Auvo Kostiainen
Turun yliopiston aiemman yleisen historian eli nykyisen Euroopan ja maailman historian oppiaineen toiminta alkoi vuoden 1925 alussa ja siten 100-vuotisjuhlien vietto nyt alkuvuodesta 2025 on perusteltua. Alkuvaiheet ovat jonkin verran vielä ”usvan” peitossa, mutta selkiintynevät vähitellen. Seuraavassa esitän omaa kokemustaustaa hyväksi käyttäen havaintoja niin oppiaineen alkuvuosikymmeniltä kuin omalta opiskelun ja työssäolon ajalta, jotka alkoivat päästyäni Vaasan Lyseosta ylioppilaaksi 1965, ja suoritettuani asepalveluksen Pohjan prikaatissa Oulussa vuosina 1965-1966. Kutsun oppiainetta nimellä yleinen historia, koska nimi Euroopan ja maailman historia tuli käyttöön vuonna 2024, kymmenen vuotta eläköitymiseni jälkeen.
Kun syyskuussa 1966 opintoni alkoivat Turun yliopistossa, en ollut koskaan käynyt Hämeenkadulla, enkä Yliopistonmäellä. Turussa olin käynyt ainakin pari kertaa, kun Paattisilla oli äitini vanhempien haltuun osoitettu toisen maailmansodan jälkeen nk. evakkotila tai asutustila, joitakin hehtaareja huonolaatuista viljelysmaata. Niinpä kun oli tiedossa, että eräänä syyskuun päivänä piti olla ensimmäisellä luennolla tiettynä kellon aikana, kiirehdin Hämeenkadulta ”Tiedon portaita” yliopistonmäelle. Kello oli jo tasan 13.00 ja juoksin portaita ylös ehtiäkseni ajoissa. Puolivälissä mäkeä tuli vastaan lyseolainen luokkatoverini, joka kysyi mitä hoppuilin. Kerroin, että myöhästyn luennon aloituksesta, siksi kiire. Eipä ala vielä, vasta akateemisen vartin jälkeen, vastasi Ilkka! Näin tulin tietämään mitä akateeminen vartti oli.
Yleisen historian kiertolaiselämä. Sata vuotta sitten Turun Suomalainen Yliopisto toimi entisen Hotelli Phoenixin komeassa rakennuksessa kauppatorin ylälaidalla ortodoksikirkon vieressä. Yliopisto oli hankkinut rakennuksen itselleen vuonna 1920. Kaikesta päätellen yleisen historian opetus tapahtui juuri tuossa rakennuksessa. Henkilökuntaakin oli aluksi todennäköisesti vain yksi – virkaa tekevä professori Arvi Korhonen vuosina 1925-1927 ja myöhemmin dosentti- ja muuta opetusta.
Muutaman sadan opiskelijan yliopisto alkoi laajentua 1940-luvun lopulla ja kiistaa käytiin siitä, minne toimintaa laajennettaisiin. Kovien riitojen jälkeen alettiin rakentaa toimitiloja yliopistonmäelle. Kommunistivetoisen SKDLn johtomies Paavo Aitio esitti järkkymättömän perustelun: uuden rakentaminen työllistää enemmän väkeä kuin vanhan korjaaminen! Siksi on tehtävä uudet rakennukset, vanha joutaa mennä!
Joutsenen (Johanssonin) veljesten suurlahjoitus ja Alaskan kulta mahdollistivat yliopistonmäen rakentamisen, ja toimeen tartuttiin. Aarne Ervin suunnittelema uusi kirjastorakennus (Feeniks) valmistui vuonna 1954 ja sitten luonnontieteiden talo. Hallintorakennus, missä pidettiin useimmat historian luennot, valmistui 1958. Yliopistonmäki sai vakiintuneen nimensä sen jälkeen, kun SKDLn Turun paikallisyhdistys oli ”ulkopoliittisista” syistä vaatinut vanhaa Ryssänmäen nimeä muutettavaksi ensin Vesilinnanmäeksi, ja sitten siitä tuli Yliopistonmäki. Eivät tosin tienneet, että Ryssänmäen nimi todennäköisesti juontui 1500-luvun lopulla eläneestä turkulaisesta porvarista nimeltään Jacob Rydz (Ryss), joka omisti talon tai taloja mäellä (Nikula 1987, 96-97. Perustuu Ruotsin valtionarkiston Turun verotietoihin. Myös Veli Toropaisen sähköposti 28.2.2025 kirjoittajalle). Turkulaiset 1950-luvun grynderit saivat tahtonsa läpi ja Phoenix räjäytettiin vuonna 1959. Tilalle nousi Salaman vakuutusyhtiön betoninen laatikko.
