voimme tehdä sen yhdessä, 45 min kerrallaan. Auttaa kun jakaa keskittymisajan palasiin muiden kanssa.”
Muita esille nousevia kiitoksen aiheita ryhmästämme ovat sen monitieteinen, useita yliopistoja ja useita tutkijanuravaiheita edustava kirjoittajakunta. Erityisesti varhaisemmissa uravaiheissa olevien keskuudessa työskentely kokeneempien tutkijoiden rinnalla on koettu äärimmäisen hyödylliseksi.
Työskentelyyn liittyvien etujen lisäksi yhteisten taukojen tärkeyttä ja merkitystä ei voi väheksyä, kuten kirjoittajiemme kommentitkin osoittavat:
”Tauot toimivat parhaimmillaan kuin kahvitauko yliopiston kuppilassa. Yksin ollessa ei välttämättä tule naurettua.”
”Tärkeää on myös sosiaalinen aspekti tauoilla, jolloin voi kysellä kuulumisia ja jutella niitä näitä (tai vain kuunnella muiden kuulumisia. Tärkeä osa). Ehkä minulle on juuri se yhteisöllisyys tärkeintä tässä. Ja yhteenkuuluvaisuuden tunne.”
Etenkin pandemian tiukimpina eristyskuukausina taukojen keskustelut, uusien ihmisten kanssa verkostoituminen, päivittäisistä työ- ja tutkimusasioista keskustelu, tai henkilökohtaisten asioiden puiminen loivat ryhmäläisille tarpeellisen varaventtiilin pakotetussa yksinäisyydessä. Ne saivat vaikeiden aikojen työpäivät tuntumaan mukavammilta ja olon vähemmän eristäytyneeltä. Ryhmäläisemme kiteyttää tämän tunteen sanoessaan:
”Ryhmä antaa tunteen, että on osana aktiivista tutkimusyhteisöä.”
Tietenkin tauon voi käyttää myös toisin, esimerkiksi kävellä, täydentää kofeiinivarastojaan tai käväistä Facebookissa.
Lopuksi tiivistetysti. Uskon että keskeiset tekijät, jotka ovat vaikuttaneet etäkirjoitusryhmämme menestymiseen ovat seuraavat:
pysyvä Zoom-tapahtuma, johon kaikilla linkki
aktiivinen vetäjä
mukautettu pomodoro-tekniikka (45/10)
joku ottaa vastuun ajastimesta
ajastimen jakaminen kaikkien nähtäville
Facebookin ryhmäkeskustelu, jossa kirjoitusajoista sovitaan
mukava ja tarpeeksi pieni, mutta aktiivinen ryhmä
useita yliopistoja, aloja ja tutkijanuravaiheita edustava kirjoittajajoukko
Kiitos niille ryhmäläisillemme, jotka osallistuivat kommenteillaan ja valokuvillaan tämän tekstin kirjoittamiseen: Niina Hanhinen (UTU), Eeva Kuikka (TAU), Satu Helenius (UEF) sekä Maija Surakka (TAU ja UEF).
Kirjoittaja: Lotta Luhtala (MA) on yleisen kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija, joka on apurahatutkijana Romaanin tieto -projektissa, sekä jäsenenä Intersectional Reading, Social Justice, and Literary Activism (INTERACT) -projektissa.
[1] Pomodoro-tekniikka on ajastimen avulla jaksotettua työskentelyä, jossa palautuminen ja keskittynyt työ vaihtelevat tietyn kaavan mukaan. Tyypillinen pomodoro-kaava on 25 minuuttia työskentelyä ja viiden minuutin tauko, ja joka neljännen session jälkeen on pidempi tauko. Näiden pituuksia ja suhteita voidaan tarpeen mukaan muuttaa. Työskentelymetodin nimi tulee tomaatin muotoisesta munakellosta, jota metodin kehittäjä, Francesco Cirillo käytti ajastamaan työskentelysessioitaan. Yksi sessio on siis ”yksi tomaatti”.
Markku Lehtimäki aloitti yleisen kirjallisuustieteen professorina toukokuussa 2020. Uusien professorien tehtävään astumista juhlistetaan perinteisesti kaikille avoimilla professoriluennoilla, joilla uudet professorit esittelevät yleiskielisesti omaa tieteenalaansa ja tutkimusaiheitaan. Koronatilanteen vuoksi luennot esitetään toistaiseksi videomuodossa. Alta löytyy Markun professoriluennon videotallenne sekä luennon tekstiversio.
