Tekijä: kimaka

Leikki ja luovuus ovat nousseet keskeiseen asemaan tietotaloudessa niin taloudellisen arvonmuodostuksen kuin työvoiman organisoinnin kannalta (Harni 2015; Kavanagh 2011). Leikillisistä lähestymistavoista ollaan yhä kiinnostuneempia myös yliopistokontekstissa—erilaiset leikillisyyttä hyödyntävät opetuskokeilut, hetkelliset interventiot kuin pysyvämmätkin ratkaisut esimerkiksi tilasuunnitteluun liittyen, konkretisoivat aikuisiällä ilmenevää leikillisyyttä korkeakouluelämässä.

Miten lähestyä aikuisten leikkiä ympäristössä, johon sen ei perinteisesti ole ajateltu sijoittuvan? Ehdotamme kaiken alkavan leikillisen ilmapiirin kartoituksesta. Oma tutkimuksemme lähti käyntiin käsittelemällä leikin merkityksiä aikuisten elämässä. Ennen koronapandemiaa tehdyssä tutkimuksessa tarkasteltiin Porin yliopistokeskuksessa työskentelevien ja opiskelevien akateemisten aikuisten käsityksiä leikistä. Tutkimus toteutettiin osana suunnitteluprojektia, jossa luotiin Pori Laboratory of Play:n leikkitila yliopistokeskuksen jokapäiväistä tilan käyttöä varten.

Yliopistokeskuksen leikillistä asenneilmapiiriä ja leikin merkityksiä aikuisten elämässä selvittävän kyselytutkimuksen aineisto kerättiin kahden viikon aikana helmikuussa 2019 Porin Puuvillassa, entiseen sisäleikkipuistoon järjestetyssä ’Plop up’ -tilassa.

Kyselytutkimus käsitti 60 lomakevastausta, joita hyödynnettiin Pori Laboratory of Play:n luovan monitilan suunnittelussa ja toteutuksessa. Tila suunniteltiin, yhteiskehitettiin ja rakennettiin sosiaaliset kokoontumiset ja yliopistokeskuksen yksiköiden yhteistyö huomioiden ja sen avajaisia vietettiin Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman tiloissa lokakuussa 2019.

Käytimme lomaketutkimuksen vastauksia muodostaaksemme käsityksen leikillisestä asenneilmapiiristä yliopistolla sekä siitä, kuinka leikillisyys voitaisiin huomioida tilassa fyysisten elementtien avulla. Osallistujilta kysyttiin ensin heidän ajatuksistaan leikistä ja leikin välineistä, esimerkiksi pyytämällä heitä kertomaan mikä olisi leikin vastakohta, miten aikuiset leikkivät ja mitä leikkivälineillä tarkoitetaan. Osallistujia pyydettiin myös täydentämään lause ”Jotta olisimme leikkimielisempiä, meidän pitäisi…”. Tutkimuksessa tiedusteltiin lisäksi osallistujien toiveita leikilliseen monitilaan liittyen pyytäen osallistujia jatkamaan lausetta: ”Mikäli Porin yliopistokeskuksessa olisi aikuisille tarkoitettu leikkitila, siellä pitäisi ehdottomasti olla…”.

Vastauksissaan osallistujat liittivät leikin merkitykset henkilökohtaiseen mielikuvitukseen, itseilmaisuun, hauskanpitoon ja viihtymiseen, oppimiseen, terveyteen ja hyvinvointiin, sekä laajemmin kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Leikin vastakohdat oli vastausten perusteella mahdollista kategorisoida mielentiloja, asioita ja ihmisiä kuvaaviin ominaisuuksiin (apatia, tylsyys, ilottomuus, vakavuus, jäykkyys, asiallisuus, tosikkomaisuus), toimettomuuteen (joutenolo, tekemättömyys, passiivisuus, makoilu, nukkuminen), toiminnallisuuteen (kirjan lukeminen, tv:n katselu), toimintaa arvottaviin tekijöihin (rutiininomainen ja rationaalinen toiminta) sekä opiskeluun ja työelämään (pänttääminen, suorittaminen, kaavamainen/mekaaninen/monotoninen (arki)työ).

Tutkimuksen toisena tarkoituksena oli kasvattaa ymmärrystä leikillisen tilan fyysisistä elementeistä. Leikillistä, luovuuteen kannustavaa tilaa koskevissa toiveissa mainittiin mm. pallomeri, vaahtomuovimeri, pomppulinna, palikat, erimuotoiset tyynyt, pelit (lauta-, taito-, video-, biljardi-, ilmakiekko-) liukumäki, piirustustaulu, trampoliini, keinu, rentoutumispaikka, jumppapalloja, kiipeilytila, säkkituoleja, VR-lasit, ”väritysjutut”, tila yksin- ja sosiaalisesti tapahtuvaan luovuuteen, äly/leluja, sekä riittävä melunvaimennus.

Luovan monitilan tarjoumia visioitiin myös kahdessa digitaalisen kulttuurin tutkijoita ja opetushenkilökuntaa osallistaneessa työpajassa. Ilmapiiritutkimusta ja suunnittelutyötä edeltävän kahden työpajan tavoitteena oli kehittää ideoita epämuodolliselle, leikkiä ja leikkisyyttä aikuisissa käyttäjissä esiin houkuttelevalle tilalle. Suunnitteluvaiheiden jälkeen valaistus, huonekalut ja lattiat suunniteltiin tai valittiin yhteistyössä kehitysprojektista vastanneen tutkijan (Heljakka), Turun yliopiston sisustusarkkitehdin ja tilakehittäjän sekä yliopiston palveluksessa olevan rakennusyrityksen kanssa.