Seikkailuni yliopistonmäen eri puolilla tiivistyivät. Yleinen historia hakeutui Kauppatorin kulmalta yliopistonmäelle ja sielläkin eri osoitteisiin. Oppiaineen toimisto sijaitsi Hämeenkatu 1:n matalassa osassa, toisessa kerroksessa. Ensimmäisessä kerroksessa sisään mennessä oli vahapaperien käyttöön perustuva monistuskone, toisessa kerroksessa muutama toimistohuone, missä olivat sekä Suomen että yleisen historian toimistot, ehkä muitakin oppiaineita. Täällä yleinen historia toimi noin vuodet 1956-1970. Toimintaa oli eri puolilla mäkeä, yliopiston pääkirjaston toisessa kerroksessa oli oppiaineella ainakin yksi isohko seminaarihuone. Lisäksi muistelen, että luonnontieteiden talossa olisi historialla ollut jokin toimiston kaltainen. Hämeenkatu 1:een kuului myös KOPn pankkikonttori, jonne muistan yksityisen yliopiston aikoina usein maksaneeni yksittäisten luentokurssien maksuja. Luentokurssin pitäjät keräsivät kurssin päätyttyä maksukuitit, jotka sitten pankissa lunastettiin.
Seuraavaksi oppiaineen tuolloinen päämies Vilho Niitemaa onnistui hankkimaan yleiselle historialle oman rakennuksen. Sinne muutettiin vuonna 1970. Rakennus sijaitsi yliopistonmäen naapurissa Porin prikaatin kasarmin alueella, Kauppakorkean suunnasta portista tullessa tien oikealla puolella. Kyseessä oli punatiilinen yksikerroksinen pitkähkö rakennus, johon tehtiin peruskorjausta. Siinä oli toiminut varusvarasto ja ehkä aliupseerikoulukin. Siihen tuli isohko harjoitushuone, useita työhuoneita, toimisto- ja tutkimustiloja. Kahvihuoneeseen löydettiin ylimääräinen puuovi ja siihen ripustettiin tikkataulu, joka oli ahkerassa käytössä. Talon ullakolle sijoitettiin Turun Historiallisen Yhdistyksen julkaisuvarasto, joka myöhemmin siirrettiin Juslenian kellariin. Rakennukseen sijoittui myös oppiaineen seminaarikirjasto ja kasvavat tutkimusaineistokokoelmat.
Kasarmilla oltiin vuodet 1970-1975. Toiminta siellä oli aktiivista, koti- ja ulkomaisia vieraita kävi tiheään. Yleinen historia oli vuodesta 1959 nimeltään yleisen historian laitos, ja sinne syntyi myös Siirtolaishistorian tutkimuskeskus, kuten se nimettiin. Tästä tavallaan oli seurauksena Siirtolaisuusinstituutin synty vuonna 1974, kun professori Niitemaa ja Australiassa väitellyt Olavi Koivukangas saivat synnytettyä Instituutin, sopivasti poliittisia suhteita ja suhdanteita hyväksi käyttäen.
Minäkin monien muiden mukana päädyin tekemään pro gradua amerikansuomalaisista, aiheena heidän poliittinen radikalisminsa. Tuohon aikaan kyseinen siirtolaisuushistorian projekti oli voimissaan ja nousukiidossa, hankittiin alkuperäisinä ja mikrofilmattuna aineistoja Pohjois-Amerikasta ja muualtakin. Myöhemmin oppiaineen professoriksi tullut Reino Kero veti aktiivisesti siirtolaisuustutkimusta ja minunkin graduni aihe tuli hänen ehdotuksestaan. Kun graduni valmistui keväällä 1972, sain syksyllä ”ylennyksen” puolikasassistentiksi yleiseen historiaan. Toinen assistentin puolikas oli luokkatoverini Vaasan Lyseosta, Kimmo Ikonen, joka myös oli päätynyt historian opiskelijaksi Turun yliopistoon. Hänen pääaineekseen tuli Suomen historia ja Kimmo väitteli sittemmin Suomen historiasta, aiheenaan J. K. Paasikivi. Akateeminen urani eteni, kun tein tuntipalkalla työtä Keron vetämässä Toholampi-projektissa. Elantoni kustansin tosin pääasiassa neljänä vuotena kesätöillä Ruotsissa paperi- ja terästehtaissa. Tuolloin nk. praktikantit saivat tulonsa verovapaina, joten pystyin rahoittamaan opiskeluni lähes kokonaan itse, ensimmäisenä vuonna tosin vierailin pankin lainaosastolla. Gradun valmistumisvaiheen kesänä hankin vielä rahoja Turun sataman laivoissa ”nimimiehenä”, mutta tulot laivojen purkutöistä olivat kovin satunnaisia. Jatko-opintoja harjoitin parina vuotena Minnesotan yliopistossa ja väitöskirja valmistui vuonna 1975.