Markku Lehtimäen professoriluento
Kirjallisuus muuttuvassa maailmassa
Kun maailma muuttuu, muuttuvatko myös kirjallisuuden muodot ja esitystavat? Millä tavalla esimerkiksi perinteinen romaani pystyy käsittelemään muuttuvan globaalin ympäristön kysymyksiä? Laajemminkin kyse on kirjallisuuden ja sen lukemisen merkityksestä muuttuvassa maailmassa, joka on pitkälti tekniikan, talouden ja politiikan säätelemää.
Washingtonissa elokuussa 2017 pidetyssä lehdistötilaisuudessa presidentti Sauli Niinistö nosti esiin Suomen roolin Arktisen neuvoston silloisena puheenjohtajana. Niinistö sai arktista aluetta ja mustaa hiiltä koskeville huolenaiheilleen vastineeksi presidentti Donald Trumpin mahtipontisen ja ylevän puheen kristallinkirkkaista vesistä ja kaikkien aikojen puhtaimmasta ilmasta, joka on Yhdysvaltain tavoitteena.
On ilmeistä, että tällaisen puritaanisen kirkkauden ja puhtauden retoriikan taustalla ovat poliittiset, teknologiset ja ennen kaikkea taloudelliset hyötynäkökohdat. Sitran eli Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Kestävä talous -foorumin päätelmissä puolestaan todetaan, että ilmastonmuutos on ihmiskunnan suurin ja tuhoisin markkinahäiriö, mutta että tulevaisuuden menestyjäfirmat tekevät maailman pelastamisesta bisnestä. Huomataan, että talouden puhetavat ovat hallitsevia.
Kirjallisuudentutkimus opettaa meitä lukemaan ympäröivää maailmaa monipuolisesti ja kriittisesti medialukutaidon ja ekologisen lukutaidon hengessä. Se saa meidät kiinnittämään huomiota teksteissä ja representaatioissa esiintyviin arvoihin ja asenteisiin. Siksi kirjallisuuden opiskelu valmentaa muuttuvan maailman tarkaksi ja kriittiseksi tulkitsijaksi. Kirjallisuudentutkimuksen perinteisenä kohteena on kuitenkin ollut kaunokirjallisuus sekä kirjallisuuden näkeminen taiteena. Tätä perinnettä on tärkeää ylläpitää. Kaunokirjallisuus, kuten romaani, esittää haasteita ja tarjoaa elämyksiä. Se saa meidät taiteellisen muotonsa kautta pohtimaan vaikeita eettisiä kysymyksiä, joihin ei voi olla suoria vastauksia.
Kaunokirjallisuus myös pyytää lukijaa olemaan kärsivällinen ja pysähtymään sanotun äärelle sen sijaan, että lukija sivuuttaisi tekstin kaikessa kiireessä vain yhtenä nopeana mielipide-twiittauksena tai some-mielipiteenä. Romaani on tietenkin hidas laji sekä tuotantoprosessinsa että lukemiseen käytetyn ajan kannalta katsottuna. Kirjallisuus ei tarjoa nopeita vastauksia ja ratkaisuja tai välitöntä käytännöllistä ja taloudellista hyötyä. Mutta se voi avartaa mielikuvitusta ja saada meidät näkemään asiat toiselta kannalta.
On väitetty, että fiktio on menettänyt merkitystään muuttuvassa nykymaailmassa, koska ihmisillä on niin sanottu todellisuuden nälkä. Tämä näkyy esimerkiksi autofiktion tai tositelevision suosion kasvussa. Ihmisten yksityinen elämä kiinnostaa enemmän kuin kuvitteelliset maailmat, kuulee väitettävän. Ja silti spekulatiivisen fiktion suosio on vahva kirjallisuuden lukijoiden parissa. Millä tavalla mahdollisen maailman luominen ja todellisuuden nälän tarve sitten voisivat kohdata toisensa?