Sisustusarkkitehdin (haastattelu 16.3.2020) mukaan tila on suunniteltu antamaan puitteet leikin ja digitaalisen kulttuurin tutkimukselle ja tukemaan sekä yhteisöjen että tieteiden välistä työskentelyä. Sisustusarkkitehti halusi yhdessä tilan kehityksestä vastaavan tutkijan kanssa luoda tilan, joka heijastaa liikkumis- ja ajatteluvapautta sekä turvallisuutta kokeilla ja leikkiä. Suunnitteluprosessin tarkoituksena oli luoda tila, joka poikkesi yliopiston perinteisistä tiloista, ja joka antaa käyttäjille mahdollisuuden saada hyvinvointia tukevia leikillisiä tilakokemuksia. Tavoitteena oli luoda ”avoin ympäristö, jossa on turvallista kommunikoida leikkisästi ja nauttia luovuudesta”.

Turvallisuuden tunne ja fyysinen hyvinvointi olivat keskeisiä asioita, joita sisustusarkkitehti halusi tilan luovuuden ohella heijastavan. Turvallisuudentunteen syntymistä edesautettiin käyttämällä tilasuunnittelussa luonnon inspiroimia värejä, kuvioita ja muotoja, ja hyvinvointia parannettiin lisäksi valaistuksella, ilmanvaihdolla sekä monilla liikkuvuuden, sosiaalisuuden ja kosketuksen mahdollistamilla leikin tarjoumilla.

Aikuisten leikkitarpeita palveleva, luova monitila luotiin sisällyttämällä viittauksia luontoon ja ulkotiloihin, kuten leikkipuistoon ja metsään. PLoP-tilan värimaailma ja yleinen muotoilu ovat saaneet inspiraationsa luonnosta. Tilassa on tilan kehityksestä vastanneen tutkijan toiveesta käytetty vihreää (vihreä väri yhdistetään yleensä kasvillisuuteen; kasveihin ja puihin, ja se materialisoituu tilassa myös ’puukaktusten’ muodossa) ja oranssia (energisoivan vaikutuksensa vuoksi, väri on läsnä huonekaluissa ja lelumaisissa elementeissä).

Aiemmin neljän tutkijan neljäksi neliöksi järjestetty toimistotila muutettiin tilankehitysprojektissa avoimeksi sosiaaliseksi leikkitilaksi, jossa on maksimaalinen määrä luonnonvaloa ja läpinäkyvyyttä, sekä joustavia, modulaarisia huonekaluja, miellyttävä akustiikkaa ja värikkäitä tekstuureja. Tilaan tuotiin lisäksi erilaisia leikkivälineitä, kuten leluja ja pelejä.

Leikilliset elementit tarjoumineen tähtäävät tilassa aktiiviseen, moniaistiseen leikkiin: keinu, kuntosalipallot ja puolapuut tarjoavat virkistystä ja viihtymistä kannustamalla keholliseen liikkeeseen; mittatilaustyönä tehdyt ja siirrettävät hyllyelementit, joiden lepopaikat mahdollistavat rentoutumisen; jättikokoiset värityskuutiot kutsuvat luovan leikkiin; ja värimaailma tarjoaa tilaa käyttäville aikuisille inspiraatiota. Leikkitilaan tuotiin lisäksi kaksi- että kolmiulotteisilla elementtejä, jotka liittyivät fantasialeikkiin: painettu digitaalinen seinätapetti, joka kuvaa rehevää metsäympäristöä, ja värikäs lattiamatto, jonka kukat ja perhoset muistuttavat luonnosta.

Luokittelimme tilan leikilliset elementit neljään osa-alueeseen: viihtyvyys, rentoutuminen & hyvinvointi, fantasia ja inspiraatio, jotka edustavat leikin neljää ulottuvuutta. Nämä leikillisyyteen yhdistetyt ulottuvuudet tunnistettiin empiirisessä aineistossa tekijöinä, joita tilan tulevat käyttäjät pitivät relevantteina leikillisyyden näkökulmasta. Lomaketutkimukseen osallistuneiden vastaajien ajatukset leikin elementtien mahdollisista tilallisista vastaavuuksista luokiteltiin ja sovitettiin kehittämässämme mallissa niiden tarjoamiin leikin ensisijaisiin tarjoumiin (Kuvio 1).

Mallimme rakentuu fyysisistä elementeistä, jotka muodostavat kukin tarjouman leikillisille elementeille. Leikkitilan tarjoumat edustavat liikunnallista, sosiaalista, visuaalista ja haptista (kosketukseen perustuvaa) leikkiä. Vaikka malli vain nimeää kunkin fyysisen elementin sarjan ensisijaisen tarjouman tilassa, tarjoaa se ideoita ja suosituksia aineettoman leikillisen ilmapiirin tulkitsemisessa fyysisiksi elementeiksi—huonekaluiksi, esineiksi ja viimeistelymateriaaleiksi, jotka tarjoavat monipuolisia mahdollisuuksia leikkiin.

Aikuisen leikin, tilasuunnittelun ja luovuuden yliopistokontekstiin yhdistäviä tutkimuksia on julkaistu toistaiseksi vähän. Toivomme kokeilevaa ja innovatiivista otetta osoittavan, monivaiheisen tutkimuksemme leikillisessä tilankehityksessä sovellettavine malleineen tarjoavan uusia ajatuksia siitä, miten käyttäjät osallistetaan varhaisessa vaiheessa yhteisten tilojen suunnitteluprojekteihin ja miten asenneilmapiiriä selvittävän tutkimuksen tulokset auttavat muotoilemaan aikuisten ajatukset leikistä fyysisiksi ja tilallisiksi tarjoumiksi yliopistokontekstissa. Lisäksi kannustamme leikillisten tilojen suunnittelijoita moniaistillisuuden huomioimiseen suunnittelemalla liikunnallisia, visuaalisia, sosiaalisia sekä haptisia leikin tarjoumia sisältäviä tiloja. 