Uudet tuulet puhalsivat Turun yliopistossa, kun yliopisto valtiollistettiin vuonna 1974. Suotuisa laajentuminen jatkui näinä vuosina, kun virkoja ja tehtäviä tuli lisää. Opiskelijoita oli yliopistossa vuonna 1973 runsaat 7600, kun nyt (2025) luku on runsaat 22000. Yliopistonmäkeä rakennettiin edelleen ja Daniel Jusleniuksen mukaan nimetty Juslenia-rakennus valmistui 1975. Niinpä historia-aineet muuttivat rakennuksen kolmanteen kerrokseen, yleinen historia pääovesta katsoen vasemmalle ja Suomen historia oikealle puolelle, väliin jäi kirjasto. Kulttuurihistorian oppiaine oli juuri aloittanut toimintansa (1972) ja sille erotettiin omia huoneita kirjaston tiloista.
Jusleniassa oltiin aina vuoteen 2006 eli melko tarkkaan 30 vuotta. Minun työni koostui aluksi pääasiassa erilaisista sijaisuuksista, joita sain hoidettavaksi. Pitkän käytävän varrella olevat huoneet tulivat tutuiksi, koska Niitemaan ja häneltä periytyvän järjestelmän mukaan ”virka” piti huonetta ja jos henkilö suoritti toisen viran tehtäviä, piti muuttaa kyseiseen virkahuoneeseen. Niinpä minäkin olen lähes jokaista käytävän huonetta joskus hallinnoinut.
Yleisen historian pohjakerrokseen sijoittuivat laajat tutkimusaineistokokoelmat, jotka kehittyivät Niitemaan ja hänen seuraajiensa toiminnan tuloksena. Niinpä alkuperäisaineistoa siirtolaisuudesta kertyi hankintoina ja lahjoituksina yli sata hyllymetriä ja useita satoja mikrofilmirullia, joko ostettuna tai itse filmattuna Yhdysvalloissa ja Kanadassa suoritetuilla mikrofilmausmatkoilla. Ahkerin mikrofilmaaja oli Keijo Virtanen, joka teki väitöskirjan palaavasta Amerikan siirtolaisuudesta, siirtyi sitten kulttuurihistoriaan, missä hänestä tuli professori. Sittemmin hän oli monivuotinen Turun yliopiston rehtori.
Sirkkalan kasarmilla Kaivokadulla historia-aineet olivat vuosina 2006-2020. Tämä oli entistä kasarmia, minkä rakennuskanta periytyi 1800-luvun jälkipuoliskolta. Historia-aineille osoitettu keltainen kivirakennus oli kaupunginarkkitehti P. J. Gylichin 1830-luvulla suunnittelema ja alunperin köyhäintaloksi rakennettu. Kyseinen kortteli oli ollut vuonna 1918 Turun punavankileiri, joten historian havina oli suorastaan tuntuvaa.
Kun yliopisto alkoi ottaa Sirkkalan rakennuksia haltuunsa, piti ensin tehdä mittavat peruskorjaukset. Kun palasin Tampereen yliopiston palveluksesta (1999-2002), olin mukana projektissa, jossa Sirkkalan kasarmia remontoitiin. Työ oli aika suuri ja kolme isoa rakennusta oli nykyaikaistettava. Kun olin nyt Historian laitoksen johtajana, jouduin juoksemaan lukuisissa suunnittelukokouksissa. Valkoinen rakennus oli huonoimmassa kunnossa, esikuntarakennus oli suuri ja massiivinen. Sen pohjakerrokseen kunnostettiin ravintola ja kabinetit, joita käytettiin moniin tarkoituksiin. Ravintolan pohjaa korjattiin perusteellisesti, koska muistan, miten kellarissa ajeli puskutraktori työtehtävissä. Ravintolasta tuli hyvä ja suosittu työmaaruokala, paikan akustiikka tosin oli kehno. Erityisesti muistiin ovat jääneet huomattavan kookkaat täytekakut, joita ravintola toimitti tilaustyönä. Pihalla oli nykyinen hirsirakennus ja lisäksi entisen sairaalan vieressä huonokuntoinen puurakennus. Sitä käytti jokin opiskelijajärjestö toimintaansa. Rakennus oli laho ja epäsiisti, ja onneksi se poistettiin.