Modernin aikakauden tuotteena romaania on pitkään leimannut keskittyminen inhimilliseen kokemukseen sekä yksilön ja yhteiskunnan väliseen problemaattiseen suhteeseen. Samalla romaanikerronta on kehittänyt pitkälle vietyjä sisäisen näkökulman ja tajunnankuvauksen tekniikoita. Osana modernismin ja postmodernismin poetiikkaa romaani kehittyi edelleen itseensä viittaavaksi ja itsensä tiedostavaksi lajiksi, joka alkoi kiinnittää huomiota enemmän muotoonsa kuin sisältöönsä.
Omaan itseensä päin kääntyvä romaani heijasteli modernin kirjallisuustieteen, kuten angloamerikkalaisen uuskritiikin, odotuksia. Sen mukaan taideteos on puhdas, autonominen kokonaisuutensa, jota täytyy analysoida irrallaan todellisesta, likaisesta maailmasta. Nykyinen ympäristötietoinen romaani saattaakin olla ongelmallinen modernistisen poetiikan ja estetiikan näkökulmasta. Samalla se kuitenkin pyrkii olemaan tapa reagoida muuttuvaan maailmaan.
Antiikista uudelle ajalle, aina 1700-luvulle asti, kirjallisuudella nähtiin olevan kaksoistehtävä. Sen tuli tarjota sekä huvia että hyötyä – jopa niin, että kirjallisuuden moraalinen ja opettavainen tehtävä nähtiin ensisijaiseksi suhteessa kirjallisuuden taiteellisiin tai viihteellisiin piirteisiin. 1800-luvulta lähtien taidetta taiteen vuoksi -ajattelu sekä kirjallisen muodon ja estetiikan korostus alkoivat erottautua omaksi sfäärikseen. Samalla fiktio alettiin nähdä kuvitelmien ja sepitelmien alueena sekä vakavien puheaktien teeskentelevänä jäljittelynä.
Yleisesti ottaen voisi sanoa, että 2000-luvun kirjallisuudentutkimus on alkanut luopua kielen itseensäviittaavuuden tai tekstiautonomian 1900-lukulaisista ihanteista. On siis siirrytty kirjallisen tekstin puhtaista muodoista kohti materiaalisen maailman likaisia muotoja. Jäätiköiden sulamisen, valtameriä saastuttavan öljyn ja muovin sekä tuotantoeläinteollisuuden aikakaudella myös fiktiolla on sanomisen tarvetta, jossa viesti kohdistuu tekstin ulkopuoliseen maailmaan, ei vain fiktiiviseen tekstiin itseensä. Kirjallisuus, joka keskustelee siitä muuttuvasta maailmasta, jonka keskellä me elämme, tarvitsee paitsi tekijänsä myös lukijansa. Ja jokaisen lukijan kokemus kirjallisuudesta on tärkeä, jos oletetaan, että kirjallisuus puhuu siitä maailmasta, jonka me kaikki jaamme.
Onkin tärkeää, millä tavalla kaunokirjallisuuden lukeminen edelleen säilyy osana lukion opetussuunnitelmaa, jossa korostetaan medialukutaitoa ja monikulttuurisuuden ymmärtämistä. Digioppimisen innovaatioiden ja audiovisuaalisen mielihyvän aikakaudellakin olisi tärkeää löytää aikaa siihen hiljaiseen syventymiseen, jota painettu kirja yhtäältä vaatii ja jonka se toisaalta myös mahdollistaa. Kaunokirjallisuus, kuten romaani, avaa kielensä ja muotonsa kautta toisia maailmoja ja uusia näkökulmia sekä syventää lukijan kulttuurista ja monikulttuurista tietämystä.
Romaania voi tietenkin pitää hyvin taipuvaisena ja monimuotoisena lajina, joka keksii itsensä aina uudelleen uusien haasteiden edessä. Kiinnostavaa voikin olla se, että uudessa ympäristöfiktiossa kirjallisuuden ikivanhat didaktiset eli moraaliset ja opettavaiset tavoitteet alkavat tulla uudelleen näkyviin. Samalla romaanit säilyttävät juurtuneisuutensa mimeettiseen esitykseen eli tapahtumien esittämiseen henkilöiden toiminnan kautta.
Taustalta löytyy Platonin Valtiossa esittämä jaottelu diegesikseen, jossa tekijä puhuu omalla äänellään, ja mimesikseen, jossa asiat esitetään toiminnan kautta. Siinä missä Platon korostaa filosofisen puheen merkitystä ja näkee mimeettisen jäljittelyn vähäisempänä toimintana, Aristoteles korostaa Runousopissaan myös mimesiksen kasvatuksellisia piirteitä, kuten oppimista taiteellisten muotojen näkemisen kautta.