Esittelimme leikillistä tilatutkimustamme Architecture Media Politics Science (AMPS)-konferenssissa keväällä 2020. Kiinnostusta konferenssiorganisaatiossa herättänyt tutkimuksemme johti kutsuun kirjoittaa kirjanluku Kelly L. Andersonin toimittamaan, palvelumuotoilua eri näkökulmista tarkastelevaan teokseen Particicpatory Practice in Space, Place, and Service Design. Questions of Access, Engagement, and Creative Experience. Toimittajan mukaan kirjanlukumme aihe oli innostanut laajentamaan toimitetun teoksen fokusta osallistavuuteen.

Vastaanotimme Vernon Pressin kustantaman kirjan kappaleet loppuvuodesta 2022 ja pitkä, mutta mielenkiintoinen ja vivahteikas tutkimusmatka sai lopulta yllättävän, mutta mieluisan päätöksen—luovan monitilan syntytarina aluksi Kauppakeskus Puuvillassa vuonna 2019 avautuneessa ’Plop Up’-tilassa johti paitsi Pori Laboratory of Play:n pysyvän ja monipuolisesti hyödynnettyyn, luovan monitilan rakentumiseen Porin yliopistokeskuksessa, myös kansainvälisesti palkittuun, leikintutkimusta tilasuunnitteluun yhdistävään ja luovuutta organisaatioissa tarkastelevaan monitieteiseen tutkimukseen: Tämän vuoden keväällä saimme tiedon, että tutkimuksellemme on myönnetty AMPS Critical Futures Research Award -palkinto. Saamamme tutkimuspalkinto ohjaa ajattelemaan tulevaisuuden tilankehityksen olevan entistä osallistavampaa ja leikillistä.

LUMO-tutkimusryhmän jäsen, Katriina Heljakka (TaT, FM, Ekon.mag.) on digitaalisen kulttuurin väitöskirjatutkija Turun yliopistossa ja leikin asiantuntija Mannerheimin lastensuojeluliiton Leikkipäivä-ohjelmassa. Häntä kiinnostaa leikki elämänlaajuisena ilmiönä. Heljakka on työskennellyt Suomen Akatemian rahoittamissa tutkimusprojekteissa Leikillistyminen ja pelillisen kulttuurin synty, Pelitutkimuksen huippuyksikössä (CoECult) ja Business Finlandin rahoittamassa Hybrid Social Play -projektissa. Myös taidekriitikkona toimiva ja Peak Experience -taiteilijaryhmää kuratoiva Heljakka tuottaa leikillisiä interventioita ja tutkii parhaillaan liikuttavia ja verkottuneita leluja sekä leikillisiä ympäristöjä, työkaluja ja tekniikoita osana työympäristöjä ja leikillistä oppimista. katriina.heljakka@utu.fi.

LUMO-tutkimusryhmän perustajajäsen Annika Blomberg (KTT) toimii yliopistotutkijana Tampereen yliopistossa. Hän väitteli organisatorisesta luovuudesta Turun kauppakorkeakoulun Porin yksiköstä vuonna 2016 ja hänen tutkimusintresseitään ovat luovuus, fyysiset tilat, asiantuntijatyö sekä yhteistyö.  Annika.blomberg@tuni.fi

Lähteet:

Harni, E. (2015). Profanaatio ja leikki Giorgio Agambenin ajattelussa–eräs näkökulma kulttuurin poliittiseen merkitykseen. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja, 88–99.

Heljakka, K. & Blomberg, A.(2022). Materializing Playfulness: Developing A Social Play Space for A Multidisciplinary Research Community.Teoksessa Kelly L. Anderson (toim.) Participatory Practice in Space, place, and service design. Questions of Access, Engagement, and Creative Experience Vernon Press, 125–143.

Kavanagh, D. (2011). Work and Play in Management Studies: A Kleinian Analysis. Ephemera, Theory & Politics in Organization 11(4), 336–356.

Väittelin alkuvuodesta teemalla; Asiantuntijuus, digitaalinen teknologia ja moniaineksiset toimijaverkostot. Väitöstyöni tavoitteena oli tutkia asiantuntijuutta ja selvittää digitaalisen teknologian lisääntyneen käytön vaikutuksia asiantuntijuudelle ja asiantuntijatyöhön Bruno Latourin  ym. toimijaverkostoteoriaa hyödyntäen. Asiantuntijuuteen liittyvät teemat ja kysymykset ovat jo vuosikausia kiehtoneet minua, mutta myös lukuisia muita tutkijoita, minkä vuoksi asiantuntijuuden tutkimus onkin hyvin laajaa ja monitieteistä. Omassa tutkimuksessani asiantuntijoita edustavat yliopistoissa opetustyötä tekevät opettajat sekä erikoissairaanhoidossa työskentelevät sairaanhoitajat.

Asiantuntijuuden lisäksi toinen itseäni jo vuosia innostanut aihe on digitaalinen teknologia ja sen rooli ja merkitys osana asiantuntijatyötä. Väitöstyössäni digitaalisella teknologialla viittaan useisiin asioihin, tietokoneeseen materiaalisena laitteena, tietokoneen kautta käytettävään ohjelmaan sekä lukuisiin opetustyössä käytettäviin digitaalisiin teknologioihin.