Yleinen historia ahersi kellertävässä kolmikerroksisessa entisessä sairaalarakennuksessa, sen ensimmäisessä kerroksessa. Talo sai nimen Historicum. Oma työhuoneeni oikeassa päädyssä korjattiin entisestä ”perunakellarista” tai vastaavasta. Huone oli tilava ja avara, toisin kuin nykyiset historia-aineiden tilat Arcanumissa. Jokaisessa kerroksessa oli entisiä potilashuoneita, joihin kunnostettiin usean henkilön työtiloja. Lisäksi oli tilavia yhden hengen työhuoneita ja toisessa kerroksessa oppiaineiden yhteinen kokoustila.
Sitten tuli taas muutto. Kävi kuittenkin niin, että ehdin eläköityä vuonna 2014, enkä ollut enää entiselle Porin prikaatin kasarmialueelle tapahtuvassa muutossa mukana, joka olikin paluuta samalle kasarmille, missä oltiin vuosina 1970-1975. Eläköidyttyäni sain työpöydän nurkan Sirkkalan isosta tutkijahuoneesta, jossa hieman satunnaisesti kävin. Kehittelin tuolloin yhdessä tamperelaisen Pekka Haikkalan kanssa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen suomalaistaustaisen allekirjoittajan John Mortonin (1725-1777) sukujuurten tutkimusta geneettisen DNA-tutkimuksen avulla. Siitä tulikin pitkä ja vaikea projekti, koska tutkimusmenetelmät kehittyivät kiihtyvällä vauhdilla. Testasin DNA-tutkimusta ensin oman sukuni selvittelyssä. Lopulta saimme valmiiksi ensin suomenkielisen kirjan (2021), ja sitten jatkoin yksin laajennetun englanninkielisen teoksen parissa, joka viime vuonna valmistui (Kostiainen 2024.). Melko uudenlaisia tuulia on puhallellut yleisessä historiassa sen jälkeen, kun sieltä erkanin.
Tässä yhteydessä voidaan muistuttaa, että yleisen historian lisäksi opiskelin sivuaineina Suomen historiaa ja yhteiskuntatieteellisiä aineita kuten valtio-oppia ja taloustiedettä. Valtio-oppi juoksutti minua paljon kauppatorin nurkalla olevan entisen Uuden Auran painotalon luentosalien ja yliopistonmäen väliä. Toisaalta se varmaan piti fyysisestä kunnosta huolta, tein valtio-opista tuon ajan sivulaudaturtutkielmankin. Taloustieteen luennot olivat tavallisesti yliopistonmäellä, pääasiassa luonnontieteiden talon luentosaleissa.
Henkilöt. Tässä yhteydessä kuuluu esitellä henkilöitä, jotka oppiainetta ovat johtaneet ja hieman eräitä muitakin. Alkuvaiheet ennen minun opiskelijaksi tuloani voidaan kuitata melko lyhyesti. Yleisen historian oppiaine oli vuosikausia ”selvitystilassa” ennen vakiintumista ja vuosina 1925-1927 toimintaa pyöritti Helsingin yliopistossa väitellyt Arvi ”Perkele” Korhonen (liikanimi tuli hänen usein käyttämästään voimasanasta). Korhonen siirtyi vakituisesti Helsinkiin ja oli siellä pitkään yleisen historian professorina. Toinen alkuvaiheen merkittävä hahmo oli Kaarlo Jäntere, joka 1930-luvun alkuvuosina hoiti yleisen historian professuuria. Hän sai vuonna 1937 vakituisen yleisen historian professorin nimityksen, missä tehtävässä jatkoi vuoteen 1955. Oppiaine oli tuolloin käytännössä sama kuin henkilö nimeltä Kaarlo Jäntere, Korhonen ilmeisesti oli dosentti. Muuta opettavaa tai avustavaa henkilöstöä oli satunnaisesti ja heitä alkoi tulla lisää 1950-luvulla.