Useissa 2010-luvulla ilmestyneissä romaaneissa mimeettiseen toimintaan ja yksilökeskeiseen ihmiskuvaukseen liittyy didaktinen taso. Tämä näkyy siinä, että kirjailija sijoittaa toiminnallisen juonen ja yksilöllisen kokemuksen joukkoon tarkkaan tutkittua luonnontieteellistä faktatietoa ilmastonmuutoksesta, kuten englantilaisen Ian McEwanin romaanissa Polte, tai metsien hakkuusta, kuten amerikkalaisen Richard Powersin romaanissa Ikipuut. Tietty eettinen ongelma on toki siinä, jos metsien hakkuuta käsittelevä paksu romaani painetaan paperille.
Romaani voi muuttua jopa ensyklopediseksi, jos se pyrkii kuvaamaan monimuotoisen maailman kaikessa rikkaudessaan, kuten intialaisen Arundhati Royn romaani Äärimmäisen onnen ministeriö. Royn mukaan fiktio on liian kaunis asia käsitelläkseen vain jotakin tiettyä, vaan sen täytyy käsitellä kaikkea. Tietenkin romaani, joka jonkin sijaan käsittelee kaikkea, voi törmätä esteettisen muodon ongelmiin. Kirjallisuuden kysymykset eivät ole koskaan helppoja ja yksiselitteisiä.
Tällainen nykyajan fiktiivinen romaani alkaa muistuttaa faktuaalista tietokirjaa, samalla kun se pyrkii pitäytymään juonellisen ihmiskuvauksen konventioissa. Lopputulos voi olla modernistisen poetiikan ja estetiikan näkökulmasta epätasainen ja epäpuhdas. Taustalla on kuitenkin tekijän pyrkimys saada lukija paitsi tuntemaan myös ajattelemaan tarjoamalla tutkittua tietoa maailmasta juonellisen henkilökuvauksen yhteydessä. Ilmastonmuutosta, ympäristökatastrofeja tai monikulttuurisuutta käsittelevä romaani kaatuu, jos se ei perustu olemassa olevalle faktatiedolle, vaan pelkille tarinoille ja tunteille.
Didaktisessa fiktiossa tekijän ääni ja retoriikka tekevät paluun. Kyse ei ole kuitenkaan sormea heristävästä opettamisesta, vaan avoimesta keskustelun tilasta, johon lukijat voivat osallistua. Siksi romaanin retoriikka usein jakautuu moniin toistensa kanssa keskusteleviin ääniin ja näkökulmiin, joita teoksen toisinaan vaikeasti hahmotettava taiteellinen idea pyrkii pitämään kasassa.
Metodologista pohjaa tälle ajatukselle tarjoaa retorinen kertomusteoria, joka alun perin syntyi vastineena uuskritiikille ja sen pyrkimyksille sivuuttaa tekijän tarkoitukset ja lukijan tuntemukset. Suuntausta kutsutaan myös uusaristoteeliseksi, koska se palautuu Aristoteleen retoriikkaan ja poetiikkaan, samalla kun se vastustaa platonista käsitystä jossakin tuolla olevista puhtaista ideaaleista. Retorisen mallin mukaan fiktiivinen kertomus on kommunikaatiota tekijältä tekstin kautta lukijalle. Romaani ei ole kuitenkaan yksiääninen tai suoraviivainen raportti. Pikemminkin fiktion moniääniseen retoriikkaan kuuluu tuoda inhimillisiä, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä yhteisen keskustelun areenalle.
Tällaiseen syvyyteen ja laajuuteen romaani kykenee edelleen paremmin kuin mikään muu taidemuoto, ja siksi sen merkitystä on puolustettava. Romaanin lukija osallistuu dialogiseen keskusteluun arvoista, ideologioista ja maailmankuvista yhdessä tekijän, tekstin ja muiden lukijoiden kanssa. Tällaista moniarvoista ja moninäkökulmaista, mutta myös tutkittuun tietoon perustuvaa keskustelua nykymaailma tarvitsee. Sekä hyvässä että huonossa, uuden ajan retorinen ja didaktinen romaani on meidän aikamme romaani.