Digitaalisten teknologioiden jatkuva kehittyminen ja niiden muodostuminen luonnolliseksi osaksi kaikkia elämämme osa-alueita toimikin polttoaineena asiantuntijuuden ja digitaalisen teknologian suhteen tutkimukselleni. Yleisesti digitaaliseen teknologiaan liittyvä tutkimus on ollut hyvin teknologiapainotteista, jolloin tarkastelu on liikkunut enemmän teknologioiden käyttämisen hallitsemisessa kuin sen merkityksessä ihmisille tai sen vaikutuksessa tunteiden, ajatusten ja toimintamallien tasolla.

Selvää kuitenkin on, että digitaaliset teknologiat muokkaavat arvojamme, ajatteluamme, vuorovaikutussuhteitamme, yhteiskuntamme sosiaalisia rakenteita sekä ihmisten ja teknologioiden välistä suhdetta. Kaikki tämä edellä mainittu on nyt korona-aikana korostunut. Aloittaessani väitöstyöni en olisi voinut kuvitella – tuskin meistä kovin moni muukaan – tällaista maailmalaajuista pandemiaa, jolla on ollut valtavasti vaikutuksia kaikilla elämämme alueilla. Erityisesti työelämässä ja asiantuntijuudessa on meneillään sen vuoksi käsinkosketeltava murros. Digitaalisen teknologian kehittyminen on luonut lukuisia mahdollisuuksia, se on esimerkiksi vapauttanut meidät fyysisistä työtiloista ja osin työajoistakin, joissakin ammateissa jopa lähes kokonaan, mutta toisaalta se on kietoutunut elämäämme monin erilaisin tavoin. Tässä on mielestäni lyhyesti kuvattuna nykyisen elämämme paradoksi. Esimerkiksi kehittynyt mobiiliteknologia vapauttaa kyllä meidät ajan ja paikan suhteen, mutta sitoo meidät samalla yhä tiukemmin osaksi yhteiskuntamme sosioteknistä verkostoa.  

Aloittaessani vuosia sitten tutkimukseni digitaalisen teknologian ja asiantuntijuuden suhteesta, toimijaverkostoteoria ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Tutkimukseni edetessä mielenkiintoni tätä teoriaa ja Latourin ajattelua kohtaan kuitenkin kasvoi ja uppouduin kymmeniin ja taas kymmeniin Latouria soveltaneisiin tutkimuksiin. Toimijaverkostoteoreettinen ajattelu tarjosi täysin uudenlaisen näkökulman ymmärtää ja nähdä asiantuntijuutta, digitaalista teknologiaa ja toimijuutta. Sosiologiselle asiantuntijuustutkimukselle on ollut perinteisempää mieltää asiantuntijuuden kehittyminen ja rakentuminen ainoastaan inhimillisten suhteiden näkökulmasta ja niiden seurauksena. Tämän vuoksi latourilainen tapa nähdä ei-inhimilliset asiat, kuten esineet ja teknologiat toimijoina ihmisten rinnalla, on ensiajatukseltaan sosiologiselle maailmankuvalle vieraampi. Digitaaliseen teknologiaan on yhteiskuntatieteellisissä tutkimuksissa useimmiten viitattu tehokkuutta ja tuottavuutta lisäävänä tekijänä ja sen rooli asioita muuttavana toimijana on näin jäänyt vähäiseksi.

Toimijaverkostoteorian tarjoaman näkökulman avulla minun olikin mahdollista tuoda digitaalinen teknologia ihmistoimijoiden rinnalle ja tutkia niitä samanlaisina toimijoina. Näin tehdessäni oletin, että asiantuntijuuden tutkimuksessa ei ole riittävästi otettu huomioon erilaisten ei-inhimillisten toimijoiden ja niiden muodostamien suhteiden vaikutusta asiantuntijuuteen.

Tutkimukseni tuloksena voin esittää, että asiantuntijuuden toimijaverkostot rakentuvat moniaineksisten toimijoiden välisissä suhteissa ja erilaiset digitaaliset teknologiat toimivat verkostoissa itsenäisesti aiheuttaen muutoksia asiantuntijatyön rooleissa, sen jakamisessa, kokemuksissa asiantuntijuudesta ja ammatti-identiteetistä. Tutkimukseni tuo selkeästi esille todellisuutemme, jossa olemme tiukasti yhteen kietoutuneet moninaisin tavoin erilaisten digitaalisten teknologioiden kanssa. Digitaalisen teknologian käyttöönotto tulee väistämättä jatkamaan kasvuaan, joten on hyvin oleellista käydä keskustelua sen roolista ja merkityksestä asiantuntijatyössä, jotta sen sujuva käyttö tulevaisuudessa olisi mahdollista.

Jenni Huhtasalo

Kirjoitus pohjautuu Huhtasalon lektioon, joka julkaistaan vuoden 2022 lopussa Työelämän tutkimus- lehdessä.

Kirjoittaja toimii Erikoistutkijana Satakunnan ammattikorkeakoulussa sekä projektiasiantuntijana Turun yliopiston Sote akatemiassa. Hän on LUMO-tutkimusryhmän jäsen.

Harva ihminen pystyy välttymään suoritusmittaukselta nyky-yhteiskunnassa. Työelämässä suorituskykyä on pyritty mittamaan eri tavoin jo iät ja ajat (Rigdway, 1956), ja viime aikoina suoritusmittauksen välineet ovat alkaneet levittäytyä myös yksityiselämän osa-alueille. Monella meistä on indikaattorit sekä työelämän että yksityiselämän suoriutumisen seurannalle.