Jäntere paneutui aatehistoriallisiin kysymyksiin sekä Saksassa että laajemminkin Euroopassa. Hän väitteli alkuaan Turun yliopiston yhdistetyssä kotimaisen ja yleisen historian oppiaineessa. Oppiaineet oli yhdistetty vuoden 1925 alusta, kun alkuaan vuonna 1921 yliopistoon oli perustettu Suomen historian professuuri. Humanistisen tiedekunnan kokous nimittäin esitti 12.12.1924 että Suomen historian professuuri muutetaan kotimaisen ja yleisen historian professuuriksi professori V.A. Koskenniemen esityksestä. Muutos vain vahvistaisi todellisen tilanteen, missä Suomen ja yleisen historian asioita oli paljon käsitelty yhdessä, ja että muutoksesta olisi hyötyä sekä yliopistolle että opiskelijoille (Hum. tdk. pöytäkirja 19.12.1924.).
Tavallaan sekä Suomen että yleisen historian oppiaineet voivat siten pitää Jänterettä omana tohtorinaan. Turkulainen Uusi Aura -sanomalehti uutisoi väitöstilaisuudesta 23.4.1927 Turun yliopistossa: ”Rauhallisena ilmestyi arvokkaan pyylevä ja jäntevä maisteri Jäntere, istuutui kateederin tuolille ja aloitti vakavana …” väitöskirjansa puolustamisen (Uusi tohtori. Uusi Aura 24.4.1927, 3.). Vastaväittäjänä oli kotimaisen ja yleisen historian vt. professori Arvi Korhonen, joka tiedekunnalle antamassaan pitkässä ja perusteellisessa lausunnossa sekä kehui että kritisoi tutkimusta (Hum. tdk. pöytäkirja 27.4.1927.).
Erikoinen muutos tapahtui muutaman vuoden kuluttua. Nimittäin joulukuussa 1928 humanistinen tiedekunta päätti perustaa yhdistetyn kotimaisen ja yleisen historian viran rinnalle Suomen historian professuurin. Perusteluna oli, että nyt oli tarvetta juuri Suomen historian tutkimukselle ja opetukselle (Hum. tdk. pöytäkirja 22.12.1928.). Suomen historian rinnalla oli siis yleisen professuuri. Sen vakinaista täyttämistä saatiin odotella aina vuoteen 1937 saakka, kun tohtori Jäntere hoiti sitä viransijaisena 1930-luvun alkuvuosina. Vuodet 1933-35 hoidettiin erilaisin väliaikaisjärjestelyin, kunnes Jäntere palasi viran hoitajaksi ja hänestä tuli viran vakinainen haltija vuonna 1937 (Perälä 1970, 182.).
Kun tulin yleisen historian opiskelijaksi syksyllä 1966, professorina oli Helsingin yliopiston kasvatti Vilho Niitemaa, Baltian historian ja keskiajan spesialisti, jonka kausi ulottui vuodesta 1955 vuoteen 1977. Hän pyrki ajamaan isoja tutkimushankkeita, joista merkittävimpiä olivat Itämerenpiirin historian ja suomalaisen kaukosiirtolaisuuden projektit. Alkuvaiheen opiskelijana en häntä paljon nähnyt, kunnes cum laude – ja laudatur -vaiheessa (aine- ja syventävät opinnot) aloin käydä hänen kursseillaan ja seminaarissa. Niinpä suoritin hänelle esimerkiksi keskiajan taloushistorian, historiankirjoituksen historian ja historianfilosofian opinnot. Jatkon kannalta oli merkittävää, että Niitemaan seminaarissa minulle määrättiin gradun aihe amerikansuomalaisista vasemmistoradikaaleista. Niitemaan luennot vaikuttavat olleen nk. peruskauraa, kuten säilyttämistäni luentomuistiinpanoista näkee. Hänellä oli tapana pitää pitkiä luentoja, jotka selvästi ylittivät varatun ajan. Siitä seurasi ongelmia sellaisessa tilanteessa, että piti ehtiä seuraavalle jonkun toisen pitämälle luennolle. Luennoillaan Niitemaa selaili koko ajan edes takaisin pikku mapeista muistiinpanojaan, ehkä samalla luentoa rakentaen?
Matti Lauerma, entinen Keravan yhteiskoulun rehtori, puolestaan tuli apulaisprofessoriksi vuosiksi 1965-1980, ja edelleen professoriksi vuoteen 1983. Hauska sattuma oli, että hän heti tunnisti sukunimeni Keravan ajoiltaan, koska useampi serkkuni oli Keravan yhteiskoulussa saanut häneltä ”ohjausta”. Hän oli sotahistorian ja jääkäriliikkeen, mutta myös kulttuurihistorian asiantuntija. Lauerma oli herrasmies viimeisen päälle. Hän pukeutui aina tyylikkäästi, käytti rusettia, ja ulkosalla baskeria, kahvihuoneessamme Jusleniassa hän tapasi istua pöydän päässä. Lauerman työhuoneessa leijui usein vahva piipunsavu. Muistelen hänen ilahtuneen suuresti, kun minä ja Keijo Virtanen toimme hänelle tuliaisina New Yorkista muhkeita havanalaisia sikareja. Kun Lauerma tuli aloittamaan luentoa, opiskelijat salissa nousivat aina seisomaan. Lauerma astui katederille ja kumarsi yleisölle, jonka jälkeen hän istuutui ja alkoi pitää luentoa, joka oli käsin kirjoitettu ruutupaperille. Lukemisen keskeyttivät vain satunnaiset nousut kirjoittamaan taululle nimiä, termejä tai vuosilukuja. Lauerma hoiti professuuria silloin kun lisensiaatintyöni ja väitöskirjani tarkastettiin, ja hän ja Kero vaikuttivat eniten minun jatko-opiskeluuni.
Ranskan ja Itä-Euroopan poliittisen historian spesialisti Kalervo Hovi oli yleisen historian apulaisprofessori ja professori vuosina 1983-2007. Hän oli Turun yliopiston kasvatti, vaikka oli ehtinyt olla Oulun yliopistossa apulaisprofessorina ennen Turkuun nimitystään. Hän oli tuottelias tutkija, jonka intressit ulottuivat laajasti varsinkin maailmansotien välisen ajan diplomatian historiaan, kansainvälisten suhteiden historiaan, Ranskan ja Puolan historiaan. Hän julkaisi myös Baltian maiden historiaa käsitteleviä teoksia, muun muassa Tallinnan ravintolakulttuurista maailmansotien välisenä aikana. Hovin väitöskirja vuodelta 1975 käsitteli Ranskan Itä-Euroopan liittopolitiikan tulkintaa. Hän johti Niitemaan jälkeen oppiaineen Itämeren piirin hanketta.
Reino Kero oli tietynlainen mentorini, ja hänelle olen monessa asiassa kiitoksen velkaa. Hän oli opinnäytetöiden todellinen ideanikkari. Hänen ominta alaansa oli suomalainen Amerikan siirtolaisuus, mutta kiinnostusta riitti esimerkiksi esihistoriaan, intiaanien historiaan ja Neuvosto-Karjalan suomalaisiin. Hänen ehdotuksestaan minun graduaiheekseni tuli amerikansuomalaisten vasemmistoradikalismi, minkä vuoksi amerikansuomalaiset ovat saaneet erityisen aseman koko Yhdysvaltainkin historiassa – sekä hyvässä että pahassa. Myöhemmin olimme useissa kirjahankkeissa ja muissa tutkimushankkeissa yhteistyössä. Reinosta tuli yleisen historian oppiaineen professori vuosiksi 1989-2002. Hänet tunnettiin innokkaana urheilumiehenä ja hirvenmetsästäjänä, minkä ansiosta saimme silloin tällöin hirvipaistia kahvipöydän lisukkeeksi.
Minä olin Keron seuraaja yleisen historian professorina vuosina 2002-2014. Sitä ennen vuosina 1999-2002 olin Tampereen yliopiston vastaavassa virassa. Aikaisemmin ennen vuotta 1999 olin ollut useissa eri tehtävissä Turun yliopistossa. Professorikautenani jatkettiin ja laajennettiin Pohjois-Amerikan suomalaisten yhteisöjen tutkimusta ja osallistuttiin useisiin kansainvälisiin yhteistyöhankkeisiin. Yhtenä kiinnostuksen kohteena minulla oli myös suomalainen laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon suuren lamakauden aikana. Oppiaineessa aloitettiin myös menestyksellinen modernin matkailun historian tutkimushanke, osallistuttiin suomalaisen matkailun verkostoyliopiston toimintaan, sekä perustettiin monikulttuurisuuden monitieteisen tutkimuksen verkosto. Viimeksi paneuduin John Mortonin historiaan ja ryhdyin geneettisen sukututkimuksen avulla selvittämään hänen sukujuuriaan, yhdessä Pekka Haikkalan kanssa.