Suoritusmittaus laajasti ymmärrettynä sisältää tavoitteenasettelun, mittaamisen ja arvioinnin sekä palkitsemisen. Työelämässä suoritusmittauksen lähtökohta on, että se parantaa ihmisten suoriutumista ja sitä kautta koko organisaation suorituskykyä. Tämä ajatus on helppo ymmärtää. Kun tiedossa on tavoitteet ja niihin liittyvät mittarit, kannustaa se ihmisiä yrittämään parhaansa ja keskittymään organisaation kannalta tärkeisiin asioihin.

Suoritusmittauksessa on kyse organisaation kannalta tärkeiden asioiden saattamisesta mitattavaan muotoon, jotta niitä voitaisiin hallita ja johtaa. Esimerkiksi yliopistossa voidaan seurata tieteellisten artikkeleiden julkaisumääriä, kirjastossa asiakaskäyntejä ja lainausmääriä, autokaupassa uusien autojen rekisteröintejä ja tarjousten läpimenoprosentteja, ja kuljetusyrityksessä vaikkapa polttoaineen kulutusta ajettuja kilometrejä kohden.

Vaikka suoritusmittauksella on hyvä tarkoitusperä, voi se saada aikaan myös tahattomia seurauksia. Kun tavoitteet ja niiden mittauskeinot ovat tiedossa, voidaan niihin yrittää vaikuttaa taktikoimalla tai keskittymällä vain johonkin osa-alueeseen kokonaisuuden kustannuksella. Ordóñezin et al. (2009) artikkelissa käsitellään kattavasti suoritusmittauksen, etenkin tavoitteenasettelun, epäonnistumista.

Liian kapea-alaiset tavoitteet voivat johtaa yksipuoliseen tai epätasapainoiseen toimintaan, joka ei ole kokonaisedun kannalta myönteinen asia. Tavoitteiden suuri määrä voi puolestaan johtaa siihen, että keskitytään vain helpoiten saavutettavissa oleviin tai vain joihinkin omasta näkökulmasta suotuisimpina koettuihin tavoitteisiin.  Tavoitteissa voi olla myös vikaa niiden aikajänteen suhteen. Lyhyen aikavälin tavoitteilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Näihin tavoitteenasettelun ongelmakohtiin varmasti jokainen löytää helposti käytännön esimerkkejä.

Usein tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa tavoitteet tuppaavat olemaan yläkanttiin asetettuja. Teorian näkökulmasta tämä on ymmärrettävää, koska tavoitteilla on havaittu olevan yhteys suoriutumiseen. Kovia tavoitteita voidaan asettaa myös sen vuoksi, että niiden avulla pystytään vastamaan ulkopuolelta tuleviin paineisiin ja odotuksiin. Realistiset tavoitteet jäävät helposti kunnianhimoisten tavoitteiden varjoon ainakin puheiden tasolla.

Tavoitteet eivät kuitenkaan olisi tavoittelemisen arvoisia, ellei niiden tavoittamiseen liittyisi jokin kannuste ja palkinto. Liian kovien tavoitteiden on havaittu olevan yhteydessä liialliseen riskinottoon tai epäeettiseen toimintaan, jossa tavoitteisiin yritetään päästä keinoilla millä hyvänsä. Myös uusien asioiden oppiminen tai oivaltaminen voi estyä, jos tavoitteiden tavoittelussa ei uskalleta hahmottaa vaihtoehtoisia tapoja tai näkökulmia. Hyvin järkeenkäypä seuraus on, että kovat tavoitteet voivat lisätä epätervettä kilpailua yhteisössä ja siten vähentää yhteenkuuluvuutta ja vastavuoroisuutta. Koska tavoitteet on useimmiten kytketty palkitsemiseen, voi kova tavoitteenasettelu heikentää sisäsyntyistä motivaatiota eli oman työn näkemistä sinällään kiinnostavana. Kovat tavoitteet voivat lisätä myös kuormitusta.

Olen viime vuosina ollut mukana tutkimushankkeessa, jossa tutkittiin suoritusmittausta taloushallinnon palvelukeskuksessa. Palvelukeskushan on yleensä suuren organisaation sisäinen tukitoiminto, jonne keskitetään esimerkiksi taloushallinnon rutiinitehtäviä. Myös ulkoistamispalveluja tarjoavat yritykset toimivat usein palvelukeskuslogiikalla. Palvelukeskukset pyrkivät toiminnassaan laatuseikkojen ohella kustannustehokkuuteen. Siten palvelukeskusten prosesseja pyritään standardoimaan ja rationalisoimaan mahdollisimman paljon, ja tässä informaatioteknologiolla on keskeinen rooli. Kun palvelukeskuksessa taloushallinnon prosessit ovat määrämuotoisia, pilkottuja ja IT:n kautta tapahtuvia, tarjoaa se ”hyvät” olosuhteet suorituskyvyn mittaamiselle ja seurannalle.

Alustavien tutkimustulostemme mukaan suoritusmittausjärjestelmän koettiin aiheuttavan tutkimuksen kohteena olleen palvelukeskuksen henkilökunnassa käyttäytymistä, jota voidaan luonnehtia itsekkääksi, mielivaltaiseksi ja lyhytnäköiseksi. Juurisyynä koettiin olevan se, että toivotun suoriutumisen saavuttamisessa olivat kaikki ”keinot” käytössä. Tämä johti monella tavalla epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin ja synnytti suurta henkilöstön vaihtuvuutta.

Suoritusmittaus on tärkeä osa johtamista mutta sen vaikutuksista ja seurauksista kannattaa jokaisen meistä olla tietoisia.

Lauri Lepistö

Kirjoittaja toimii Yliopistonlehtorina Turun kauppakorkeakoulun Porin yksikössä.