Uusimmat viranhaltijat yleisessä historiassa ovat Taina Syrjämaa (2010-) ja Leila Koivunen (2014-). Heidän aikanaan tutkimusalueet ovat laventuneet edelleen: Syrjämaa tunnetaan matkailun propagandan ja maailmannäyttelyiden historian kiinnostuksestaan, mutta nyttemmin myös eläinten ja ihmisten suhteen tutkimuksesta. Koivunen puolestaan on keskittynyt matkakertomusten visuaalisuuden historiaan, kolonialismin ja jälkikolonialismin historiaan sekä tiedon ja tieteen historiaan.
Mainittujen professoreiden lisäksi arkipäivän toimintojen pyörittämiseen on osallistunut suuri joukko viranhaltijoita, viransijaisia, määräaikaisia tutkijoita, projektitutkijoita, jatko-opiskelijoita, virastotyöntekijöitä ja muita. Opiskelemaan tullessani lehtorina oli Seppo Rytkönen, joka siirtyi sittemmin Ouluun ja Joensuuhun professoriksi. Kaikkien nimiä ei voi tähän luetteloida, mutta mukana ovat esimerkiksi FT Tuomas Räsänen, lehtorit Matti Männikkö ja Eero Kuparinen, FL Marja Vasala, sekä FM Risto Hämäläinen ja FM Heli Paalumäki. Ikimuistoisia ovat olleet oppiaineen kanslistit ja toimistosihteerit Signe Rauha ja Erja Aarnio, jotka ovat tarjonneet ensiapua aloitteleville opiskelijoille. Kulttuurihistorian väestä monilla on yleisen historian tausta, sillä niin Keijo Virtanen, Kari Immonen kuin Hannu Salmi ovat tehneet väitöskirjansa yleiseen historiaan. Matti Lauerma hoiti oppiaineen alkuvuosina sen professuuria.
Mitä sitten yleinen historia on saavuttanut? Professori Leila Koivusen antamia tietoja apuna käyttäen voidaan arvioida, että pro gradu -opinnäytteitä on valmistunut sadan vuoden kuluessa ainakin 950. Ensimmäisen gradun lienee laatinut opiskelija nimeltä Elli Lempa vuonna 1927, aiheena oli pappissäädyn liberalismi 1860-luvun valtiopäivillä. Ensimmäisenä yleisen historian väitöskirjana voitaneen pitää Jäntereen väitöskirjaa vuodelta 1927, vaikkakin väitöskirja oli kotimaisen ja yleisen historian oppiaineen yhteinen ja aihe Suomen historiasta. Selkeästi Turun yliopiston yleiseen historiaan sen sijaan väitteli vuonna 1939 myöhempi Helsingin yliopiston professori ja kansleri Pentti Renvall, aiheenaan Klaus Flemingin suhde suomalaiseen aatelistoon. Kuriositeteettina todettakoon, että Renvallin väitöstilaisuuden alkua joulukuussa 1939 piti lykätä puolella tunnilla, koska neuvostoliittolaiset pommikoneet hyökkäsivät Turkuun. Itse tarkastustilaisuudessa oli vain kuusi henkeä, mukaan lukien väittelijä ja vastaväittäjä (Uusi tohtori valmistui poikkeuksellisissa oloissa. Uusi Aura 21.12.1939, 3.).
Lisensiaatintutkimuksia oppiaineessa on valmistunut yli 60 kappaletta, väitöskirjoja yli 50, mutta näistäkään määristä ei olla aivan varmoja. Tieteellisiä monografioita on oppiaineen väeltä tullut ainakin 200, tieteellisiä artikkeleita mahdollisesti yli 2000. Oppiaine on kehittänyt lukuisia menestyneitä tutkimus- ja muita projekteja, ja monet tutkijat ovat osallistuneet tieteen popularisointiin.
Myös hallinto on ollut vuosikymmenten aikana ”ilonamme” monin tavoin. Erilaisten lautakuntien, toimikuntien, neuvostojen ja muiden elinten jäseninä toimineet voivat antaa tästä runsaasti todistajanlausuntoja. Hupaisana yksityiskohtana mieleen on jäänyt 2000-luvun alun tilanne, kun uudistettiin jälleen kerran rakenteita. Varadekaanin ominaisuudessa vaadin syvällä rintaäänellä tuloksellisuuspanostuksia, joita tiedekunnan budjetissa ei ollut. Niinpä esitin, että tiedekunnan rakenne muutettaisiin ”laitoksettomaksi” ja uusilta momenteilta ryhdyttäisiin palkitsemaan hyvin toimivia oppiaineita. Tiedekunta äänesti äänin 13-1 esitykseni kumoon. Ehkä vähän lohtua antoi se, että myöhemmin dekaaninkin ehdotus sai tuomion äänin 13-1.
Vapaalla. Moninaisen toiminnan ja ahertamisen vastapainoksi osattiin irrotella vapaalla ollessa, irti opetuksesta ja tutkimuksesta. Näkyvimpiä tässä mielessä lienevät olleet oppiaineiden yhteiset pikkujoulut. Ohjelmassa saattoi olla erilaisia sketsejä ja tietokilpailuja. Historiaan on jäänyt esimerkiksi Keijo Virtasen karonkassa vuonna 1979 esitetty Tiernapojat. Esiintyviä taiteilijoita riitti muutenkin, kuten muistetaan lauluyhtye ”Yleisen historian oksetin” esiintymisistä. Taiteellisen esityksen huipentumiksi voidaan nimetä kaksi noin 15-20 minuutin videota, joista ensimmäinen oli ”Pelkoa ja kauhua Ryssänmäellä” (1992). Siinä yleinen historia joutui opetusministeriön lähettämien reviisorien tarkastuksen kohteeksi. Tähän kohtaamiseen esimerkiksi Reino Kero valmistautui huoltamalla hirvikivääriään. Tarkastuksessa seurattiin monikielistä luentoa, tutustuttiin oppiaineen arkistoon ja tutkittiin kahvipöydän istumajärjestystä. Toinen video oli ”Yleisen historian saattohoito-osasto” (n. v. 1994). Sen keskeinen ajatus oli, että professori Hovi valmistautui pitämään jäähyväisluentoaan. Hovi ei kuitenkaan pystynyt pitämään luentoa, minkä vuoksi tuolloinen assistentti Marko Lehti luki paperilta hänen luentonsa.
Taloudellista yritteliäisyyttäkin oli, sillä vuonna 1974 oppiaineeseen perustettiin leikillisesti ”Yleisen historian uhkapelaajat ry.”, minkä perustamisasiakirja on säilynyt ja mukana olleet kymmenkunta pelaajaa tiedetään. Koska allekirjoittanut oli suurelta osalta vastuussa toiminnasta, voin todeta, ettei yleisen historian rahatilanne suinkaan parantunut useita vuosia jatkuneesta uhkapelistä huolimatta. Pieniä voittoja tuli silloin tällöin, mutta toiminta oli tappiollista.
Arkistolähteet:
Turun yliopiston Humanistinen tiedekunta, kokouspöytäkirjat 1924-1928. Turun yliopiston arkisto, Turku.
Kirjallisuutta:
Jäntere, Kaarlo, Koulunkäynti sosiaalisena ilmiönä vv. 1722-1843 silmälläpitäen erityisesti Porin triviaalikoulua. Turun Turun suomalaisen yliopiston julkaisuja, sarja B, osa V, nro 1, Turku 1927.
Kostiainen, Auvo, The Roots of John Morton in Finland. A Study in History and Genetic Genealogy, Turku 2024.
Nikula, Oscar ja Sigrid, Turun kaupungin historia 1521-1600. Ensimmäinen nide. Historiatoimikunta, Turku 1987.
Perälä, Tauno, Turun yliopisto 1920-1939. Turun yliopisto, Turku 1970.
” , Turun yliopisto 1939-1974. Turun yliopistosäätiö, Turku 1977.
Vares, Vesa, Turun yliopiston historia, osa 1. Kansallinen tehtävä 1920-1974. Turun yliopisto. Turku 2020.
” , Turun yliopiston historia, osa 2. Monimuotoisena maailmalle 1974-2020. Turun yliopisto, Turku 2020.
Pentti Renvall, Klaus Fleming und der finnische Adel in den Anfangsphasen der Kreise der neunziger Jahre des 16. Jahrhunderts. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B, Humaniora. Turku 1939.