Kirjallisuutta:

Ordóñez, L. D., Schweitzer, M. E., Galinsky, A. D., & Bazerman, M. H. (2009). Goals gone wild: The systematic side effects of overprescribing goal setting. Academy of Management Perspectives, 23(1), 6-16.

Ridgway, V. F. (1956). Dysfunctional consequences of performance measurements. Administrative science quarterly, 1(2), 240-247.

Luovilla aloilla puhutaan yksisarvisten metsästyksestä viitaten arvokkaiden ideoiden haltuunottoon. Tutkijan mielestä leikin ymmärtäminen työelämän resurssina on edelläkävijyyden merkki.

Vuonna 2019 Porin yliopistokeskuksessa aloitti toimintansa Pori Laboratory of Play—Porin leikintutkimuksen laboratorio PLoP, joka on paitsi fyysinen, luovaan ja leikilliseen toimintaan soveltuva monitila, myös Porin yliopistokeskuksen leikin mahdollisuuksista kiinnostuneiden tutkijoiden monitieteinen osaamiskeskittymä.

Marraskuussa 2020 Porin yliopistokeskuksen koordinoimat teemabrunssit siirtyivät verkkoon. Erityisesti yrityselämän toimijoille tarkoitetut tutkimusesittelyt ja keskustelutilaisuudet pyrkivät luomaan katsauksen yliopistokeskuksen ajankohtaisiin tutkimusaiheisiin ja tuomaan näkyväksi tutkimuksen arvon ja potentiaaliset hyödyntämismahdollisuudet. Ensimmäistä online-teemabrunssia emännöi PLoP ja sen aiheena oli leikillisyys resurssina oppimisessa ja työelämässä. PLoP:in puheenvuorossa esitettiin näkemyksiä siitä, miten leikillisyys kohtaa resurssiajattelun, mistä leikkiminen on tehty ja mikä motivoi elinikäistä oppijaa tai työssäkäyvää aikuista leikilliseen toimintaan, sekä kysyttiin: Mistä syntyy leikin arvo työelämäkontekstille?

Leikki on helppo tunnistaa, mutta vaikea määritellä. Leikki on tullut pitkälti määritellyksi kunkin aikakauden kulttuurisen hengen ja sellaisten maailmankatsomuksellisten näkemysten mukaan, joissa painotetaan eri tavoin leikin luonnetta ja arvoa. Leikin ja työn tiet erkaantuivat aikoinaan voimakkaasti kaupungistumisen ja teollistumisen myötä: Teollistumisen aikakausi typisti aikuisen leikkijän mahdollisuudet huvituksiin ja juhlintaan yhteen päivään viikossa. Leikki tyrmättiin ihmisten elämää elvyttävänä primitiivisenä toimintana. 2000-luvun alkua on sen sijaan kuvailtu leikin vuosisadaksi: Olemme saapuneet leikillisyyttä korostavalle aikakaudelle (Sutton-Smith, 1997). Leikki on jalkautunut vapaa-ajan ja viihteen maailmasta työelämään.

Leikki tuo iloa ja nautintoa kaikille ikäryhmille. Leikkiä voi yksin ja yhdessä, ilman välineitä tai niiden kanssa. Leikki voi viihdyttää, opettaa ja auttaa käsittelemään leikin ulkopuolisia asioita. Leikki on prosessiorientoitunutta eikä siinä tavoitella lopputuloksia. Kuitenkin leikki on hyödyllistä—se on hauskaa leikkijän itsensä määrittelemällä tavalla ja luo korvaamattoman kanavan itseilmaisulle.

Lähtökohdiltaan ei-leikkisät tunteet, kuten apatia ja masentuneisuus kuuluvat monen työikäisen aikuisen elämään ja ne voivat vaikuttaa kielteisesti terveyteen ja työhön. Leikin hyvinvointivaikutuksia tarkastellut psykologi Stuart Brown puhuu jopa leikkivajeesta, joka voi pitkittyessään johtaa vähentyneeseen optimismiin, vähenevään kiinnostukseen omaa uteliaisuutta kohtaan, korostuneeseen tarpeeseen kadota liialliseen alkoholinkäyttöön, urheiluun tai muihin pakkomielteisiin, ja henkilökohtaiseen tuntemukseen uhriutumisesta elämänhallinnan sijaan (Brown, 2014).

Jo edesmennyt leikintutkija Brian Sutton-Smith taas toteaa postuumisti ilmestyneessä teoksessaan Play for Life (2017), miten leikillä on vahvistava vaikutus elämänhaluun. Joustavuus, ennakoimattomuus, vaihtelevuus ja riemukas innostus kuuluvat perustavanlaatuisesti leikin kokemukseen (Henricks, 2017, 11). Leikkiminen on siis merkityksellistä toimintaa sitä harjoittaville ihmisille.

Aikuisiällä ilmenevää leikillisyyttä tutkinut J. Nina Lieberman (1977, 149) toteaa miten juuri leikillisyys tuo leikkivän lapsen ja leikkivän aikuisen lähemmäs toisiaan. Leikkisät aikuiset ovat sisäisen motivaation ohjaamia ja prosessiorientoituneita, antavat omia merkityksiä esineille ja käytökselle, joita ei määrittele se mitä he näkevät, keskittyvät mielikuvitukseen, etsivät vapautta ulkoa annetuista säännöistä ja ovat aktiivisia (Rubin, Fein & Vandenberg, 1983). Leikki voi Sutton-Smithin mukaan tehdä meistä muiden silmissä hölmöjä, mutta paradoksaalista kyllä se auttaa elämään uskaliaammin: Leikissä voimme tavoittaa jotain sellaista, joka olisi vaikeaa ilmaista tai tavoittaa muulla tavoin (Sutton-Smith, 2017, 142). Leikkiminen tarjoaa lisäksi aikuisille väylän ylläpitää yhteyttä toisiin vakavampien aiheiden, kuten uskonnon ja politiikan rinnalla (Gray, 2015, 236-237).

Yhteiskuntatieteilijä James Combs (2000) ymmärtää leikin keskeisen roolin hyvän ja toimivan yhteiskunnan kannalta. Combsin määrittelemä post-intellektuaalinen aika, jota elämme, on taipuvainen korvaamaan vakavuuden leikillä. Leikin periaatteiden kannattelema yhteiskunta nostaa Combsin mukaan tärkeiksi avoimuuden, osallisuuden ja elämän esteettisen ulottuvuuden. Näiden avulla vastustetaan sortoa ja rajoittamista (Henricks, 2015, 116).

Monet yhteiskunnalliset toimijat, kuten hallinnolliset organisaatiot ja koululaitokset kategorisoivat leikin tästä huolimatta edelleen triviaaliksi ja ohimeneväksi kokemukseksi. Siksi olisi syytä nostaa entistä selkeämmin esille leikillisen toiminnan pysyvämmät hyödyt ja olisi tärkeää kehittää leikillisyyttä tukevia ohjelmia ja toimintaperiaatteita (Henricks, 2015, 390) sekä nähdä leikin arvo aikuisen elämässä. Maailman johtavat organisaatiot oivalsivat tämän ensin—leikillisyys on työelämän emergentti resurssi.

Leikillisyys on työelämän voimavara ajassa, jossa viihde ja vapaa-aika korostuvat. Koeners & Francis (2020) huomioivat, miten leikin edut on ymmärretty esimerkiksi sellaisissa nyky-yhteiskunnan arkitodellisuuteen voimakkaasti vaikuttavissa edelläkävijäyrityksissä kuten Google, Facebook, LinkedIn ja Netflix. Nämä leikillistyvän yrityselämän pioneerit ovat ymmärtäneet, miten oppimisen ja luovuuden edistäminen leikillisin keinoin mahdollistuu ottamalla käyttöön epäbyrokraattiset toimintamallit ja luomalla työn imun aikaansaavia työympäristöjä.

Viime vuosina leikillisyys työelämäkontekstissa on nähty voimakkaasti pelien ja pelillistämisen dominoimana kenttänä. Sutton-Smithin mukaan peleihin liitetty tavoitteellisuus ja kilpailullisuus ovat erityisen läsnä digitaalisessa pelaamisessa, jonka suosio on ohjannut ajattelua siitä, millaisin keinoin työelämän toiminnoista voidaan tehdä entistä pelimäisempiä—osallistavampia, motivoivampia, innostavampia ja sitouttavampia.  Sääntöjen määrittelemät pelit—lautapelit, digitaaliset pelit tai kilpaurheilu—tarjoavat käsikirjoitettuja tapoja luoda yhteys toisiin ihmisiin. Pelillisessä mielessä leikki tyydyttää sosiaalisia tarpeita yksilöllisten tavoitteiden ohella (Gray, 2015, 236–237). Aikuisten leikki työelämässä ei ole kuitenkaan yksinomaan pelaamista. Monia motivoi kilpailua enemmän avoimempana ja moniaistisempana ilmenevä leikillisyys, joka pohjautuu pelimäistä kilpailua enemmän luovuuteen, mielikuvitukseen, kehollisuuteen ja tarinankerrontaan.

Todelliset edelläkävijäyritykset huomioivatkin tämän leikin monimuotoisuuden ja näkevät sen resurssina pelaamista laajemmin, leikin edut monipuolisemmin ymmärtäen: Ne integroivat leikillisiä elementtejä omiin toimitiloihinsa ja työkulttuureihinsa, vaikuttavat pelillistämällä siihen, miten työelämää motivoidaan ja mitataan, ja pyrkivät leikillistämällä hauskuuttamaan ilman ennalta määriteltyjä tavoitteita. Lelullistamalla työtilansa leikkimielisin huonekaluin ja kehittämällä työkulttuuriensa ympärille leikilliseen kommunikaatioon kannustavia toteemieläimiä, ne aikaansaavat omaleimaisia ja itseohjautuvia toimintaympäristöjä, joiden kehittämiseen osallistuvat myös organisaation sidosryhmät (Heljakka & Borg, 2019)

Leikin valjastaminen hyötytarkoituksiin kouluissa, sairaaloissa, hallinnollisissa elimissä, mediassa ja yrityksissä on kirvoittanut kriittisiäkin näkökulmia. Henricks näkee näiden tahojen valjastavan leikin hyötytarkoituksiin korostamalla yhteisöllisyyttä, hallintoa helpottavia näkökulmia ja leikkiä luovuutta edistävänä tekijänä (Henricks, 2015, 387). Lähtökohtaisesti hyödyttömän leikin yhteydessä esitetyt näkökannat hyödyn tavoittelusta ovat kuitenkin ongelmallisia vain siinä tapauksessa, jossa esitetyt leikkiin kutsut eivät puhuttele osallistujia, ne tuntuvat pakotetulta, päälle liimatulta tai muutoin epämotivoivilta. Aikuiset leikin kokemusasiantuntijat muodostuvat lähitulevaisuuden työelämäviihtyvyyden kannalta tämän vuoksi huomattavaksi voimavaraksi—he tunnistavat miten leikillisyyttä kannatellaan aikuisten maailmassa ja missä muodossa se kannattaa tarjoilla esimerkiksi yrityksissä ja erilaisissa oppimiskonteksteissa.

Mikä sitten on leikillisyyden arvo oppimiselle? Gray huomioi, miten oppijat usein etsiytyvät ja sitoutuvat sellaisiin aktiviteetteihin, joita he näyttäisivät kontrolloivan itse. Nämä ovat sellaisia toimintoja, jotka kehittävät taitoja, rakentavat yhteyttä muihin toimijoihin ja kehittävät onnentunnetta kaikissa osallisissa. Nämä aktiviteetit ovat usein leikinkaltaisia ja vaikuttavat psykologisen kapasiteettimme kasvuun. Voimallinen tarve leikkiä onkin Grayn mukaan kehittynyt evoluutiossa, koska se edesauttaa oppimista (Gray, 2015, 136). Leikillistyvässä ajassa vuorovaikutus, osallistaminen ja kollektiiviset elämykset ovat monien kulttuuristen toimintojen keskipisteessä. Lelut, pelit, sovellukset ja leikillistetyt tilat pyrkivät luomaan käyttäjilleen elämyksiä ja hyvinvointia. Leikkimällä yhdessä vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja voimistetaan arjen yläpuolelle kantavia kokemuksia—myös uuden oppimista.

Avoimesta leikistä viehättyvää oppijaa tai työntekijää inspiroivat, rentouttavat ja kannustavat luovaan ajatteluun ja moniaistiseen kokemuksellisuuteen perustuvat elämykselliset tilat ja leikilliset työkalut, sekä niistä kumpuavat avoimeen dialogisuuteen ja yhteiskehittämisen ideologiaan perustuvat toimintakulttuurit.

Leikintutkija Thomas Henricksin mukaan emme leiki määritelläksemme sitä, minkä jo tiedämme, vaan leikimme löytääksemme jotain mistä emme vielä tiedä. Kuulostaa siltä, että leikilliset lähtökohdat voisivat tuoda suomalaistenkin organisaatioiden ja yritysten toimintaan jotain sellaista, joka olisi vaikea tai jopa mahdoton hahmottaa ilman sosiaalista mielikuvitusta tai luovuuteen innoittavia tiloja, työkaluja ja niiden käyttöön kannustavia, leikin sallivia ja sitä arvostavia työkulttuureja. Tuoreet tutkimustulokset osoittavat, miten leikkiin läheisesti liittyvät rohkeus, keskustelu, yhteistoiminta ja luovuus ovat keskeisiä tekijöitä esimerkiksi yrittäjämäisen ajattelutavan omaksumisessa (Franzén et al., 2020).

On tullut aika unohtaa apatia, pönötys ja yksilötasolla ylikorostunut kilpailullisuus yliopistomaailmassa ja kiinnittää huomio siihen, minkä edelläkävijät ovat jo käsittäneet ja omissa toimintakulttuureissaan hyvin huomioineet sallimalla vapaamman, kokeilevamman ja viihtyisämmän lähestymisen työelämään: Leikillisyys on piilevä resurssi myös tulevaisuuden akateemisessa asiantuntijatyössä.

Katriina Heljakka

Taiteen tohtori Katriina Heljakka on lelu- ja leikintutkija Turun Yliopiston digitaalisen kulttuurin oppiaineessa. LuMo ja PLoP-tutkimusryhmissä vaikuttava Heljakka tutkii leikkikulttuureja erityisesti ylisukupolvisen ja verkottuneen leikin sekä luovuuteen kannustavien leikillisten työkalujen, teknologioiden, tilojen ja toimintaympäristöjen näkökulmista. Tutkijan tämänhetkinen kiinnostus kohdistuu leikin hyvinvointivaikuksiin ja leikkin elinikäisen oppimisen ja työelämän resurssina. 

Lähteet:

Brown, S. (2014). Consequences of Play Deprivation. Scholarpedia, 9 (5): 30449.

Combs, J. (2000). Play world. The emergence of the new ludenic age. Praeger Publishers.

Franzén, R., Heljakka, K., & Nieminen, L. (2020, July). Playful Approaches to Entrepreneurial Competencies in University Teaching: Introducing the 4Cs Model. Proceedings of the International Conference on Applied Human Factors and Ergonomics (pp. 105–112). Springer.

Gray, P. (2015). Studying play without calling it that. Teoksessa J. Johnson, & S. Eberle, & T. Henricks & D. Kuschner (Eds.). The Handbook of the Study of Play (pp. 121–138). Rowman & Littlefield.

Heljakka, K. & Borg, K. (2019) Leikillistyminen osana työkulttuurin muutosta: Leikilliset artefaktit heimokulttuurien toteemeina. Teoksessa Mia Tammelin & Katri Otonkorpi-Lehtoranta. Työelämän tutkimuspäivät 2018. Kestävä tuottavuus ja inhimillinen työelämä.Työelämän tutkimuskeskus, Tampereen yliopisto, 46–55.

Henricks, T. S. (2015). Where Are We Now. Challenges for the Study of Play. Teoksessa J. Johnson, & S. Eberle, & T. Henricks & D. Kuschner (Eds.). The Handbook of the Study of Play (pp. 381–391). Rowman & Littlefield.

Henricks, T. S. (2015). Sociological Perspectives on Play. The Handbook of the Study of Play, 2, 101–120.

Koeners, M. P., & Francis, J. (2020). The physiology of play: potential relevance for higher education. International Journal of Play, 9(1), 143–159.

Lieberman, N. J.  (1977). Playfulness. It’s Relationship to Imagination and Creativity, Academic Press, Inc.

Sutton-Smith, B. (1997). The Ambiguity of Play. Harvard University Press.

Sutton-Smith, B. (2017). Play for Life: Play Theory and Play as Emotional Survival. (Toim.) C. L. Phillips, G. R. Adams, S. G. Eberle & P. Hogan. New York: The Strong.